Achtung, huumeita!

Aamuseitsemältä käymme ostamassa lähistöllä olevasta ravintolasta laatikollisen olutta matkaevääksi ja lähdemme kohti asemaa. Kaljalaatikkomme kiinnittää paikallisen juopon huomion. Iso ukko ei puhu mitään vaan tuijottaa kaljojamme kuola valuen. Yritämme hätistellä tyyppiä pois, mutta hän seuraa meitä kuin zombie.

Lopulta saamme eksytettyä ukon syöksymällä paikalle kaartavan raitiovaunun edestä raiteiden toiselle puolelle. Livahdamme puolijuoksua sisälle asemarakennukseen. Huomaamme juopon etsivän meitä vielä sielläkin, kunnes hän poistuu lopulta näköpiiristä.

Katselemme aikataulua. Muutaman tunnin päästä lähtee juna Sveitsiin. Pikkusiskoni on lähtenyt reilaamaan kaverinsa kanssa pari viikkoa aiemmin. He ovat nyt majailemassa Pian kummitädin asunnossa Baselin lähistöllä. Siskoa olisi kiva nähdä, ja pari yötä oikeassa sängyssä tekisi hyvää puolentoista viikon puskamajoitusten jälkeen. Voisi vaikka peseytyäkin.

Riivattu huomauttaa, että häneltä ovat jääneet kannabikset kokeilematta. Minulla on vielä muutama guldeni jäljellä. Annan rahat Riivatulle, joka käy ostamassa jostain gramman hasista. Loogista olisi tietysti poltella luvan kanssa Amsterdamissa, mutta ei tässä muutenkaan edetä järki edellä.

Riivattu pistää nokareen taskuunsa ja hyppäämme junaan.

Matka sujuu mukavasti. Hollanti vaihtuu Saksaksi ja vesisade auringonpaisteeksi. Meillä on kokonainen kuuden hengen vaunuosasto käytössämme, muut matkustajat jäivät kyydistä jo parin tunnin matkan jälkeen. Kuivattelemme märkiä vaatteitamme hattuhyllyllä. Kalja maistuu.

Hieman ennen Sveitsin rajaa vaunuosaston ovi avautuu ja sisälle lampsii Saksan vastine Irwinille. Kaverilla on yllään hapsuin koristeltu farkkutakki, mokkasiinit ja lierihattu. Tuuheat viikset kruunaavat reteän ulkomuodon. Mukanaan hänellä on kasettisoitin, jossa Beatles huutaa ”Eight Days a Weekiä” kaiuttimet rätisten.

Ajattelemme, että tyyppihän on meidän miehiä. Riivattu päättää kysäistä, että olisiko kaverilla heittää sätkävehkeitä iltaa varten. Rempseältä lierihattumieheltä löytyy sekä paperia että tupakkaa. Hän antaa jointtivermeet Riivatulle, joka tunkee ne taskuunsa.

Uusi ystävämme ilmoittaa, että hänen on jatkettava matkaa ja poistuu. Puoli minuuttia myöhemmin sisälle ryntää Saksan poliisivoimat.

”Halt! Achtung! Polizei!”

Siinä sitä sitten istua napotetaan.

Liikkua ei saa. Poliisit kertovat kyseessä olevan ratsian ja sanovat, että kaikki matkatavaramme ja vaatteemme tutkitaan. Meille tehdään myös ruumiintarkastus.

”Saa kai tässä odotellessa juoda kaljaa?”, kysyn tavaroitamme tutkivilta poliiseilta.

Saan luvan. En ehdi juoda kuin muutaman kulauksen, kun Riivatun farkkutakin rintataskusta löytyy Amsterdamista ostettu nokare.

Poliisit taputtelevat toisiaan selkään. Kiskon kaljaa yhä kiihtyvällä tahdilla ja alan olla hyvässä nosteessa. Poliisit ilmoittavat tekevänsä uhkaamansa ruumiintarkastukset. Meille kerrotaan, että toisen on odotettava kahden poliisin valvomana junan käytävällä sillä välin kun toinen riisuuntuu vaunuosastossa muille poliiseille.

Riivattu riisuu ensin. Junan käytävällä on tuttu lierihattuhippi, joka seuraa tyynesti mitä tapahtuu. Beatlesit eivät enää laula. Ketku valehippi on pistänyt mankkansa kiinni.

Riivattu tulee ulos vaunuosastosta ja on minun vuoroni. Hönöpäissäni teen poliiseille ehdotuksen:

”How about a private striptease?”

Alan riisuutua eroottisesti ketkutellen. Vatkaan lannetta ja vispaan jalkaa viehkeästi samalla kun riisun ensin paitani ja heti perään shortsit.

Poliisien ilmeet vaihtelevat jossain vaivaantuneisuuden ja myötähäpeän välimaastossa.

Lopulta minulla on jalassa enää alushousut, jotka ovat olleet jalassa jo puolitoista viikkoa. Kalsareiden tipahtaessa junan lattiaan kuuluu kopsahdus.

”Tämä oli tässä, pue vaatteet takaisin päällesi.”

Poliiseille riitti. Naurattaa.

Juna pysähtyy ennen Sveitsin rajaa. Poliisit taluttavat meidät ulos junasta aivan kuin olisimme isompiakin rikollisia. Vaunujen ikkunat ovat mustanaan ihmisiä, jotka seuraavat näytelmää. Meidät johdatetaan poliisiasemalle, jossa poliisit punnitsevat löydöksensä.

Vajaa gramma. Sakoilla selvitään.

Riivattu käy vaihtamassa matkashekin käteiseksi yhden poliisin saattelemana ja maksaa sadan Saksan markan sakon. Olemme vapaita jatkamaan matkaamme Sveitsiin, jossa vahvat suoritukset jatkuvat:

Riivattu saa pillua ja minä jodlaan.

matkajatkuu

Mainokset

Bileet Amsterdamissa

Junamatkalla Hampurista Amsterdamiin joudumme törkeän varkauden uhreiksi. Joku vie meiltä kaljat. Lähden perään. Tavoitan varkaat viiden junavaunun päästä.

Etummaisena menevä kriminaali huomaa minut ja ehtii juosta karkuun, mutta jälkimmäinen jää kiinni kahden olutkassin kanssa.

Pistän kovat panokset piippuun.

”You’ve made a bad mistake! You know why? Where are you from?”

“I am from Belgium.”

“And you have never heard about the Tatum Bros? We are million dollar men and we will kill you! And then we will eat you, alive!”

Samalla pullistelen satelliittikanavilta opeteltuja amerikkalaisia vapaapainiposeerauksia. Mesoan niin ettei junavaunussa meinaa käytävä riittää. Pyöreäposkinen belgialainen katsoo esitystäni pupillit laajentuneina.

”Sorry, sorry. I didn’t know. This was my friend’s idea!”, hän sopertaa hädissään.

Teen pikaisen inventaarion.

Kaikki kaljat ovat tallessa. Rikoksen pääjehu juoksee jossain karkuun mukanaan kassi, jossa on leivänkannikka ja hampurilaiselta torilta mukaan tarttuneen juoksukurkun jämät.

Menköön.

Päästän kauhistuneen belgialaisen jatkamaan matkaansa ja käsken kertoa kaverilleen terveiset Tatum Brosilta.

Saavumme Amsterdamiin illan hämärtyessä. Ensin pitäisi löytää majapaikka. Ratapihan kupeessa vihertää lupaavasti. Lähdemme vaeltamaan kohti pusikkoa ratapihan halki. Yhtäkkiä kuulemme takaamme huudon ja huomaamme ratavalvojien huitovan meitä pois kiskoilta. Spurttaamme juoksuun. Valvojat lähtevät perään. Samassa paikallisjunia alkaa sujahdella ohi oikealta ja vasemmalta.

Ehkä noilla kavereilla on pointti.

Juoksemme ratapihan reunalle junia väistellen ja loikkaamme penkereeltä alas. Piiloudumme pensaikkoon. Kuulemme ratavalvojien askeleita, jotka lopulta loittonevat. Huomaamme päätyneemme kerrassaan oivalliseen majapaikkaan.

Toisella puolen kohoaa viiden kerroksen korkuinen tiiliseinä, jossa ei ole ensimmäistäkään ikkunaa. Ratapihan valot valaisevat seinää piikkilanka-aidan läpi. Välillä kuuluu askelia, kun joku kävelee ohitse ratapihan sepelimurskassa. Majapaikkamme muistuttaa vankileiriä, mutta kelpaa meille mainiosti.

Kaljasta innostuneille nuorille miehille Amsterdam on loistava kaupunki. Notkumme baareissa ja ostamme luostarioluita olutmyymälästä. Kannabistakin olisi tyrkyllä, mutta en ole erityisen kiinnostunut siitä. Kalja riittää. Riivattua ajatus kannabiksen kokeilemisesta kiinnostaa enemmän.

Päivät menevät rattoisasti naula päässä. Kolmantena päivänä törmäämme pariin nuoreen tyttöön, jotka kutsuvat meidät illalla bileisiin. He antavat minulle lapun, jossa on juhlapaikan osoite. Sitä vastaan saa kuulemma virvokkeita.

Pistän lapun taskuuni ja lupaan tulla piipahtamaan. Riivattu väsähtää, luostarioluet painavat silmäluomia. Pitsalla käydessämme viimeinen omasta kassista juotu kymmenprosenttinen olut on kaverilleni liikaa. Juuri syöty pitsa lentää kaaressa mahalaukusta terassin muovituolille. Hylkään Riivatun nukkumaan leiriimme ja lähden naisiin.

Rautatieaseman taksitolpalla kysyn tietä taksikuskilta. Perille on matkaa puolenkymmentä korttelia. Kiihdytän askeleitani, ajatus kaljakekkereistä estottomien amsterdamilaistyttöjen kanssa antaa virtaa ja vauhtia. Kohta juodaan ja nussitaan urakalla!

Kapuan portaat rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Sieltä löytyy iso sali, joka on täynnä porukkaa. Salin seinällä roikkuu iso risti.

Jeesus on asettunut taloksi.

Minulta kysytään virvokelappua ja kun kaivan sen taskustani, kouraani lyödään mukillinen mehua. Samassa alkaa julmettu Jeesuksen kauppaaminen.

Että tällaiset bileet.

Paikalla on interreilaajia ympäri maailmaa. Huomaan, että kaikki muut viihtyvät paikalla mainiosti. Olen ainut, joka on tullut paikalle kaljan ja pillun perässä. Minulla on varmaan mennyt jotain oleellista ohi.

Freesit Jeesus-nuoret ihmettelevät farkkutakkini rintataskussa sojottavaa hammasharjaa.

”Aika erikoista. Miksi tuo on tuossa?”

”Meillä Suomessa on tapana pestä hampaat. Jää edes suuhygienia, jos kaikki muu hukkuu”, vastaan ja jatkan:

”Minulla olisi vähän asioita tuolla kaupungilla, tulin vain pikaisesti piipahtamaan. Kaveri odottaa majapaikassa.”

”Ai, missä se majapaikka on?”

”Tuolla keskustan leirintäalueella”, lipsautan.

”Eihän siellä ole mitään leirintäaluetta!”, opetuslapset ihmettelevät.

”Jeesus sentään. On siellä, ette vain tiedä!”

Ilmeisesti vakuuttelut purevat ja uudet saapujat keräävät huomion, sillä yhtäkkiä huomaan olevani yksin. Käytän tilanteen hyväkseni ja ryntään pihalle. Juoksen rappuset alas. Nyt on päästävä baariin.

Ensimmäinen baari on vastapäätä Jeesus-juhlien huoneistoa. Liian lähellä. Tulevat vielä noutamaan takaisin. Lähden palaamaan samaa reittiä mitä tulin. Päätän juoda oluen jokaisessa baarissa, joka matkalle sattuu. Piirrän jokaisen juomani kaljan jälkeen viivan kämmenselkääni.

Herään aamulla vesisateeseen. Olen näemmä päässyt yöllä takaisin leiriimme. Kädessäni on neljätoista mustekynällä tuhrittua viivaa. Amsterdamilaisbaareissa on pienet tuopit. Riivattu nukkua tuhisee vieressä.

Olen litimärkä ja haisen kuvottavalta. Nostan päätäni ja huomaan, että minulla on tyynynä kuollut hiiri.

Eiköhän tämä iloinen Amsterdam ole jo nähty.

Janoiset tädit

ReeperbahnKävin Hampurissa ensimmäistä kertaa vuonna 1986, kun pääsin siskoni kanssa Finnjet-risteilylle tätimme perheen mukana. Laivaan kurvatessa kuulin Popedan kitaristin Arwo Mikkosen kuolleen lavalle ja laivalta palatessa Olof Palmen ammutun. Menomatkalla join ensimmäiset harvoista viskikänneistäni, ja Hampurista ostin seksilehden, rokkijulisteen sekä Acceptin kasetin.

Reeperbahnin läpi menimme turistibussilla, jossa jo vuosikymmeniä Saksassa asunut suomalaisnainen toimi oppaana.

”Ilotyttöjen paras kausi kestää vain verraten lyhyen aikaa”, opas kertoi saksalaisittain suomea korostaen.

”Ja sitten pääsee oppaaks!”, kajautti tätini silloinen mies takapenkiltä, jossa hän naukkaili Underbergiä vatsavaivoihinsa.

Nyt ei olla liikenteessä turistibussilla. Notkun Riivatun kanssa Reeperbahnilla ja sen sivukaduilla. Juomme Eku 28 Kulminatoria ja ihmettelemme kauppojen tarjontaa. Kaikkea löytyy, kumisista irtotisseistä lähtien.

Riivattu ostaa itselleen stiletin. Vaarallisen näköinen lelu.

Toisena iltana istumme yhdessä sivukatujen tissibaareista, kun kaksi vanhempaa tätiä tuppautuu pöytään kyselemään kuulumisia. Ikänsä puolesta he voisivat olla vaikka äitejämme.

Juttelun lomassa he yrittävät saada meitä tarjoamaan itselleen juotavaa. Väistelemme taitavasti, kunnes Riivatulta pääsee yksi ”yes” liikaa ja pöytään kiikutetaan 140 Saksan markan samppanjapullo, joka tuskin oikeasti on samppanjaa nähnytkään. Kunhan on jotain kuplivaa ainetta puolen litran pullossa. Pullon ympärille on kääritty servietti, jotta etiketistä ei saisi selvää. Kyytipojaksi tulee lasillinen appelsiinimehua, jonka hinta on 20 Saksan markkaa.

Emme tietenkään aio moisia maksaa. Riivattu kieltää mitään edes tilanneensa. Hän lupasi vain tarjota janoiselle tädille huikat omasta kaljatuopistaan.

Paikalle saapuu iso korsto, joka antaa ymmärtää, että olisi parempi maksaa suosiolla tai sitten rahat otetaan väkisin.

Ei varmasti makseta. Menköön sitten tappeluksi vaikka tiedämme olevamme pahasti alakynnessä. Korsto saa varmasti apua ovella päivystävältä portsarilta.

”Minulla on vielä se stiletti taskussa, jos muu ei auta”, Riivattu kuiskaa korvaani.

Ei saatana.

Tämä voi mennä rumaksi.

Huomaan baarin toisessa päässä pöydän, jossa istuu seurueellinen japanilaisia liikemiehiä puvut päällä katsomassa striptease-esitystä. Syöksyn sinne.

”Look at this! Look at this! They are trying to steal our money! This is a robbery!”, möykkään kovaan ääneen.

Japanilaiset eivät tiedä kumpaa katsoisi, lavalla heiluvia tissejä vai pöydän toisessa päässä heiluvaa pitkätukkaa. Lisään löylyä ja mesoan yhä suurieleisemmin. Pöytäseurue alkaa silminnähden vaivautua.

Korsto toteaa paremmaksi päästä meistä eroon mahdollisimman nopeasti ja vähin äänin.

”Unohdetaan se lasku, mutta nyt lähdette täältä helvetin äkkiä pois ettekä tule enää koskaan takaisin!”

Kävelemme kohti ovea korston ja varmistamaan tulleen portsarin seuratessa poistumistamme. Riivattu yrittää viedä kesken jääneen kaljatuoppinsa mukanaan, mutta korsto nappaa sen häneltä vihaisena. Kadulle päästyämme juoksemme karkuun parin korttelin verran. Kukaan ei onneksi seuraa.

Jännitys purkautuu nauruna hengityksen tasaannuttua.

”Huomasitko, se korsto oli ihan Rudi Völlerin näköinen!”

”Joo, niin oli! Paitsi isompi!”

Käymme hakemassa matkatavaramme jemmasta ja lähdemme etsimään yöpaikkaa. Hetken käveltyämme löytyy suojaiselta vaikuttava puisto, jonne teemme leirin. Mukanamme on teltta, jota emme saa pystytettyä kertaakaan koko kuukauden aikana. Kömmimme vain telttakankaan sisään ja sulaudumme maastoon.

Aamulla herään ja työnnän pääni ulos telttakankaasta. Olemme näemmä tulleet nukkumaan veden äärelle pieneen niemennokkaan. Kolmen metrin päässä ui kaksi joutsenta ja aurinko paistaa kivasti. Ei hassumpi herätys.

Siinä fiilistellessäni minusta tuntuu, että joku katselee.

Käännän päätäni. Noin viiden metrin päässä olevalla puistonpenkillä istuu isomahainen mies. Penkin päässä on ruohonleikkuri. Nurmikko on jo leikattu kaikkialta muualta, vain meidän leirimme ympärillä on kymmenen neliön leikkaamaton pläntti. Kaveri on arvatenkin ajatellut pitää tauon ja antaa meidän herätä rauhassa.

”Guten morgen!”, hän tervehtii leveästi hymyillen.

”Morgen! Meillä menisi tässä vielä pieni hetki.”

”Ei mitään hätää!”

Lupsakka puistotyöntekijä odottelee kaikessa rauhassa aamutoimemme ja opastaa suunnan rautatieasemalle.

Hukassa

Heinäkuussa 1988 lähden Riivatun kanssa reilaamaan. Reuhakkaat rokkaripojat pääsevät näkemään maailmaa. Sex, drugs and rock’n’roll. Ilman rokkia. Ja huumeetkin jäävät vähiin. Eikä siinä seksissäkään ole kehumista.

Matkustamme ensin Joensuusta Ouluun. Käymme katsomassa Stonen ja Death Angelin Kuusrockissa ja jatkamme matkaa Haaparannan ja Bodenin kautta kohti Tukholmaa. Matkalta ostettujen kakkoskaljojen turvin etenemme Tanskaan. Jossain vaiheessa ostamme kassikaupalla Carlsbergin vahvaa elefanttiolutta.

Ja siihen loppuvat muistikuvat.

Herään keskellä yötä, kun tuuheaviiksinen taksikuski roikkuu rinnuksissa ja tivaa, että minne oikein olen menossa.

Ei mitään käryä.

Taksikuskin viiksistä ja mongerruksesta päättelen, että olen Saksassa.

Missähän Riivattu on?

Meillä on ollut puhe säästää majoituskuluissa ja nukkua koko reissu pusikoissa. Katuvalojen loisteessa vihertää. Riivattu on varmasti siellä.

”Jätä tähän, tässä on hyvä.”

Maksan kyydistä taskusta löytämälläni setelillä ja säntään ulos. Juoksen huojentuneena kohti lähintä puskaa vain törmätäkseni metallilangasta pudottuun aitaan.

Kapuan aidan yli puistoon. Kiertelen katsomassa, näkyisikö Riivattua puiden tai pensaiden juurilla.

Eipä näy.

Puiston penkeillä nukkuu ihmisiä sanomalehdet peittonaan. Nostelen lehtien kulmia nähdäkseni kasvot. Yksikään ei näytä Riivatulta.

Olen väärässä puistossa.

Lähden kävelemään siihen suuntaan, mistä oletan taksin tulleen. Parin minuutin kävelyn jälkeen näen suuren rakennuksen, jonka tunnistan Hampurin päärautatieasemaksi.

Kartalla ollaan.

Ympäristöstä ei löydy yhtään sopivan näköistä pusikkoa. Älyän, ettei minulla ole mukana juuri mitään. Ei passia, interrailkorttia, matkashekkejä eikä suurinta osaa rahoistanikaan, vain muutama ryppyinen seteli ja pari kolikkoa taskussa. Matkatavaroista ei tietoakaan.

Pistäydyn läheisessä oluttuvassa. Baaritiskillä empaattinen saksalaispariskunta tarjoaa minulle lohtukaljan. Minun pitäisi kuulemma vielä vähän opetella juomishommia.

Myönnän, vaikka en oikein älyä, että miksi. Hyvinhän tämä tuntuu sujuvan.

Riemua koko rahalla.

Vielä tunnin harhailtuani älyän vilkaista asemarakennuksen toisellekin puolelle. Sadan metrin päässä kasvaa yksinäinen puu. Juoksen sydän pamppaillen sen luokse.

Riivattu löytyy puun juurelta. Hänen vieressään on reppuni, jonka kätköistä löytyvät myös passi, paperit ja rahat. Viereisellä kiviaidalla on elefanttiolutpulloja tyylikkäästi riviin aseteltuina.

”No, löytyikö sitä säpinää?”, Riivattu kysyy.

”Ai, mitä säpinää?”

”No, sitä sinä sanoit lähteväsi kylältä etsimään.”

”No joo, aika hiljaista oli.”

reilaamassa