Euroviisuhanu

Seuraavana päivänä jatkan bändin promoamista jakamalla mainoslappusia kaikille vastaantulijoille. Terassikierros Vilnassa jatkuu, vaikka puhelimen katoaminen harmittaa. Työnantajan puhelin, pomo ei kiittele.

Terassien lomassa tutustumme pikaisesti nähtävyyksiin. Käymme katsomassa reilun parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Trakain linnaa. Promolaput hupenevat hyvää vauhtia. Kaverini kertovat illan suunnitelmien olevan jo selvillä. Ensin on Suomen MM-jääkiekkopeli ja sen jälkeen Euroviisujen finaali. Menemme paikallisessa businessparkissa sijaitsevaan sporttibaariin. Siellä on screeni, josta voi seurata molemmat lähetykset.

En oikein jaksa keskittyä jääkiekkoon. En seuraa sitä muutenkaan. Viisut voisi toki katsoa, etenkin kun Suomea edustavan Lordin show on herättänyt runsaasti huomiota jo etukäteen.

Yhtäkkiä minulle tulee mieleen tehdä rikosilmoitus kadonneesta puhelimesta. Menen rakennuksen ala-aulassa sijaitsevaan infopisteeseen kyselemään tietä poliisilaitokselle, mutta onnistun jotenkin sotkemaan asiat ja henkilökunta kutsuu poliisit paikalle. Kaksi kaapinkokoista konstaapelia kävelee aulaan muutamaa minuuttia myöhemmin.

Kävelen poliiseja ovelle vastaan ja kerron tapahtuneen.

Tai yritän kertoa.

Huomaan, että ei ole mitenkään helppoa kertoa tarinaa puistonpenkistä, taksimatkasta, bordellista ja kadonneesta puhelimesta vieraalla kielellä ja pienessä hönössä. Tuskin osaisin suomeksikaan. Osoitteistakaan minulla ei ole mitään hajua. Poliisit ihmettelevät, että tämänkö takia heidät on tänne kutsuttu. Huomaan, että kaksikkoa alkaa kiinnostaa minun kuntoni enemmän kuin varsinainen rikos.

Nyt on oltava tarkkana. Näyttelen selvää niin hyvin kuin osaan, sanon palaavani asiaan myöhemmin, toivotan poliiseille hyvää jatkoa ja liukenen takavasemmalle.

”Keep up the good work!”, huikkaan peräytyessäni kauemmas.

Poliisit poistuvat päitään pudistellen. Käyn sanomassa kavereille, että lähden etsimään puhelinta kaupungilta viisufinaalia odotellessa.

Herään pensaan juurelta.

Uni on yllättänyt kadonneen puhelimen metsästäjän. Nousen ylös ja katselen ympärilleni. Pensas sijaitsee rinteessä, joka viettää kaupunkia halkovaan Neris-jokeen.

Samassa huomaan, miten viereisen pensaan juurelta nousee toinenkin hanu nokosiltaan. Hän tervehtii minua iloisesti. Miehen ulkoasusta voi päätellä, ettei hän ole ensimmäistä kertaa pusikoissa punkkaamassa. Hampparin vaatteet kestävät kasassa silkan lian voimalla. Leveä hymy paljastaa etuhampaiden kaikonneen.

Rantojen sankari näyttää minulle elekielellä juomisen merkkejä. Käsitän, että kaveri kyselee minua mukaansa kaljalle. Hän viittoilee innoissaan kohti lähellä olevaa kauppaa.

Eipä minulla tässä parempaakaan tekemistä ole. Olutta juodessa voisi miettiä rauhassa seuraavaa siirtoa. Lampsimme pikamarssia ostoksille.

Ennätän juuri löytää oluthyllyn kaupan takaosasta, kun kuulen takaani mekkalaa. Uusi kaverini lienee käynyt kaupassa ennenkin, niin tuttavallisesti kauppias pitää häntä kaksin käsin kiinni rinnuksista. Menen väliin selvittämään asiaa, mutta kauppias tulkitsee minun haastavan riitaa ja käy päälle.

Menee painiksi.

Kauppias on riski kaveri. Olen selvästi alakynnessä. Painimme pystypainia kauppiaan vääntäessä minua kohti kaupan ulko-ovea. Yritän pistää vastaan ja päästä irti, mutta vastustajani ote pitää. Ei auta mikään, eivät edes poikasena Jerry Cottonista opitut taisteluliikkeet tai Pertti Ukkolan olympiakulta. Lopulta kauppias heittää minut pihalle. Lennän rähmälleni ulko-oven eteen.

Uusi ystäväni liukenee paikalta. Minun on parempi seurata esimerkkiä. Kohta paikalle saapuvat vielä tutut poliisit jatkamaan hyvää työtään.

Ilta pimenee. Minulla ei ole hajuakaan siitä missä olen. Hortoilen pitkin poikin kaupunkia ja yritän päästä kartalle. Baarit ovat täynnä ihmisiä, kadulle raikaa liettualaisten oma viisurallatus.

Muutaman tunnin haahuilun jälkeen löydän tutun puistonpenkin. Istun odottamaan, että joku menisi sisälle taloon. Kavereiden puhelinnumerot ovat menneet puhelimen mukana. Manaan, ettei tullut mieleen ottaa numeroita talteen aiemmin päivällä. Voisin soittaa kavereille lainapuhelimella. Tosin tuskin kukaan minulle puhelintaan lainaisi.

Taksikuskia ei tällä kertaa onneksi näy. Tai sitten hän painaa minut huomatessaan kaasua.

Odotellessa on aikaa pähkäillä matkan tapahtumia. Promoreissu ei mennyt tällä kertaa ihan putkeen, vaikka kaikki laput olen näemmä saanut sentään jaettua siinä missä puhelimenikin.

”Miten Euroviisuissa kävi?”, kysyn vieruskaverilta, kun lopulta sisälle päästyäni painan pääni tyynyyn.

”Ne voitti koko paskan”, kuulen kaverin vastaavan juuri ennen nukahtamistani.

Varhain aamulla kävelemme linja-autoasemalle. Juuri ennen Riikaan menevän bussin lähtöä muistan, etten ole ostanut Teijalle tuliaiskarkkeja.

Syöksyn kioskille.

Asetan loput litini tiskille, osoitan hyllyllä olevia makeispusseja ja pyydän niitä koko rahalla. Myyjä pakkaa ne isompaan muovikassiin, jonka laitan tyytyväisenä reppuuni.

Tämä sentään onnistui näppärästi.

Kotona käy ilmi, että olen ostanut vaimolle tuliaisiksi kymmenen pussillista paahdettuja auringonkukansiemeniä.

Mainokset

Promokiertue Baltiaan

Veljekset Perseen toinen kokoontuminen tapahtuu studiossa reilu kuukausi ensimmäisten treenien jälkeen. Tällä kertaa muistamme kutsua Jonssoninkin paikalle. Äänitämme kolmetoista kappaletta, joista ensimmäiset neljä ovat täyttä rautaa, viides siedettävä ja loput armotonta kuraa.

Viimeisissä kolmessa kappaleessa olen yksin studiossa ja meuhkaan kappaleita kitaran kanssa umpihumalassa, kun muut ovat jo luovuttaneet.

Mutta ensimmäiset neljä kappaletta jytisevät!

Kappaleiden sanoituksissa käydään Hampurin lisäksi Liettuan autotalleissa ja Kuldigan vinttimajoituksessa.

”On kuin karttakirjaa kuuntelisi”, The L kommentoi kappaleet kuultuaan.

Lataan parhaimmat kappaleet bändin Myspace-profiiliin. Alkaa raivoisa promoaminen.

Toukokuussa yhdistän huvin ja harrastuksen. Lähden kavereiden kanssa virkistysmatkalle Riikaan ja Vilnaan. Se on hyvä tilaisuus promota bändiä. Varaudun reissuun printtaamalla satoja pieniä infolappusia, joissa on bändin yhteystiedot, Myspace-osoite ja kuva. Tarkoituksena on jakaa niitä ihmisille riesaksi asti.

Olemme liikenteessä pienellä budjetilla. Lennämme ensin halpalennolla Riikaan, josta jatkamme bussilla Vilnaan. Riiassa olemme kymmenen maissa illalla ja bussi Vilnaan lähtee kahdelta yöllä. Kiertelemme baareissa, joissa jätän lappuja pöytiin ja jaan niitä ihmisille, joita musiikki voisi edes hypoteettisesti kiinnostaa.

Eli lähes kaikille.

Hieman ennen kahta jätämme baarit ja poistumme linja-autoasemalle. Bussi saapuu Tallinnasta ja jatkaa matkaa saman tien kohti Vilnaa.

Bussi on myöhässä toista tuntia. Odotamme sitä ulkona laiturilla ja on aivan pirun kylmä. Lämmikkeetkin ovat jääneet ostamatta, koska tarkoituksena on ollut nukahtaa bussiin heti kyytiin päästyämme. Viimein bussi suvaitsee saapua ja matka kohti Vilnaa jatkuu paria sataa lappusta köyhempänä.

Herään Latvian ja Liettuan rajalla. Päätän käydä vessassa sillä välin, kun muut hoitavat rajamuodollisuuksia. Vessasta palattuani huomaan, ettei niitä muodollisuuksia ole juuri ollut. Bussi on jo startannut jatkaakseen matkaa. Onneksi bussin sivuovi on vielä auki ja saan hypättyä kyytiin liikkuvaan autoon.

Vilnassa majoitumme vuokrahuoneistoon vanhan kaupungin tuntumassa. Minulle ei anneta avainta, hukkaisin sen kuulemma kuitenkin. Onhan minulla puhelin millä soitella, jos satun eksymään. Kierrämme porukalla muutamia baareja ja terasseja, kunnes erkanen muusta porukasta ja lähden kiertelemään alakulttuuripaikkoja lappunivaskan kanssa. Jatkan samalla myös baarien ja terassien kiertelyä. Tapaan kaupungilla muutaman punkkarin, joille esittelen bändiäni.

Sitten menetän muistini.

Havahdun istumasta puistonpenkillä. Päivä on vaihtunut yöksi. Ilta jäi välistä. Ehdin ihmetellä ajatuksen verran, että missä oikein olen, kun eteeni pysähtyy taksi. Kuski viittoilee, että hyppää kyytiin.

No, perhana, mikäpäs siinä. Eipä tässä muutakaan tekemistä ole. Enkä edes tiedä missä olen. Kuski selittää minulle kovasti jotakin, mutta en saa tolkkua, että mitä ja mistä asiasta. Sanon, ettei minulla ei ole mitään hajua siitä missä olen ja minne olen menossa.

Kuski sanoo tietävänsä.

Tämäpäs käy jouhevasti. Hämmästelen itsekseni, että mistä ihmeestä tuo tyyppi voi tietää majapaikkani osoitteen, kun en tiedä sitä itsekään.

Tekijämies.

Hetken kaupungilla kurvailtuaan kuski parkkeeraa taksinsa liikekadun varrella olevan oven eteen ja käy opastamassa minut sisälle. Minut johdatetaan hämärään huoneeseen ja istutetaan sohvalle. Katselen ympärilleni.

Olen bordellissa.

Suurehkon huoneen muilla sohvilla istuu pareja. Toiset juttelevat hiljaa, toisilla keskustelu on edennyt jo pidemmälle. Hiljalleen he poistuvat muihin tiloihin jatkamaan puuhia siitä mistä ensineuvotteluissa on päästy sopimukseen. Väsymys painaa päälle, mutta yritän pinnistellä hereillä. Silmäluomeni painavat tonneja.

Viereeni ilmestyy nuori nainen. Selitän, että olen erehtynyt paikasta. Tai itse asiassa se oli se taksikuski, joka erehtyi.

Tekijämies munasi.

Tilaan kuitenkin oluen, kun saan selvitettyä sen hinnan kohtuulliseksi. Kaljan juotuani teen vielä kertaalleen selväksi, etten ole kiinnostunut mistään muusta toisen kiehnäyksistä huolimatta ja lähden pihalle.

Ulkona huomaan, ettei minulla ole enää puhelinta taskussa.

Syöksyn takaisin sisälle ja alan kysellä puhelimeni perään. Tivaan puhelinta niin tiukasti, että paikan vastaava madame suostuu lopulta sytyttämään valot huoneeseen, jossa hetkeä aiemmin istuin. Asiakkaat ovat ärtyneitä, jotkut heistä peittelevät kasvojaan.

Tutkin sohvan ja sen raot tuloksetta. Konttailen pitkin lattioita kurkkimassa sohvan alle, mutta puhelinta ei löydy. Paikan madame soittaa taksikuskille varmistaakseen, ettei puhelin ole jäänyt taksiin. Eipä löydy sieltäkään. Vieressäni kiehnännyttä naista ei enää näy.

Lopulta nielen tappioni ja poistun paikasta. Käyn istumassa hetken lähistöllä olevassa baarissa, joka on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Kello lähenee aamukuutta. Paikalle pelmahtaa porukkaa yökerhoista juhlavaatteissaan. Minusta ei löydy juhlaa se enempää vaatteista kuin olostakaan. Juon olueni loppuun ja lähden taivaltamaan kohti majapaikkaa, jonne on matkaa toista kilometriä. Tolkkukin palailee vähitellen hiljaisia katuja kävellessä.

Tie majapaikan pihaan on suljettu rautaportilla. Päätän istahtaa läheiselle puistonpenkille odottamaan, josko pääsisin sisälle jonkun talossa asuvan siivellä.

Yhtäkkiä eteeni ilmestyy tutunnäköinen taksikuski, joka haukkuu minua idiootiksi. Hän ihmettelee, miksi ylipäätään lähdin hänen kyytiinsä vaikka olin jo perillä.

Huomaan istuvani samalla penkillä, jolla istuin ennen taksimatkan alkua.

Vahinko

Keskellä Veljekset Perseen perustamista teen Teijan kanssa viikon mittaisen autoretken, jonka aikana koluamme Baltian maita ristiin rastiin. Käymme Kuldigassa katsomassa vesiputouksia ja löydämme niiden kupeesta kaupungin. Se sijaitsee sata metriä siitä paikasta, missä olen aiemmilla reissuilla käynyt toteamassa, ettei täällä ole mitään. Mysteeri keskelle peltoa ilmestyvästä yleisöstä on ratkennut.

Haaveilemme ennen reissuun lähtöä, että nukumme yöt autossa. Onnistuihan se kymmenen vuotta aiemminkin. Vuodet ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Mukavuudenhalu puskee päälle sillä seurauksella, että parin virolaisissa metsissä vietetyn yön jälkeen nukumme mielellämme hotelleissa ja retkeilymajoissa. Viimeisen yön nukumme rannan kupeessa olevalla levähdysalueella sisuuntuneina. Periksi ei anneta.

Matka on yksi parhaista ikinä. Baltia tekee vaikutuksen. Alueen historia on värikäs, nähtävää riittää, ruoka on hyvää ja olut halpaa.

Ja kaikki tämä ihan naapurissa. Kyllä tänne on päästävä pian taas soittamaankin.

Tulevia valloituskiertueita odotellessa teen paluun Hurjien Hippien riveihin. Olen mukana miehistössä, kun bändillä on keikka Vahinko-festivaaleilla Joensuussa. Keikkapaikkana on Wanha Jokela. Edellisistä treeneistä on aikaa, enkä ole kaikkia uusia kappaleita kuullutkaan. Käyn ostamassa kirpputorilta erilaisia helistimiä ja kilkuttimia. Soittelen niitä sitten niissä kappaleissa, joita en kitaralla osaa.

Otan mukaani myös sinisen naisten uimapuvun, jota olen käyttänyt keikoilla Tampereella ja Saksassa Bulldoserin kanssa. Ennen keikkaa pistäydyn vanhempieni luona ja saan sieltä mukaani kummitätini minulle ostamat Reinot. Ne kruunaavat illan keikka-asun komeasti.

Illalla olen melko lailla fiiliksissä ja mopo keulii komeasti. Kovin montaa kappaletta en loppujen lopuksi kitaralla soita. Kilkuttimetkin jäävät kilkuttelematta. Vietän suurimman osan keikasta uimapuvussa pöydillä tanssien.

Joku valokuvaaja räpsii kuvia ja meno yltyy entisestään. Jossain vaiheessa uimapukukin lentää yleisöön, mutta tanssi jatkuu. Jalkani lipeää valkoisen pöytäliinan verhoamalla pöydällä ja olen tipahtaa alas. Paikan ravintolapäällikkö käy huomauttamassa esityksestäni ja yrittää saada minut pysymään poissa pöydiltä, mutta kampean sinne aina vain takaisin.

On lähellä, etten lennä ulos omalta keikaltani.

Keikan jälkeen Karjalaisen toimittaja tulee kysymään nimeäni. Tässä vaiheessa iltaa puheeni jo hieman sammaltaa, mutta vastaan rehvakkaasti taiteilijanimeni lyhennetyllä versiolla.

”Thö Dee!”

”Anteeksi, nyt en saanut selvää.”

”Thö Dee!”

”Okei, selvä homma.”

Sunnuntain Karjalaisessa on kuva naisten uimapuvussa ja Reinoissa töröhuulin poseeraavasta miehestä. Kuvateksti kertoo hänen olevan nimeltään Röde.

Myöhemmin sunnuntaina istun appivanhempieni luona krapuloissani ja huomaan miten viereisessä nojatuolissa istuva appiukkoni lukee lehteä lähestyen uhkaavasti kulttuurisivuja. Olen ehtinyt nähdä lehden ja tiedän mikä siellä odottaa. Oloni on niin väsynyt ja jyrätty, etten haluaisi keskustella koko asiasta.

Lopulta appi kääntää kulttuurisivut esille. Hän vilkaisee ilmeenkään värähtämättä kuvaani, tutkii loput aukeamasta ja kääntää sivua sanoen kuivasti:

”No, huumoriahan pitää olla.”

- Kuva Karjalaisesta.

– Kuva Karjalainen.

Veljekset Perse

En koske kitaraan muutamaan viikkoon. Loppukesästä istun alas ja teen kymmenkunta suomenkielistä kappaletta, joihin puran viime vuosien reissukokemuksiani.

Päätän perustaa uuden bändin. Uusi bändini ei treenaisi juuri koskaan ja soittaisi keikkoja vain Baltian autotalleissa. Eihän siinä ole mitään järkeä treenata hiki hatussa jokaista nyanssia kohdalleen, ja sitten mennä kaatuilemaan keikalle humalassa. Parempi jättää se treenaaminen pois kokonaan.

Keksin bändille nimen Veljekset Perse. Visioin, että nimi näyttäisi komealta keikkabussin kyljessä.

Tiet Bulldoserin kanssa erkanevat syksyn ensimmäisissä treeneissä. Treenikämpillä olo ei tunnu enää kotoisalta. Kuten ei tuntunut enää loppuvaiheessa Saksassakaan. Katalle Saksan-sekoiluni ovat olleet liikaa. Kieltämättä homma karkasi käsistä, mutta näin käy joskus.

En kuitenkaan kadu mitään enkä lupaa himmailla jatkossakaan. Sovimme, että on parempi molemmille osapuolille, että lähden pois bändistä. En ole kovin pahoillani. Ajatukseni ovat jo tulevassa. Soitan vielä pari ennakkoon sovittua keikkaa. Matkustan molemmille keikoille omalla autollani. Viimeisenä työnäni taltioimme kahdeksan kappaletta studiossa. Studion oven sulkeuduttua selän takana on minun aikani bändissä ohi.

Ainakin toistaiseksi.

Minulla on vahva visio siitä, miltä Veljekset Perseen musiikin pitäisi kuulostaa ja keiden soittamana. Ukkos-Jussin soitto on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, että haluan hänet bändiini.

Ukkos-Jussin lailla Väärissä vieraissa soittava ja jo Basta Bastasta tuttu Kukka olisi myös mukava bändikaveri. Lähetän tekstiviestit molemmille ja bändi on kasassa parin päivän sisällä. Itse soitan komppikitaraa ja laulan.

Minulla on ollut ensi alkuun ajatuksissa trio, vaikka sitten kiertävällä basistivuorolla. Kukka ehdottaa, että kysyisimme mukaan vielä jonkun kaverin basistiksi ja keskittyisimme itse vain kitarointiin. Ensimmäinen basistitekstiviesti ei tuota tulosta, Akulla on muita kiireitä.

Sitten pähkäilen, että eihän sen basistin tarvitse olla samasta kaupungista kuin muut. Emmehän me juuri treenaakaan.

Roger!

Täydellinen tilaisuus soittaa taas yhdessä!

Roger liittyy bändiin saman tien.

Olen onneni kukkuloilla!

Sama porukka, joka katseli vuoden 2001 syksyllä kitarakoreografiaesitystäni Turun TVO:lla epäuskon vallassa, soittaa nyt minun bändissäni. Keksin samassa huumassa bändin nimelle myös englanninkielisen version Dire Straitsin kappaletta mukaillen.

Brothers in Arse, luulisi ulkomaidenkin olevan kohta kontallaan.

Olen vaihtanut kitarani virityksen jo ennen Bulldoseriin liittymistäni dropattuun D:hen. Siinä E-kieli viritetään sävelaskelta alemmaksi. Se saa soittamisen kuulostamaan jytäkämmältä, mutta soundi säilyy kuitenkin punkkina eikä ole liian heviä.

Tosin mikä nyt voi olla liian heviä.

Kokeilimme alavireitä jo KaMu ry:n kanssa, mutta ne eivät kuulostaneet silloin omaan korvaan tarpeeksi sähäköiltä. Pidin KaMu ry:ssä normaalivireen, vaikka Riivattu soitti jo silloin D-vireellä.

Koska Bulldoserissakin muilla oli normaalivire, tein bändille kaikki kappaleet sen mukaan. Nyt Veljekset Perseen kappaleita tehdessäni teen kappaleet suoraan D-vireelle. Muut soittajat saavat virittää kitaransa siihen myös. Jätän ainoan osaamani kitarasoolon varioimisen, vaikka olen tullut siinä omasta mielestäni aika hyväksi, ja keskityn soittamaan pelkkää komppikitaraa.

Uudet kappaleet on rakennettu yksinkertaisien ja jyräävien riffien varaan. Sovituksissakaan ei liikoja hienostella. Kuvittelen niitä tehdessäni pohjalle Ukkos-Jussin soittaman kompin. Sanoituksissa seikkaillaan pitkin Saksaa ja Baltiaa. Ensimmäinen tekemäni kappale on ”Hampuri”.

”Matkailu avartaa:
Vegeä suuhun ja pihviä silmään.
Öistä rusketusta,
valkoapilaa perseessä.

Tutustumme toisiimme.
Vähän puhetta, paljon kosketusta.
Ei enää tulitikkuja,
ota passi ja lompakko.

Ehkä sen tiedätkin,
mutta sanon sen vielä.
Enkä kuiskaten,
Olen suomalainen!

Ei vetänyt mies viikseen,
viikset veti miestä.
Patapata, patapatapataan.”

Ensimmäiset treenit pidetään lopulta kotitekoisen siiderin voimin loppiaisena 2006. Paikalla ovat lisäkseni Roger, Ukkos-Jussi ja Kukka. Kukka muistuttaa, että olen kysynyt bändiin myös Väärien vieraiden Jonssonin.

Jäipä kysymättä treeneihin. Asia täytyy korjata seuraavalla kerralla.

Soitamme ensimmäisissä treeneissä kymmenkunta kappaletta, jotka nauhoitan kasettimankalla talteen. Pari niistä päätyy tuoreeltaan nettiin. Teen bändille välittömästi Myspace-profiilin ja lataan sinne kappaleet ”Punk2006” ja ”Syntynyt nussimaan”. Otan kännykällä ensimmäisen bändikuvan. Editoin treeneistä unohdetun Jonssonin kuvaan myöhemmin.

Treenien päätyttyä seikkailemme hönöpäissämme pitkin Pyynikkiä ja Pispalaa. Kotitekoisen siiderin teho on pommin luokkaa. Kukka hukkaa talvipakkasissa takkinsa ja seikkailee kotiinsa paitasillaan. Minä menen Rogerin kanssa vielä Siuron Koskibaariin, josta Roger taluttaa minut kotiini. Kaatuilen matkalla pitkin lumipenkkoja ja sammun kotona eteisen lattialle. Kääriydyn vessaremontin vuoksi lattialle levitettyihin rakennuspahveihin ja kusen housuuni.

Tällä bändillä on vahva suunta ylöspäin.

Muita suuntia ei ole.

VP1