Uusi telkkari

Ostettiin viikko sitten uusi telkkari. Edellinen oli 32-tuumainen kuvaputki-Panasonic, joka ostettiin syksyllä 2000, kun muutimme Siuroon. Meillä on vuosien saatossa ollut vaikka minkälaista digiboksia ja Canal Digitalia, joihin on vedetty piuhoja antennista tai satelliittilautasesta ja yritetty saada ne pelittämään kuvaputkitelevision kanssa.

Viime vuodet olemme käyttäneet Elisa Viihdettä, joka on toiminut alkukankeuksien jälkeen suht hyvin. Johdot siihen Elisan boksiin joutui vetämään toisessa huoneessa olevasta reitittimestä, mutta samaa reittiä kulki sitä ennen satelliittilautasenkin johdot.

Nyt kun siinä 18-vuotiaassa Panasonicissa alkoivat värit heiketä, päätettiin lopulta marssia kauppaan ja ostaa uusi televisio. Tietysti toimitettuna, asennettuna ja etenkin sillä ehdolla, että entinen 60 kiloinen järkäle viedään pois.

Ja kaupathan tuli: 65 tuumaa älykästä tekniikkaa ja merkittävää parannusta elämänlaatuun. Myyjä kauppasi meille myös soundbaria, johon tuumattiin ensin, että antaahan olla, mutta ajatus jäi kuitenkin itämään. Jopa niin pitkäksi aikaa, että kävelin autosta takaisin liikkeeseen kysymään, että mitäs se semmoinen soundbar maksaa. Otin tarjolla olleista vaihtoehdoista halvemman ja juoksin ulos liikkeestä ennen kuin myyvät yhtään lisää.

Olen helppo.

Kun me olemme niin tottuneita käyttämään Elisa Viihdettä, niin se piti saada toimimaan kuten ennenkin. Siellä kun on satoja tunteja tallenteita ja Viihteen Aitiossa on vielä Serranon perhe kesken ja Rintamäkeläisetkin vois katsoa uudestaan. Eli sen Elisa Viihteen boksin piti olla käytettävissä jatkossakin. Siitä lähdetään.

No, viikonloppuna jätettiin jäähyväisiä hyvin palvelleelle Panasonicille ja maanantaina saapui Philips tilalle.

Ja olihan se hieno! Ja valtava!

Mutta ongelmat alkoivat, kun asentajat yrittivät saada yhteyttä toimimaan välillä digiboksi – soundbar – televisio. Kuva näkyi, mutta ääniä ei kuulunut ollenkaan. Puolen tunnin tunaamisen jälkeen äänet kuuluivat vain television omista kaiuttimista, jotka vissiin oli ihan hyvät kait nekin, koska olivat ainoa ero telkkarin halvempaan versioon verrattuna.

Sikäli taas pettämätöntä logiikkaa sijoittaa rahaan telkkarin parempaan äänentoistoon, jota ei koskaan käytä, koska soundbarin sai niin halvalla. Tämäkin selvisi vasta jälkeenpäin. Koska aina ensin ostetaan ja sitten tutkitaan, mitä tuli ostettua.

Mutta joo, asiaan. Ääni siis kuului vain telkkarin omista kaiuttimista ja sovittiin, että laitteiden myyjä tulee seuraavana päivänä virittämään sen soundbarin kuntoon. Hyvä näin. Miulla riitti ihmettelemistä siinä valtaisassa kuvassakin. Jopa niin paljon, että illan pimetessä sotkeuduin digiboksin säätöihin ja älysin, että senkin saa toimimaan langattomasti ilman huoneesta toiseen kulkevaa piuhaa. Eihän tuohon monta vuotta mennyt. Pistin masiinat kiinni ja lähdin unille.

Seuraavana päivänä äänet olivat kadonneet telkkaristakin. Ei pihahdustakaan mistään lähteestä pieniä räsähdyksiä lukuunottamatta. Ikään kuin ääni olisi pari kertaa yrittänyt, mutta tuumannut pitävänsä vapaapäivän. Ja minä tietysti epäilen, että on yhteyksissä on vikaa ja kytken digiboksin takaisin piuhaan ja eri verkkoon ja vaikka sun mitä, mutta ei.

Lopulta luovutin ja päätin odottaa myyjän ilmestymistä. Ja puolenpäivän jälkeen myyjä soittikin ja kysyi, että voisko tulla vasta seuraavana päivänä. Liikkeessä oli kuulemma kiirettä. Ja minä paruin puhelimeen, että ei käy kun nyt ei kuulu enää mitään mistään. Pakko saada kuntoon ennen kuin vaimo tulee töistä. Ja myyjähän hyppäsi autoon ja hurautti paikalle.

Meni puoli tuntia ja kytkennät oli saatu siihen vaiheeseen, että ääni kuului, mutta julmetun ritinän kanssa. Vian aiheuttajaksi paljastui Elisa Viihteen digiboksi. Ritinä kuului vain silloin kun signaali kulki sen kautta.

Myyjä päätti yrittää vielä yhtä vaihtoehtoa, mutta se ei auttanut. Pikemminkin päinvastoin. Äänet katosivat taas kokonaan. Ei edes ritinää.

Puolisen tuntia lisää ihmettelyä ja sitten minä ehdotin, että pitäiskö tuo boksi buutata. Kun sehän korjaa tunnetusti yleensä kaikki tekniset ongelmat.

Ja niin kävi tälläkin kertaa! Virtajohto irti seinästä, takaisin ja kaikki pelitti kuin unelma! Oikeesti!

Äänet jytisivät soundbarista ja kuvakin näkyi mustavalkoisena. Tietysti, koska oli mustavalkoelokuva. Mitäpä sitä muuta älyvehkeillä katselis.

Mainostetun yhden kaukosäätimen sijaan joutui kyllä käyttämään kolmea, koska vaikka telkkarin säätimestä käynnistyi soundbarikin, se soundbar piti vaihtaa oikealle kanavalle omasta kaukosäätimestään, että Elisa Viihde alkoi näkyä ja kuulua. Muuten oli vain musta ruutu ja äänetön stereokuva. Ja tietty se digiboksi piti vielä käynnistää omalla kapulallaan.

Mutta pikkuvikoja. Kaikki hyvin! Tai niin minä luulin.

Seuraavana päivänä minä aloin ihmetellä sitä soundbaria, että eihän siinä JBL:n 2.1 -vehkeessä ole 4K Pass Through -ominaisuutta. Eli jos minä haluan ottaa telkkarista kaiken hyödyn irti, niin eihän se 4K näy, kun se signaali ei pääse läpi siitä soundbarista.

Ja mie olin jo kiskomassa ostohousuja jalkaan, että pitääkö se vaihtaa sittenkin siihen kalliimpaan malliin, mitä myyjä alunperin kauppasi.

No, ei tarvinnut vaihtaa. Kävi ilmi, että se Elisan digiboksikaan ei tue 4K:ta. Eipä sillä välissä olevalla soundbarilla ole sitten väliä.

Tämähän meni hyvin. Kaikki herkut ovat toki tarjolla, kun katsoo sieltä televisiosta käsin eikä sotke Elisan digiboksia väliin, mutta kun se Viihde.

Ja Rintamäkeläiset.

Lannistuneena miehenä minä kaaduin sitten sohvalle ja mietin, että eipähän tuo tietysti vaadi kuin pientä piuhojen vaihtelua kolmen kaukosäätimen kanssa pelaamisen lisäksi.

Ja sitten välähti, että onhan minulla puhelimessakin sellainen Elisa Viihteen sovellus, jolla minä määritän ohjelmien tallennuksia ja olenpa joskus sieltä jotain jopa katsonut. Ja se myyjä sanoi, että siihen älytelevisioon voi ladata sovelluksia kuten puhelimeenkin. Ja aloin opetella, että mitenkäs niitä sovelluksia ladataan. Hetken tunaamisen jälkeen paikka löytyi. Ja totta kai, siellähän oli myös Elisa Viihde! Ja minuutin päästä se oli siinä telkkarissa. Eikun antennijohto irti digiboksista ja kiinni telkkariin. Ja digiboksi irti seinästä ettei taatusti kulje mikään signaali sitä kautta. Elisa Viihde päälle telkkarista käsin ja sehän lävähti ruudulle kaikilla herkuillaan varustettuna! On tallenteet ja Aitiot ja kaikki. Ja niitä kaikkia vempeleitä ja herkkuja ohjataan nyt yhdellä kaukosäätimellä kolmen sijasta.

Jännä juttu, että kyllähän tässä muilla älylaitteilla pelataan koko ajan, älypuhelimia ja tietokoneita räplätään ihan sujuvasti, mutta television suhteen ajatukset jumivat menneessä. Hitto, miten vaikeata oli pyristellä irti vanhasta teknologiasta, mutta nyt maailma on valmis.

Tai no, jos toivoa saa, niin vielä kun sais Rintamäkeläiset näkymään 4K:na.

Mainokset

Thunderstörm

Veljekset Perseellä oli ongelma. Useamman vuoden tauon jälkeen oli päätetty lähteä Baltiaan, mutta ainoastaan yksi paikka oli varmistanut keikan. Muut keikkapaikat eivät suostuneet edes vastaamaan uteluihin.

Mitä helvettiä? Väkisinkin mieleen hiipi ajatus, että olivatko edellisvuosien sekoilut olleet liikaa? Olimmeko kaatuilullamme polttaneet sillat Baltiaan ennen kuin ne olivat ehtineet edes nousta pystyyn? Eikö paikallisten sydämissä ollut enää tilaa naula päässä kaahaavalle suomalaisretkueelle?

En ihmettele.

”No, kirjoita niille, että et enää ryyppää”, vitsailivat bändikaverit.

Ei saatana. Se nyt olisi vihonviimeinen temppu. Luonto ei kestä nöyristelyä eikä selittelyä. Tehty mikä tehty. Vaikka meininki olikin muuttunut huomattavasti järkevämpään suuntaan, niin aiheen nostaminen esiin olisi sama kuin alkaisin hakata itselleni X:ää kämmenselkään. Ei sitten ikinä.

Mutta entä jos sitä keikkaa kysyisikin joku toinen bändi?

Olimme joskus vitsailleet sillä, että kun Veljekset Perse jostain kumman syystä mielletään olevinaan joksikin huumoribändiksi, niin auttaisiko, että vaihtaisimme nimen Thunderstormiksi. Josko uuden nimen myötä keikkapaikkojen ovet alkaisivat aueta ja levy-yhtiöt kilvan kosiskella miljoonasopimuksillaan.

Hittolainen! Thunderstorm voisi olla kovaa valuuttaa Baltiassakin. Puhumattakaan, jos lisäisi nimeen vähän Motörheadia ja kirjoittaisi bändin nimen muotoon Thunderstörm! Metallin ydin alkoi kirkastua.

Eikun tuumasta toimeen. Pyysin työkaveria luonnostelemaan bändille logon ja avasin yhtyeelle sähköpostin. Ammattimies sai logon valmiiksi muutamassa hetkessä ja siitä tulikin hieno. Perustin yhtyeelle sivun Facebookiin ja kutsuin sinne alkajaisiksi kaikki omat kaverini, joille esitän nyt pahoitteluni tästä koijauksesta.

https://www.facebook.com/thunderstoerm/

”A Finnish thunder rock band. Tough like a thunder, strikes like a lightning.
All hail Thunderstörm!”

Luonnollisesti bändin kaikkien jäsenten sukunimi oli Thunderstörm.

Eric Thunderstörm – lead guitar, thundervocals
Teuvo Thunderstörm – lead guitar/ bthunder
John Thunderstörm – lead bass/ bthunder
Maikkel Thunderstörm – lead drums/ bthunder

Kieltämättä Thunderström olisi ollut kyllä sukunimenä hienompi, mutta eihän tässä nyt oltu mitään huumoribändiä tekemässä.

Kun sivut olivat valmiit ja fanipohjakin oli saavuttanut sadan tykkääjän rajapyykin, otin ja lähetin sähköpostia samoihin keikkapaikkoihin, jonne olin suotta huutanut Veljekset Perseen jäsenenä.

”Hello!
A brand new Finnish rock band THUNDERSTÖRM is currently booking for Autumn.
We are a group of experienced musicians who are mixing different styles of rock into a one huge bowl of rock’n’roll. Punk, metal, hard rock, indie. You name it.

The fastness of a lightning and the sound of a thunder.

We are booking now for our first shows while waiting for our debut release.
We have open spot in our calendar for:

Friday 23.9.2016

We would like to have a backline and possible accommodation provided by the venue. We would also like to have some money for our travelling expenses.
For that you will get a thundering experience from a new and strong band.

Looking forward to hear from you.

Best regards,
Eric Thunderstörm”

Ja tiedättekö mitä! Thunderstörmin gmail-laatikko alkoi kilahdella ja muutamaa tuntia myöhemmin Latvia oli valmis vastaaottamaan yhtyeen! Viestissä tosin pahoiteltiin sitä, etteivät he pienenä paikkana voineet maksaa paljoa näinkin megalomaaniselle yhtyeelle. Eric Thunderstörm kuittasi takaisin, että jos nyt tämän kerran bändi voi tulla vastaan. Ukkosenjyrinä on kuitenkin niin vahvaa, etteivät pikkuasiat haittaa.

Hieno suunnitelma karahti kuitenkin kiville. Vain muutama päivä ennen lähtöä keikkapaikasta otettiin yhteyttä ja pahoiteltiin, että tuplabuukkauksen vuoksi Thunderstörmin sovittu keikka täytyy valitettavasti perua.

Saakeli, ne aavistivat jotain!

Koska lauttaliput oli jo buukattu, matkusti bändi kuitenkin paikalle. Riian pimenevässä yössä Thunderstörmin jäsenet istuivat keikkapaikan baaritiskin ääressä juoden kahvia, olutta ja jaloviinaa samalla, kun paikalliset indie-yhtyeet kurittivat soittimiaan ja yleisön korvia.

”Olisi Thunderstörm ollut jytäkämpi”, oli bändin jäsenten yksimielinen tuomio.

Thunderstörm laittoi viimeisten kulausten myötä pillit pussiin ja lähti kiertämään kaupungin baareja. Seuraavana aamuna Veljekset Perse starttasi Riiasta pistokeikalle Jelgavaan.

Taru oli tullut tiensä päähän.

All hail Thunderstörm!

Kerrankos sitä

Huh huh, ei sitä oo köyhä eikä kipeä kun käy tuolla pääkaupungissa tuulettumassa. Niin kuin tänäkin aamuna. Mie olin kavereiden kanssa yötä Punavuoressa sijaitsevassa hotellissa. Siinä tuli syötyä kaikessa rauhassa aamiaista ja aika riensi. Olin ostanut etukäteen lipun Tampereelle menevään junaan ja ajatelin hurauttaa hotellilta rautatieasemalle taksilla. Sekin on jo vähän tapojeni vastaista, kun tykkään kävellä tai käyttää julkisia. Mutta iski huuma. Kerrankos sitä.

Aamiaisen jälkeen pyysin respaa soittamaan taksin ja hyvästelin kaverit. Kadulla älysin vilkaista matkalippua. Mie olin muistellut, että se juna lähtisi Tampereelle viisi minuuttia myöhemmin. Nyt junan lähtöön ei ollut enää kuin kymmenen minuuttia. No, mie steppasin siinä hotellin edessä ympyrää, että missä se taksi viipyy. Ja tulihan se lopulta. Eikun kyytiin.

Sanoin kuljettajalle heti kättelyssä, että juna lähtee seitsemän minuutin päästä. Ehdinkö?

”Kyllä ehdit”, vastasi kuljettaja.

Kuusi minuuttia myöhemmin kuljettaja puhui toista kertaa matkan aikana ja sanoi:
”Et taida kyllä ehtiä.”

No, kurvattiin kuitenkin siihen aseman eteen ja mie katsoin mittarista, että taksikyyti tekee muutaman kymmenen senttiä yli kympin. Kaivoin taskustani kaksikymppisen sekä kaksieuroisen ja annoin ne kuljettajalle ennen kuin auto oli edes parkkissa.

”Anna mulle kymppi takaisin niin on tasan.”

Kerrankos sitä.

Nappasin kympin, reppuni ja lähdin juoksemaan kuin Martti Vainio asemalle. Aseman oven edessä oli joku maahanmuuttajataustainen nainen myymässä ISO NRO -lehteä, mutta minä puuskutin hänelle takaisin, että nyt ei ehdi.

Hyvin olisi ehtinyt, sillä juna oli lähtenyt lähtenyt minuuttia aikaisemmin ennen kuin ehdin laiturille. Komealta näytti pendoliino, kun se loittoni kohti Tamperetta.

Eikun älypuhelin kouraan ja ostamaan uutta matkalippua. Sain lipun ostettua puoli tuntia myöhemmin lähtevään junaan eikä maksanut kuin saman verran mitä se käyttämättä jäänyt lippu.

Kerrankos sitä.

Ajattelin siinä sitten aikani kuluksi vähän jaloitella. Ehdin juuri astua ulos asemalta, niin selkäni takaa kuuluu:

”Iso numero!”

No, siinähän on tämä samainen lehtikauppias. No, ostetaan sitten. Ei tunnu enää miltään tässä konkurssissa. Ja kysyin, että mitäs se lehti maksaa.

Kun nainen kertoi, että viisi euroa, niin mie kaivoin taskustani hetkeä aiemmin taksikuskilta saamani kympin ja annoin sen kauppiaalle. Että annapas sellainen lehti ja vitonen takaisin.

Ja arvaatte varmaan.

”Ei ole vaihtorahaa”, sanoi lehtimyyjä, kun esitteli muutamaa kolikkoa, jotka kaivoi jostain taskunpohjaltaan ja jatkoi:

”Mutta osta kaksi!”

Ja minähän ostin. Poistuin Helsingistä Tampereelle vuolaiden kiitosten säestämänä.

Kerrankos sitä.

Ps. Se jälkimmäinen juna muuten lähti yksitoista minuuttia myöhässä. Tietysti.

Badge ja Ollila

Tähän ikään mennessä sitä on ehtinyt tapaamaan monenlaisia ihmisiä erilaisissa yhteyksissä. Jotkut heistä ovat jopa tuttuja julkisuudesta. Kerron nyt tässä kesäisen tarinan Nokia-ajoiltani.

Nokiassa, kuten monissa muissakin firmoissa oli tapana järjestää suuret kesäjuhlat henkilöstölle. 2000-luvun alkupuolella kuluissa ei kitsasteltu. Kesäjuhlat olivat kuin rockfestivaalit, jonne oli palkattu esiintymään bändejä ja artisteja Suomen huipulta. Esiintymislava oli iso ja puitteet muutenkin kunnossa. Oikeista festivaaleista ne erotti vain kaksi seikkaa – joku kävi pitämässä alkajaisiksi virallisen juhlapuheen ja yksityistilaisuuteen osallistujille kaikki oli ilmaista. Lyhyen puheen kesti, kun tiesi, että sen jälkeen sai kiskoa kaljaa kaksin käsin.

Tampereen nokialaisten kesäjuhlat pidettiin sinä vuonna Rosendahlin rannassa ja puhujana oli Nokian silloinen pääjohtaja Jorma Ollila. Ennen tapahtumaa oli painotettu, että kaikilla tulee olla firman badge näkyvästi esillä koko tapahtuman ajan. Ilmeisesti sillä haluttiin pitää huoli turvallisuudesta ja samalla pitää mahdolliset kuokkijat poissa.

Itse itseni tuntien minua ei viehättänyt tippaakaan ajatus siitä, että loppuillasta konttaisin kaupungilla Nokian henkilökortti kaulassa. Samalla tavalla mitä tulisivat tekemään kymmenet, jos ei sadat muutkin juhlista kaiken irti ottaneet. Päätin irrottaa badgen pois kaulahihnasta ja laitoin sen taskuuni. Näyttäisin sitä vain pyydettäessä.

Ja juhlat olivatkin mukavat. Pääjohtajan puheen jälkeen hanat aukesivat ja bändit aloittivat soittaa. Nautiskelin ilmapiiristä ja sukkuloin juhlaväen seassa.

Lopulta ilmainen olut alkoi täyttää rakkoa. Kävin bajamajassa ja näytin palatessani järjestysmiehelle badgea kun tämä niin vaati. Ja selitin jotain ympäripyöreää, kun järkkäri hupomautti, että badgen pitäisi olla jatkuvasti esillä.

Juuri kun tungin läpyskää takaisin taskuuni huomasin läheisen pöydän ääressä tutun hahmon. Jorma Ollila oli liittynyt alaistensa seuraan ja jututti juuri neljää naispuolista työntekijää. Kun kerta olin matkalla samaan suuntaan hakemaan itselleni lisää juotavaa, ajattelin käydä tervehtimässä.

Astelin rehvakkasti pöydä äärelle ja totesin nousuhumalan tuomalla varmuudella:

”Mitäsh? Täällähän on hyvännäköishiä naishia! Ja onhan shiinä ykshi mukiinmenevän näköinen mieshkin! Terve!”

Ja ojensin kouraani, johon pääjohtaja kohteliaasti tarttui syvän hiljaisuuden vallitessa.

Entreeni oli voimallinen. Kukaan ei puhunut mitään. Mietin siinä, että mites se iski hutikan päälle noin huolella vaikka äsken olin ollut omasta mielestäni käytännöllisesti katsoen selvä.

No, mitäpäs tuosta, eipä tässä ole tarvista isompaan jutusteluun. Voisi muutenkin olla yhteiset puheenaiheet vähissä. Moikkasin seurueelle reteästi ja lähdin suunnistamaan kohti kaljatelttaa.

Viiden metrin päähän päästyäni kuulin takaani Ollilan äänen rikkovan lopulta hiljaisuuden:

”Eipä ollut tuollakaan badgea kaulassa.”

Varmaan ihan hyvä ettei.

Lakkiaiset

Näinä päivinä taas monet päättävät koulunsa ja jotkut heistä saavat valkolakin. Elämme juhlavia aikoja.

Omat lakkiaiseni viime vuosituhannella jäivät mieleen erikoisesta tapahtumasta. Vetäisin aamusta puvun päälleni ja lähdin ajamaan Saabilla kohti Kontiolahden kirkonkylää. En ehtinyt ajaa kuin vajaat pari kilometriä, kun paikallisen mielenterveyspotilaiden avohoitoyksikön kohdalla seisoi joku vanhempi ukko keskellä tietä raajat X-asennossa.

Minähän tietysti pysähdyin kysymään, että mikä on hätänä. Ukko hyppäsi kyytiin etupenkille ja sanoi:
”Kontiolahden Essolle!”

Siinä samassa huomasin, että tällä ukolla oli mukana muija, joka oli odottamassa vähän sivummalla tien varressa. Kun kerta olin menossa samaan suuntaan, niin ehdotin ukolle, että jos nyt otettais kuitenkin tuo eukkosikin mukaan. Näin tehtiin, ukko laski muijansa takapenkille ja lähdimme pyyhältämään kohti kirkonkylää.

Matkaseura oli vähintäänkin mielenkiintoista. Nainen takapenkillä ei puhunut sanaakaan, mutta vieressäni istuva ukko höpisi senkin edestä. Välillä tuli hetkiä ihan järkevääkin juttua, kun mies muisteli uittoaikojaan Ristisaaressa, mutta jo seuraavassa lauseessa saattoi tulla jotain ihan huuhaata. Lakkiaisiin ostamiani kenkiä kaveri muisti kehua kovasti. Hänellä itselläänkin oli kuulemma ollut joskus komeat kengät.

Kontiolahden Essolla parkkeerasin Kajaanintien varteen, että matkaseuralaiset pääsisivät kyydistä. Ukkohan pomppasi pihalle kuin vieteri ja muijansa könysi ulos verkkaisempaan. Yllätyksekseni ulos päästyään nainen avasi suunsa ensimmäistä kertaa, kun hän kumartui kiittämään kyydistä. Hänen ukkonsa ei sitä joko huomannut tai ei välittänyt vaan paiskasi oven kiinni. Eukon pää jäi oven väliin niin että pamahti.

Tuumasin siinä, että minun lie parempi poistua. Myöhästyn vielä lakkiaisistani. Eukkokin näytti olevan tajuissaan ja nyökytteli, kun kysyin, että onko hän kunnossa. Kun kaasutin eteenpäin, näin taustapeilistä, miten ukko lampsi Kajaanintietä takaisin tulosuuntaan ja muija seisoi tien varressa päätään pidellen. Vielä koululle päästyäni oli hieman epätodellinen olo. Lakkiaiset menivät hymyillessä.

Mitäpäs sitten. Lakki tuli, todistus myös, paikallislehti nappasi lehteen kuvan. Kahvittelujen jälkeen vaihdoin puvun nahkarotsiin, lakin aurkinkolaseihin, tupeerasin tukan pystyyn ja menin treenikämpille Lehmon nuorisoseurantalolle, jossa kaverit jo odottivat kaljakorin kanssa. Aamuyöstä muistan huilanneeni Joensuussa Postipankin konttorin tuulikaapissa, jossa oli pankkiautomaatti.

Kyllä kelpasi.

Tämän tarinan myötä onnea kaikille valmistuneille ja hyvää kesää!

lakkiaiset