Tällaista tarinaa tuli mieleen, kun katselin Sami Yaffan Sound Tracker -sarjan jaksoa, jossa Sami avasi balkanilaista musiikkia ja Serbian romanien kohtaloa. Reilasin tuon niemimaan halki kolmeen kertaan Riivatun kanssa 80-luvun loppupuolella. Juna Münchenistä Ateenaan kolkutteli silloisen Jugoslavian kautta. Komeita maisemia katsellessa ei tullut mieleenkään, että millaiseksi helvetiksi paikka muuttuisi vain muutaman vuoden kuluttua. Jotain oli kuitenkin ilmassa jo silloin.

Eräällä matkalla kävimme kutsumassa käytävällä majailleen miehen istumaan samaan vaunuosastoon meidän kanssamme, vaikka muut ihmiset nyrpistelivät neniään. Poistuessaan junasta tämä mies sitten kiitti meitä kädestä pitäen ja samalla kertoi kyynel silmäkulmassa, ettei kukaan paikallinen olisi antanut hänelle istumapaikkaa. Hän oli Serbian mustalainen ja heitä halveksuttiin sekä vainottiin. Oli aika pysäyttävä hetki.

Kesäkuussa 89 pysähdyimme Belgradissa ja päällimmäisenä kaupungista jäi mieleen se, ettei siellä hymyillyt kukaan. Ihmiset kiirehtivät hiljaisina minne nyt olivatkaan menossa. Poikkeuksen teki nuori kaveri, joka kiirehti asemalle kitaralaukkunsa kanssa. Meidät pitkätukat nähtyään hän hymyili ja huikkasi, että ”do you play guitar?” Ehdimme vastata, ”No, we play…” , niin kaverin hymy katosi saman tien ja pää painui alas. Yritimme jatkaa perään vielä, että ”… drums but we can play guitar, too”, mutta se oli myöhäistä. Kaveri jatkoi pää painuksissa matkaansa.

Kun hetkiseksi sateenvarjonsa meille pantiksi jättänyt harmaapäinen herrasmies veti vielä reilusti välistä rahanvaihtomme kanssa niin totesimme, että paikka oli nähty. Eihän siinä sitten mennyt kauaa, kun sieltä katosi sitten se viimeinenkin ilo. Ikävää historiaa.

Joskus 90-luvulla olin mukana järjestämässä hyväntekeväisyyskonserttia, jolla kerättiin rahaa sodan jalkoihin jääneiden Mostarin lasten auttamiseksi. Ottomaanien perustama Mostarin kaupunki sijaitsee Bosnia ja Hertsegovinassa ja oli yksi pahiten sodan jalkoihin jääneistä paikoista Balkanilla.

Hyväntekeväisyystapahtuma järjestettiin Lehmon koululla. Järkkäsin tapahtumaan bändit ja soitin siinä itsekin. Hyväntekeväisyydestä kiinnostui myös Teosto, joka halusi selvityksen siitä, että kenenkäs kappaleilla sitä rahaa nyt niille lapsille kerättiinkään. Selvityspyynnön saanut puuhamies oli vastannut Teostolle, että ”kaikki tapahtumassa esitetyt kappaleet olivat taiteilija Pasi Sorjosen teoksia”. Se oli sillä taputeltu.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin näin, että roposille oli ollut tosiaankin enemmän tilausta avun kohteessa kuin soittajaretkun taskussa. Kävin siellä Teijan kanssa lomailemassa kesäkuun alussa 2015. Varasimme lennot Kroatian Dubrovnikiin, mutta karttaa vilkaistuani minulle tuli välittömästi tarve käydä katsomassa, että millainen paikka Mostar olisi nykyisin. Kaupunkien välillä kun ei ole kuin parin tunnin ajomatka.

Mostar oli hieno. Sitä oltiin laitettu kuntoon oikein urakalla ja Unescon avustuksella. Paikoitellen sodan jäljet olivat näkyvissä hyvinkin selvästi.

Kuuntelin hetken verran nuorison musisointia paikallisen kulttuurikeskuksen ulkopuolella ja kontrasti sisältä kuuluvan musiikin ja kauttaaltaan luodinreikiä täynnä olevan rakennuksen julkisivun välillä oli aika hurja.

Ja vaikka ihmiset olivat ystävällisiä ja päällisin puolin näytti, että menneet ovat menneitä, niin ilmassa vaikutti olevan vieläkin pahaa verta. Kolmikielisessä maassa on kaksikieliset liikenneopasteet, joista lähes kaikista on käyty suttaamassa serbiankieliset paikannimet ylitse mustalla maalilla. Joitain lie vielä hampaankolossa, eikä tietysti ihme. Eipä noista tapahtumista ole kulunut kuin vasta parikymmentä vuotta.

Mutta kannatti tuolla käydä. Näkipähän omin silmin edes häviävän pientä viitettä siitä, että minkä vuoksi oli aikoinaan hetken rokkia rämpyttänyt. Kelpasi lähteä juhlimaan sen jälkeen 20-vuotishääpäivää toiseen kovia kokeneeseen kaupunkiin eli Dubrovnikiin.

Rakastakaa ja rokatkaa, viha ja sotiminen ovat aika tyhjäpäistä touhua.