Thunderstörm

Veljekset Perseellä oli ongelma. Useamman vuoden tauon jälkeen oli päätetty lähteä Baltiaan, mutta ainoastaan yksi paikka oli varmistanut keikan. Muut keikkapaikat eivät suostuneet edes vastaamaan uteluihin.

Mitä helvettiä? Väkisinkin mieleen hiipi ajatus, että olivatko edellisvuosien sekoilut olleet liikaa? Olimmeko kaatuilullamme polttaneet sillat Baltiaan ennen kuin ne olivat ehtineet edes nousta pystyyn? Eikö paikallisten sydämissä ollut enää tilaa naula päässä kaahaavalle suomalaisretkueelle?

En ihmettele.

”No, kirjoita niille, että et enää ryyppää”, vitsailivat bändikaverit.

Ei saatana. Se nyt olisi vihonviimeinen temppu. Luonto ei kestä nöyristelyä eikä selittelyä. Tehty mikä tehty. Vaikka meininki olikin muuttunut huomattavasti järkevämpään suuntaan, niin aiheen nostaminen esiin olisi sama kuin alkaisin hakata itselleni X:ää kämmenselkään. Ei sitten ikinä.

Mutta entä jos sitä keikkaa kysyisikin joku toinen bändi?

Olimme joskus vitsailleet sillä, että kun Veljekset Perse jostain kumman syystä mielletään olevinaan joksikin huumoribändiksi, niin auttaisiko, että vaihtaisimme nimen Thunderstormiksi. Josko uuden nimen myötä keikkapaikkojen ovet alkaisivat aueta ja levy-yhtiöt kilvan kosiskella miljoonasopimuksillaan.

Hittolainen! Thunderstorm voisi olla kovaa valuuttaa Baltiassakin. Puhumattakaan, jos lisäisi nimeen vähän Motörheadia ja kirjoittaisi bändin nimen muotoon Thunderstörm! Metallin ydin alkoi kirkastua.

Eikun tuumasta toimeen. Pyysin työkaveria luonnostelemaan bändille logon ja avasin yhtyeelle sähköpostin. Ammattimies sai logon valmiiksi muutamassa hetkessä ja siitä tulikin hieno. Perustin yhtyeelle sivun Facebookiin ja kutsuin sinne alkajaisiksi kaikki omat kaverini, joille esitän nyt pahoitteluni tästä koijauksesta.

https://www.facebook.com/thunderstoerm/

”A Finnish thunder rock band. Tough like a thunder, strikes like a lightning.
All hail Thunderstörm!”

Luonnollisesti bändin kaikkien jäsenten sukunimi oli Thunderstörm.

Eric Thunderstörm – lead guitar, thundervocals
Teuvo Thunderstörm – lead guitar/ bthunder
John Thunderstörm – lead bass/ bthunder
Maikkel Thunderstörm – lead drums/ bthunder

Kieltämättä Thunderström olisi ollut kyllä sukunimenä hienompi, mutta eihän tässä nyt oltu mitään huumoribändiä tekemässä.

Kun sivut olivat valmiit ja fanipohjakin oli saavuttanut sadan tykkääjän rajapyykin, otin ja lähetin sähköpostia samoihin keikkapaikkoihin, jonne olin suotta huutanut Veljekset Perseen jäsenenä.

”Hello!
A brand new Finnish rock band THUNDERSTÖRM is currently booking for Autumn.
We are a group of experienced musicians who are mixing different styles of rock into a one huge bowl of rock’n’roll. Punk, metal, hard rock, indie. You name it.

The fastness of a lightning and the sound of a thunder.

We are booking now for our first shows while waiting for our debut release.
We have open spot in our calendar for:

Friday 23.9.2016

We would like to have a backline and possible accommodation provided by the venue. We would also like to have some money for our travelling expenses.
For that you will get a thundering experience from a new and strong band.

Looking forward to hear from you.

Best regards,
Eric Thunderstörm”

Ja tiedättekö mitä! Thunderstörmin gmail-laatikko alkoi kilahdella ja muutamaa tuntia myöhemmin Latvia oli valmis vastaaottamaan yhtyeen! Viestissä tosin pahoiteltiin sitä, etteivät he pienenä paikkana voineet maksaa paljoa näinkin megalomaaniselle yhtyeelle. Eric Thunderstörm kuittasi takaisin, että jos nyt tämän kerran bändi voi tulla vastaan. Ukkosenjyrinä on kuitenkin niin vahvaa, etteivät pikkuasiat haittaa.

Hieno suunnitelma karahti kuitenkin kiville. Vain muutama päivä ennen lähtöä keikkapaikasta otettiin yhteyttä ja pahoiteltiin, että tuplabuukkauksen vuoksi Thunderstörmin sovittu keikka täytyy valitettavasti perua.

Saakeli, ne aavistivat jotain!

Koska lauttaliput oli jo buukattu, matkusti bändi kuitenkin paikalle. Riian pimenevässä yössä Thunderstörmin jäsenet istuivat keikkapaikan baaritiskin ääressä juoden kahvia, olutta ja jaloviinaa samalla, kun paikalliset indie-yhtyeet kurittivat soittimiaan ja yleisön korvia.

”Olisi Thunderstörm ollut jytäkämpi”, oli bändin jäsenten yksimielinen tuomio.

Thunderstörm laittoi viimeisten kulausten myötä pillit pussiin ja lähti kiertämään kaupungin baareja. Seuraavana aamuna Veljekset Perse starttasi Riiasta pistokeikalle Jelgavaan.

Taru oli tullut tiensä päähän.

All hail Thunderstörm!

Mainokset

Kerrankos sitä

Huh huh, ei sitä oo köyhä eikä kipeä kun käy tuolla pääkaupungissa tuulettumassa. Niin kuin tänäkin aamuna. Mie olin kavereiden kanssa yötä Punavuoressa sijaitsevassa hotellissa. Siinä tuli syötyä kaikessa rauhassa aamiaista ja aika riensi. Olin ostanut etukäteen lipun Tampereelle menevään junaan ja ajatelin hurauttaa hotellilta rautatieasemalle taksilla. Sekin on jo vähän tapojeni vastaista, kun tykkään kävellä tai käyttää julkisia. Mutta iski huuma. Kerrankos sitä.

Aamiaisen jälkeen pyysin respaa soittamaan taksin ja hyvästelin kaverit. Kadulla älysin vilkaista matkalippua. Mie olin muistellut, että se juna lähtisi Tampereelle viisi minuuttia myöhemmin. Nyt junan lähtöön ei ollut enää kuin kymmenen minuuttia. No, mie steppasin siinä hotellin edessä ympyrää, että missä se taksi viipyy. Ja tulihan se lopulta. Eikun kyytiin.

Sanoin kuljettajalle heti kättelyssä, että juna lähtee seitsemän minuutin päästä. Ehdinkö?

”Kyllä ehdit”, vastasi kuljettaja.

Kuusi minuuttia myöhemmin kuljettaja puhui toista kertaa matkan aikana ja sanoi:
”Et taida kyllä ehtiä.”

No, kurvattiin kuitenkin siihen aseman eteen ja mie katsoin mittarista, että taksikyyti tekee muutaman kymmenen senttiä yli kympin. Kaivoin taskustani kaksikymppisen sekä kaksieuroisen ja annoin ne kuljettajalle ennen kuin auto oli edes parkkissa.

”Anna mulle kymppi takaisin niin on tasan.”

Kerrankos sitä.

Nappasin kympin, reppuni ja lähdin juoksemaan kuin Martti Vainio asemalle. Aseman oven edessä oli joku maahanmuuttajataustainen nainen myymässä ISO NRO -lehteä, mutta minä puuskutin hänelle takaisin, että nyt ei ehdi.

Hyvin olisi ehtinyt, sillä juna oli lähtenyt lähtenyt minuuttia aikaisemmin ennen kuin ehdin laiturille. Komealta näytti pendoliino, kun se loittoni kohti Tamperetta.

Eikun älypuhelin kouraan ja ostamaan uutta matkalippua. Sain lipun ostettua puoli tuntia myöhemmin lähtevään junaan eikä maksanut kuin saman verran mitä se käyttämättä jäänyt lippu.

Kerrankos sitä.

Ajattelin siinä sitten aikani kuluksi vähän jaloitella. Ehdin juuri astua ulos asemalta, niin selkäni takaa kuuluu:

”Iso numero!”

No, siinähän on tämä samainen lehtikauppias. No, ostetaan sitten. Ei tunnu enää miltään tässä konkurssissa. Ja kysyin, että mitäs se lehti maksaa.

Kun nainen kertoi, että viisi euroa, niin mie kaivoin taskustani hetkeä aiemmin taksikuskilta saamani kympin ja annoin sen kauppiaalle. Että annapas sellainen lehti ja vitonen takaisin.

Ja arvaatte varmaan.

”Ei ole vaihtorahaa”, sanoi lehtimyyjä, kun esitteli muutamaa kolikkoa, jotka kaivoi jostain taskunpohjaltaan ja jatkoi:

”Mutta osta kaksi!”

Ja minähän ostin. Poistuin Helsingistä Tampereelle vuolaiden kiitosten säestämänä.

Kerrankos sitä.

Ps. Se jälkimmäinen juna muuten lähti yksitoista minuuttia myöhässä. Tietysti.

Badge ja Ollila

Tähän ikään mennessä sitä on ehtinyt tapaamaan monenlaisia ihmisiä erilaisissa yhteyksissä. Jotkut heistä ovat jopa tuttuja julkisuudesta. Kerron nyt tässä kesäisen tarinan Nokia-ajoiltani.

Nokiassa, kuten monissa muissakin firmoissa oli tapana järjestää suuret kesäjuhlat henkilöstölle. 2000-luvun alkupuolella kuluissa ei kitsasteltu. Kesäjuhlat olivat kuin rockfestivaalit, jonne oli palkattu esiintymään bändejä ja artisteja Suomen huipulta. Esiintymislava oli iso ja puitteet muutenkin kunnossa. Oikeista festivaaleista ne erotti vain kaksi seikkaa – joku kävi pitämässä alkajaisiksi virallisen juhlapuheen ja yksityistilaisuuteen osallistujille kaikki oli ilmaista. Lyhyen puheen kesti, kun tiesi, että sen jälkeen sai kiskoa kaljaa kaksin käsin.

Tampereen nokialaisten kesäjuhlat pidettiin sinä vuonna Rosendahlin rannassa ja puhujana oli Nokian silloinen pääjohtaja Jorma Ollila. Ennen tapahtumaa oli painotettu, että kaikilla tulee olla firman badge näkyvästi esillä koko tapahtuman ajan. Ilmeisesti sillä haluttiin pitää huoli turvallisuudesta ja samalla pitää mahdolliset kuokkijat poissa.

Itse itseni tuntien minua ei viehättänyt tippaakaan ajatus siitä, että loppuillasta konttaisin kaupungilla Nokian henkilökortti kaulassa. Samalla tavalla mitä tulisivat tekemään kymmenet, jos ei sadat muutkin juhlista kaiken irti ottaneet. Päätin irrottaa badgen pois kaulahihnasta ja laitoin sen taskuuni. Näyttäisin sitä vain pyydettäessä.

Ja juhlat olivatkin mukavat. Pääjohtajan puheen jälkeen hanat aukesivat ja bändit aloittivat soittaa. Nautiskelin ilmapiiristä ja sukkuloin juhlaväen seassa.

Lopulta ilmainen olut alkoi täyttää rakkoa. Kävin bajamajassa ja näytin palatessani järjestysmiehelle badgea kun tämä niin vaati. Ja selitin jotain ympäripyöreää, kun järkkäri hupomautti, että badgen pitäisi olla jatkuvasti esillä.

Juuri kun tungin läpyskää takaisin taskuuni huomasin läheisen pöydän ääressä tutun hahmon. Jorma Ollila oli liittynyt alaistensa seuraan ja jututti juuri neljää naispuolista työntekijää. Kun kerta olin matkalla samaan suuntaan hakemaan itselleni lisää juotavaa, ajattelin käydä tervehtimässä.

Astelin rehvakkasti pöydä äärelle ja totesin nousuhumalan tuomalla varmuudella:

”Mitäsh? Täällähän on hyvännäköishiä naishia! Ja onhan shiinä ykshi mukiinmenevän näköinen mieshkin! Terve!”

Ja ojensin kouraani, johon pääjohtaja kohteliaasti tarttui syvän hiljaisuuden vallitessa.

Entreeni oli voimallinen. Kukaan ei puhunut mitään. Mietin siinä, että mites se iski hutikan päälle noin huolella vaikka äsken olin ollut omasta mielestäni käytännöllisesti katsoen selvä.

No, mitäpäs tuosta, eipä tässä ole tarvista isompaan jutusteluun. Voisi muutenkin olla yhteiset puheenaiheet vähissä. Moikkasin seurueelle reteästi ja lähdin suunnistamaan kohti kaljatelttaa.

Viiden metrin päähän päästyäni kuulin takaani Ollilan äänen rikkovan lopulta hiljaisuuden:

”Eipä ollut tuollakaan badgea kaulassa.”

Varmaan ihan hyvä ettei.

Lakkiaiset

Näinä päivinä taas monet päättävät koulunsa ja jotkut heistä saavat valkolakin. Elämme juhlavia aikoja.

Omat lakkiaiseni viime vuosituhannella jäivät mieleen erikoisesta tapahtumasta. Vetäisin aamusta puvun päälleni ja lähdin ajamaan Saabilla kohti Kontiolahden kirkonkylää. En ehtinyt ajaa kuin vajaat pari kilometriä, kun paikallisen mielenterveyspotilaiden avohoitoyksikön kohdalla seisoi joku vanhempi ukko keskellä tietä raajat X-asennossa.

Minähän tietysti pysähdyin kysymään, että mikä on hätänä. Ukko hyppäsi kyytiin etupenkille ja sanoi:
”Kontiolahden Essolle!”

Siinä samassa huomasin, että tällä ukolla oli mukana muija, joka oli odottamassa vähän sivummalla tien varressa. Kun kerta olin menossa samaan suuntaan, niin ehdotin ukolle, että jos nyt otettais kuitenkin tuo eukkosikin mukaan. Näin tehtiin, ukko laski muijansa takapenkille ja lähdimme pyyhältämään kohti kirkonkylää.

Matkaseura oli vähintäänkin mielenkiintoista. Nainen takapenkillä ei puhunut sanaakaan, mutta vieressäni istuva ukko höpisi senkin edestä. Välillä tuli hetkiä ihan järkevääkin juttua, kun mies muisteli uittoaikojaan Ristisaaressa, mutta jo seuraavassa lauseessa saattoi tulla jotain ihan huuhaata. Lakkiaisiin ostamiani kenkiä kaveri muisti kehua kovasti. Hänellä itselläänkin oli kuulemma ollut joskus komeat kengät.

Kontiolahden Essolla parkkeerasin Kajaanintien varteen, että matkaseuralaiset pääsisivät kyydistä. Ukkohan pomppasi pihalle kuin vieteri ja muijansa könysi ulos verkkaisempaan. Yllätyksekseni ulos päästyään nainen avasi suunsa ensimmäistä kertaa, kun hän kumartui kiittämään kyydistä. Hänen ukkonsa ei sitä joko huomannut tai ei välittänyt vaan paiskasi oven kiinni. Eukon pää jäi oven väliin niin että pamahti.

Tuumasin siinä, että minun lie parempi poistua. Myöhästyn vielä lakkiaisistani. Eukkokin näytti olevan tajuissaan ja nyökytteli, kun kysyin, että onko hän kunnossa. Kun kaasutin eteenpäin, näin taustapeilistä, miten ukko lampsi Kajaanintietä takaisin tulosuuntaan ja muija seisoi tien varressa päätään pidellen. Vielä koululle päästyäni oli hieman epätodellinen olo. Lakkiaiset menivät hymyillessä.

Mitäpäs sitten. Lakki tuli, todistus myös, paikallislehti nappasi lehteen kuvan. Kahvittelujen jälkeen vaihdoin puvun nahkarotsiin, lakin aurkinkolaseihin, tupeerasin tukan pystyyn ja menin treenikämpille Lehmon nuorisoseurantalolle, jossa kaverit jo odottivat kaljakorin kanssa. Aamuyöstä muistan huilanneeni Joensuussa Postipankin konttorin tuulikaapissa, jossa oli pankkiautomaatti.

Kyllä kelpasi.

Tämän tarinan myötä onnea kaikille valmistuneille ja hyvää kesää!

lakkiaiset

Pilatkaa mun kesä

pilatkaamunkesa

Tuosta se lähti. Takana oli taas yhdet lukemattomista bileistä, joiden kulusta oli vain hataria muistikuvia. Yksi päivä oli mennyt jo krapuloidessa ja olo vielä sunnuntaiaamunakin oli niin heikko, että tiesin sen palautuvan normaaliksi vasta alkuviikosta. Vaimoni oli viettänyt taas yhden unettoman yön odotellessaan minua kotiutuvaksi kyliltä.

Siinä aamukahvia juodessa aloin miettiä: Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi kitata kaljaa kaksin käsin vain päästäkseen siihen tilaan, josta ei muista mitään ja kärsiä siitä monta päivää? Ja samalla piinata ihmistä, jota rakastan.

Kohtuukäyttö kuulostaa sanana hienolta, mutta jo jonkin aikaa sekin oli maistunut puulta. Se ilo ja rentous mikä parista kaljasta tulee, kestää vain hetken. Sen jälkeen tulee pöhnä ja kaikki aistit ovat turtuneita. Väsyttää eikä oikein jaksa mitään. Pahimmassa tapauksessa veto on poissa vielä aamullakin.

Eihän se alkoholi ole ollut päivittäinen eikä aina viikoittainenkaan osa elämääni. Enemmän minulle on tuottanut ongelmaa sen mukanaan tuoma riehakkuus. Kyllä minä osaan olla estoton, riehakas, idiootti ja arvaamaton selvinkin päin, mutta kännissä nuo kaikki asiat korostuvat räjähdysmäisesti. Tuntui siltä, että olisi aika viheltää peli poikki, ainakin hetkeksi.

Ilmoitin vaimolle, että olisikohan nyt aika kokeilla tosissaan ja kysäisin häneltä mielipidettä Facebook-päivitykseen. Olisin niin monta päivää tyystin ilman alkoholia, mitä status saisi tykkäyksiä. Vaimoni varmisti minulta, että olisinko aivan varma siitä, mihin olin ryhtymässä.

Harkitsin hetken. Toisenkin. Kävin mielessäni läpi kaikki tulevat pippalot. Jokaisen kohdalla minulle valkeni se, että voisin nauttia niistä selvänäkin. Se ei tuottaisi minulle mitään ongelmaa. Ties vaikka juhlahumusta muistaisi jotain vielä aamullakin.

Kirjoitin päivityksen. Hetken mietittyäni muokkasin sitä lisäämällä siihen kuivaa huumoria sisältävän rivin: ”Pilatkaa mun kesä.”

Ja niitä tykkäyksiä alkoi tulla. Päivitys herätti toki ihmettelyä, ihailua ja jopa ivaakin. Ihmekö tuo. Olinhan minä profiloitunut kovaksi kaljoittelijaksi ja juhlien riehakkaaksi ryyppymieheksi. Jotkut jakoivatkin päivitystä varmistaakseen, että tykkäyksiä tulisi varmasti paljon.

Ja tulihan niitä. Pitkälti yli neljäsataa kappaletta. Alkoholi ei siis tulisi sotkemaan elimistöäni ja ajatuksiani yli vuoteen. Tunteeni olivat hieman ristiriitaisia. Yli vuosi on pitkä aika ja arvattavasti houkutuksia tulisi. Toisaalta tunsin oloni helpottuneeksi. Olinpahan saanut projektille hyvää tukea. Tiesin pystyväni siihen, ei se lopulta tuottaisi mitään ongelmaa.

Kaikkien muiden luonteenpiirteideni lisäksi olen jääräpää. Kun päätän jotain, niin sen teen. Siksikin asioiden aloittaminen ja lopettaminen on minulle suhteellisen helppoa. Minun ei tarvitse vältellä tilanteita, joissa houkutus olisi suurin. Tiedän, että jos ja kun selviän niistä, on jatko aina vain helpompaa.

Päätökseni tuntui aiheuttavan päänvaivaa enemmän muille kuin itselleni. Heti alkuun sain vakuutella ystävilleni, että kyllä minulle saa laittaa kutsuja bileisiin jatkossakin. Tulen mielelläni mukaan, jos vain pääsen, eikä minun seurassani tarvitse kenenkään muun skarppailla.

Seuraavaksi minut yllättivät vanhempani, jotka odottivat koko illan, että menisin nukkumaan ennen kuin uskalsivat ottaa saunakaljat. Ihan vain siksi, ettei minulla alkaisi tehdä mieli. Kauniisti ajateltu, mutta samalla ärsyttävää. Noinko heikkona minua pidetään?

Tämä jatkui. Ensimmäisissä bileissä sain kuulla loputtomia tsemppitoivotuksia, avautumisia, kehuja, hyväntahtoisia kuittailuja ja huolta, että onko minulla kaikki varmasti hyvin.

Minua kiukutti. Toki tuo tapa, miten asiasta ilmoitin julkisesti, oli huomionhakuinen, mutta silti. Ei tämän pitäisi olla niin suuri numero. Miksi ihmisen ryyppäämättömyys nostaa niin paljon kysymyksiä ja huolta? Miksi nyt ihmetellään kun käyn hakemassa kolmannen kahvikupilliseni, kun aiemmin kukaan ei ihmetellyt sitä, kun kävin tiskiltä illan kymmenennen tuoppini?

Loppuillasta jokainen asiaan liittyvä kommentti sai minut kihisemään raivosta. Jos luulin ja tiesin, että voin pitää hauskaa juomattakin, muiden ihmisten suhtautuminen teki siitä haasteellista.

Hetken aikaa mietittyäni se kuitenkin tuntui luonnolliselta. Olinhan itse luonut oman maineeni. Ihmisten suhtautuminen oli täysin inhimillistä. Siinä oli mukana hämmennyksen lisäksi aitoa huolta. Ja nyt olin tehnyt asiasta numeron ihan itse.

Ajan myötä asia varmasti unohtuu ja asia normalisoituu. Ihan itse kullekin.

Nyt takana on jo reilut pari kuukautta. Kesästä tuntuu tulevan aika mukava. Rakkauden kesä, joka ei mennytkään pilalle. Maltan tuskin odottaa, että pääsen koluamaan tapahtumia, terasseja sekä festareita ja tapaamaan kavereita. Ja tällä kertaa muistankin ketä kaikkia olen tavannut.

Hyvää kesää! Kylillä tavataan! Ja olkaa huoletta – ei tämä tartu. Ehkä.