Kolmekymppisenä koen kriisin. On pakko saada vakituinen työpaikka. Hinnalla millä hyvänsä. Olen opiskellut itseni restonomiksi, mutta mietin jo alanvaihtoa. Kävin koulun sitkeästi loppuun, vaikka huomasin jo puolivälissä, etteivät nuo marttaneuvojan ja maatilamatkailuyrittäjän hommat ole minun alaani. Olen kait liian tyhmä ja laiska jättämään asioita kesken.

Koulussa olen kuitenkin kiinnostunut tietotekniikasta. Tietokoneiden kanssa pelaaminen on yllättävän kiinnostavaa puuhaa. Monet soittajakaveritkin ovat päässeet nörttiytymään. Yllätän itseni kiinnostumalla tietokoneista siinä määrin, että haen ja pääsen vuoden mittaiseen ohjelmoijakoulutukseen.

Aika hyvin kaverilta, joka ei paria vuotta aikaisemmin ollut koskaan edes avannut tietokonetta, eikä uskaltanut käydä enää kirjastossakaan, kun kortisto oli siirretty päätteille.

Vuosi aikuiskoulutuksessa hurahtaa nopeasti ja hommassa on tekemisen meininki. Haen töihin joensuulaisiin softafirmoihin laihoin tuloksin. Joensuussa tuntuu olevan koodareiden suhteen jo ylitarjontaa.

Juuri kun olen saanut kuulla vetäneeni jälleen kerran vesiperän yhden hakemani paikan suhteen, huomaan lehdestä, että Nokian verkkoyksikköön Tampereelle haetaan ohjelmistosuunnittelijoita. Nelivärinen ja puoli sivua peittävä lehti-ilmoitus näyttää minusta turhan pramealta. Laitan työpaikkahakemuksen menemään lähinnä vain siksi, että juuri koettu vesiperä vituttaa.

Nokiasta otetaan minuun yhteyttä, he haluaisivat minut haastatteluun. Koska vaimolla sattuu olemaan vapaapäivä ja silloisella lankomiehelläni autokuume päällä, päätämme pistäytyä Tampereella.

Teija pääsee minun siivelläni shoppailemaan, lankomies kiertelemään autoliikkeitä ja työvoimatoimisto maksaa matkat.

Minulla ei ole kuin voitettavaa. Pistän palkkatoiveeseen heti 50 prosenttia lisää verrattuna siihen, mitä olen pyytänyt Joensuussa. Otan haastattelun rennosti.

”Mitenkäs sinä purat stressiä?”, kysyy haastattelija.

”Soitan kitaraa ja bylsin”, vastaan.

Paluumatka Tampereelta Joensuuhun menee naureskellessa, että olipahan tuo kokemus. Matkalla pysähdymme Jämsässä, jossa lankomies potkii hetken huoltoaseman pihaan näytille tuodun Toyotan renkaita ja toteaa helmojen kukkivan. Työpaikan suhteen ei ole suurempia odotuksia.

Seuraavana päivänä soi puhelin. Yllätyksekseni nokialaiset haluavat minut töihin koodaamaan älyverkkoja. Palkkatoivekin menee läpi lähes sellaisenaan, joudun tinkimään aloituspalkasta 500 markkaa. Tuuletan yksin samalla kun puhun puhelimessa.

”No, jos se on tosiaan alkupalkka ja se sitten nousee siitä, niin eiköhän se sitten ole ihan ok.”

Vittujee. Ja Joensuussa nikottelivat neljä tonnia pienempää pyyntöä. Täytyy oikeasti miettiä, että muutammeko Tampereelle. Lopulta päätämme pakata tavaramme ja lähteä. Tuskinpa tuolla on
soittohommiinkaan vaikutusta. Tampereelta ajaa Joensuuhun muutamassa tunnissa ja junatkin kulkevat.

Pitäisi vain löytää asunto. Olemme ottaneet vuotta aiemmin yhden koiran lisää. Kolme koiraa eivät helpota vuokra-asunnon löytämistä. Viimein löydämme meille sopivan asunnon Nokialta, Tampereen kupeesta. Pakkaamme tavaramme muuttoautoon. Muuttopäivä osuu helatorstaiksi ja ensimmäinen työpäivä on perjantaina. Ja perjantai-iltana Hurjilla Hipeillä on keikka Turussa. Ensimmäinen työpäiväni saa siis arvoisensa juhlat. Teija jää vielä Joensuuhun muutamaksi viikoksi, mutta saan Ranen mukaani muuttoavuksi.

Ensimmäisenä työpäivänä olen niin pihalla kaikesta uudesta, etten osaa edes poistua rakennuksesta apua kysymättä. Uutta asiaa tulee niin paljon, että päässä suhisee. Mietin, että olikohan tämä sittenkään järkevä liike.

Astun pihalle tuliterän toimistorakennuksen prameasta pääsisäänkäynnistä, ja huomaan samassa Ranen, joka kurvaa pihaan polkupyörällä. Tarakalla on siideripullo. Hyvään nousukiitoon ehtinyt Rane kertoo, että hän on polkenut työpäiväni aikana pyörällä Nokialta Tampereelle ja kerännyt tärkeää tietoa uudesta asuinympäristöstäni.

”Täällä Tampereella on saakelin hyviä baareja!”

Ilmeeni kirkastuu välittömästi.

Ihana mies!

Olo on kuin olisi toimistokompleksin ovesta ulos astuessaan kotiinsa tullut.

Nostamme polkupyörän takakonttiin ja viemme sen Nokialle ennen kuin lähdemme ajamaan Turkuun. Minä toimin kuskina Ranen rentoutuessa vieressä. Kerrankin näin päin.

Turkuun päästyämme painumme Rogerin luokse saunomaan. Minäkin rentoudun ja korkkaan, nyt on hyvä.

Saunassa onkin niin viihtyisää, että älyämme keikan olevan jo alkamassa kun istumme vielä lauteilla. Roger tilaa taksin ja minä vedän keikkakuteet valmiiksi päälle. Hurautamme keikkapaikalle, jossa korstomaiset ystäväni raivaavat tietä yleisön läpi kuin henkivartijat. Minulla on päälläni vanha ylioppilaspuku ja aurinkolasit. Kuljen kohti lavaa kitara tanassa. Minut spiikataan lavalle lennosta ja ehdin juuri kolmannen kappaleen kitarasooloon. Roger antaa tunnustusta keikan jälkeen.

”Sinulla kyllä on kaikki rokkitähden elkeet. Puuttuu vain se tähteys.”