Rokkari ratsailla

Nuoren rokkipojan elämä ei ollut helppoa. Vaikka miten yritti olla kuin musiikkilehdistä bongatut idolinsa, ei tutustuminen vastakkaiseen sukupuoleen oikein ottanut onnistuakseen. Siihen eivät auttaneet niittirannekkeet, leopardipaita eivätkä pystyyn tupeeratut hiukset. Tytöt eivät olleet niin innoissaan rouheasta rokusta, mitä olin haaveissani kuvitellut. Ne harvat, jotka ehkä olivatkin kiinnostuneita, eivät uskaltaneet tuoda sitä julki. Ja ne jotka uskalsivat, puhuivat kieltä jota minä tampiona en ymmärtänyt.

Koulun välitunnilla olin kuullut tyttöjen juttelevan, että jollain hevostallilla kävi nuori mies, jota kaikki tallitytsyt palvoivat. Ratsastava komistus, seksikkyydessään aivan eri kaliberia kuin koulun räkänokat tai rokkarinkutaleet.

Aloin kuvitella itseäni satulaan. Eihän se voisi olla vaikeata. Tex Willerkin ratsastaa numerosta toiseen ja tekee satulassa vaikka mitä temppuja. Pyssyt paukkuvat ja lasso viuhuu.

Jumalauta. Kun karauttaisin paikalle orilla hiukset hulmuten, joutuisi tallityttöjen lauma turvautumaan lisähappeen. Ratsastava rokkari, kuumin kaikista. Hahmottelin jo mielessäni tulevaa rock-videota, jossa ratsastaisin kohti auringonlaskua vähäpukeisten mimmien kanssa. Jalkojeni välissä sykkisi kuusisataa kiloa kuumaa lihasta.

Pillua tunkisi ovista ja ikkunoista, koko pilttuun täydeltä. Hevosenpaskan käry ei haittaisi pätkääkään. Tammat hirnuisivat ja mimmit jakaisivat toisillen jonotusnumeroita.

Onnekseni naapurissa asuvilla tytöillä oli oma hevonen. He olivat jo jonkin aikaa naureskelleet, että minun pitäisi kokeilla ratsastamista, joten heitä ei tarvinnut kauaa suostutella antamaan minulle mahdollisuutta kokeilla.

Seksikkyyden aikakausi oli koittava ja testiratsastus sovittiin sunnuntai-illaksi. Oli alkutalvi, maassa oli lunta muutama sentti ja lämpötila hitusen pakkasen puolella. Nappasin rotsin ylleni, kietaisin kaulaliinan suojaamaan pahimmalta viimalta ja kävelin ulos, jossa naapurintytöt ja siskoni odottivatkin hevosen kanssa.

Niin, hevosen. Saatana, minkä kokoinen elukka! Valtava kuumaverinen luontokappale täynnä vimmaa ja voimaa!

Haaveet hulmuavista hiuksista hävisivät saman tien.

”Kapua selkään vaan ja pidä kiinni, me talutetaan tässä pellolla.”

Enhän minä voinut enää siinä vaiheessa perääntyä, vaikka pelottikin niin perkeleesti. Kapusin kömpelösti ratsun selkään ja otin siitä tutisevin käsin kiinni. Tytöt eivät olleet laittaneet hevoselle edes satulaa. Yritin hakea tukea jaloillani, jotka olivat makaronia. Sydämeni hakkasi pitkälti toistasataa kertaa minuutissa, kun tytöt lähtivät taluttamaan kavioilla varustettua petoa pitkin jäistä peltoa.

Kyllä oli Tex Willerin temput kaukana. Hevosen selkäranka muljahteli perseeni alla. Jokaisella askeleella pelkäsin, että putoan korkeudesta eläimen jalkoihin ja se runnoisi minut kuoliaaksi. Lyhyen ympyrän jälkeen olin valmis luovuttamaan. Pillusta väliä, kunhan edes hengissä selviäisin.

Mutta miten helvetissä sieltä pääsisi alas ilman, että potkaisisin vahingossa elukkaa ja se suutuksissaan potkaisisi minua takaisin? Elämällä olisi vielä varmasti paljon annettavaa. Ei sen soisi päättyvän veriseksi mytyksi itäsuomalaiseen sänkipeltoon.

Ajattelin, että pistän peliin kaiken voimani ja heilautan itseni alas niin etten vahingossakaan osu hevoseen.

Muuten hyvä, mutta eihän minulla ollut edes jalustimia. Heivautin itseni komeassa kaaressa kahden metrin korkeudesta jäiseen peltoon ja suoraan perseelleni.

Voi vittulainen, kun koski. Kipu iski läpi pelosta turtuneen kropan ja spagettiraajojen, mutta olin elossa.

Hevonenkaan ei potkaissut. Ei se jaksanut välittää. Kiitin tyttöjä kokemuksesta ja luikin perse kipeänä sekä itsetunto muserrettuna takaisin sisälle.

Ratsastavan seksisymbolin ura loppui alkuunsa. Jatkoin rokinsoittoa heti kun persukseni sallivat istua rumpupallille.

ratsirumpali

Saab 99 GLs

Äitini päätti hommata uuden auton vuonna 1986. Tarkoituksena oli ostaa perheeseen kakkosauto, jota minäkin sitten aikanani voisin käyttää. Jostain syystä Saab oli kirinyt autosuosikiksi ja niitä kierrettiin katsomassa Joensuun autoliikkeissä.

Muistan erään lauantain, kun minun piti lähteä katsomaan lupaavaa autoa naapurini kanssa. Naapurin isäntä oli värvätty konsultiksi, olihan hän itsekin saabisti. Hänellä oli kuitenkin venähtänyt edellisilta pitkäksi eikä ajokunnosta ollut tietoakaan. Minulla ei tulisi olemaan korttia vielä vuoteen. Hälytin kuskiksi juuri kortin saaneen kaverini ja lähdimme hakemaan Saabia koeajolle. Kaverini kuittasi auton, jonka jälkeen ajoimme läheiselle soramontulle. Siellä puikkoihin hyppäsi jo hyvään nousuun päässyt naapuri, joka sanoi testaavansa onko autosta mihinkään. En ole koskaan nähnyt autoa höykytettävän niin. Eteen ja taakse, kierrokset tapissa koko ajan. Päätön soramontturalli päättyi siihen, kun auto alkoi piiputtaa. Testi oli liikaa kytkimelle, moottorille ja hermoilleni. Palautimme savuavan Saabin takaisin liikkeeseen naapurin haukkuessa auton myyjälle.

”Eihän tämä romu kestänyt edes koeajoa!”

Lopulta sopiva auto löytyi. Vihreä Saab 99 GLs, Grand Luxe Super, vuosimallia 1982. Kaksiovinen, kaksilitrainen ja kaksikaasarinen unelma, jossa oli hevosvoimiakin toistasataa. Jumaliste, että se oli siisti! Siellä se vietti suurimman osan ajastaan autotallissa, äidilläni ei ollut siihen aikaan juurikaan ajoa. Vihreä kaunotar vain odotti, että minä saisin kortin. Onneksi seuraavana kesänä sain jo lainata autoa, jos vain sain jonkun kavereistani kuskiksi. Pakkauduimme Saabiin ja kävimme katsomassa Anthraxia Oulun Kuusrockissa. Kulkupeli oli kuin tarkoitukseen tehty, olihan sen rekisterinumerokin aivan selvästi lyhennetty Anthraxista: ANX-614.

Mikään auto ei tuntunut niin hyvältä ajaa, saati istua kyydissä. Vaikka sain lopulta ajokortin, olin monesti itse vain kyytiläisenä ja joku kavereistani oli kuskina. Keikkareissuja varten Saabin perään laitettiin katettu peräkärry, joka tungettiin täyteen soittokamoja.

Saab kiisi ympäri maakuntaa ja Suomea. Lopulta Suomen rajojen ulkopuolellekin. Auton 108 hevosvoimaa saivat aikaan vahinkoakin. Kun kaahasin tutkaan toistasataa kilometriä tunnissa, peräkärry perässä ja kahdeksankympin lätkä takaikkunassa, katsoi nimismies asiakseen kutsua nuoren rallitoivon puhutteluun.

”Ne on otettu nyt löysät pois, Sorjonen. Seuraavasta kerrasta lähtee kortti”, nimismies torui pöytänsä takaa.

Ja peltikin rytisi. Kun palasin Hirviniemestä jakamasta lauantaiaamun lehtiä Metallican huutaessa stereoista, lähti Saab käsistä. Se lipesi metsään ja palasi kahden männyn kautta takaisin tielle. Totesin autoon tulleen vain peltivaurioita, keräsin lehdet auton lattialta ja jaoin kierroksen loppuun. Pellit oiottiin kohdilleen Lehmon automaalaamolla.

Muutamaa kuukautta myöhemmin rytisi taas, tällä kertaa Saksassa. Olin palaamassa Anan kanssa Münchenistä ja Hampurin kohdalla meille tuli riitaa. Minä halusin käydä vielä Reeperbahnilla, Ana halusi jatkaa suoraan kotiin. Kinastellessa Anan tarkkaavaisuus herpaantui ja auton sivupeili sekä osa kyljen maaleista jäivät koristamaan saksalaisen autobahnin tietyömerkkiä.

Pari vuotta myöhemmin aloin seurustella Teijan kanssa. Saabin takapenkki pääsi todistamaan nuorta lempeä. Kainosti se sulki meidät syleilyynsä piiloon maailmalta, kun tutustuimme toisiimme pintaa syvemmältäkin. Se oli rauhan tyyssija, jossa meitä ei häirinnyt kukaan. Pääsimme sillä maailman ääriin.

Saabin pystyi luottamaan aina, se ei jättänyt tien päälle koskaan. Auto tarjosi meille kulkuvälineen, yöpaikan ja tukikohdan, kun reissasimme ympäri Eurooppaa. Joskus se halusi näyttää miksi se oli Grand Luxe Super ja kiidätti meitä lujaa vauhtia. Ruotsissa täräytimme tutkaan. Ajattelin, ettei niitä sakkoja tarvitse koskaan maksaa. Toisin kävi. Korotettu karhukirje saapui kotiosoitteeseen pari kuukautta myöhemmin. Lopulta kävin sopimassa sakkojen osamaksusuunnitelmasta Ruotsin konsulaatissa. Faksi lauloi Joensuun ja Tukholman väliä ja asia saatiin sovittua.

Kun Toyota Carina tuli kolmion takaa Saabin kyljestä sisään, luulin teidemme jo erkanevan. Vakuutusyhtiö totesi, ettei autoa kannattanut korjata. Pidin Saabista sitkeästi kiinni. Syrjäkyliltä löytyi nyrkkipaja, joka nikkaroi Saabista edullisesti uuden veroisen. Runkokaan ei ollut pahemmin vääntynyt.

Yhteinen matkamme jatkui vielä pari vuotta. Sitten yllemme alkoi kasaantua mustia pilviä.

Korjaajaystäväni olivat varoitelleet jo jonkin aikaa auton alustassa muhivasta pommista. Ruoste oli alkanut tehdä tuhojaan. Myös vaihdelaatikko alkoi oireilla. Yritin vielä toiveikkaana. Ennen seuraavaa katsastusta annoin Saabin bändini kitaristille Artolle, joka vilkaisi autoa omassa tallissaan.

”Löysin pohjasta 48 reikää, joista pisin oli reilut parikymmentä senttiä pitkä. Eihän tuossa ole enää edes mihin hitsata.”

Kun kakkosvaihdekin oli tipahtanut pelistä, tein raskaan päätöksen. Saabin oli päästävä lepoon. Vein sen Uimaharjun takana korvessa asuvalle isännälle, joka keräili autonraatoja pihaansa varaosiksi. Matkalla pysähdyin kahville siskoni luokse. Siskon luota lähtiessäni putosi pelistä kolmosvaihdekin. Jyryytin ylös vaaran laelle johtavaa hiekkatietä ja kytkin oli kovilla. Saab kampesi perille viimeisillä voimillaan. Se jaksoi viimeisen matkansa kunnialla kuin näyttääkseen. Parkkiin päästyämme vaihteista ei toiminut enää kuin pakki.

Saab jäi pihaan kaikkensa antaneena. Loin siihen viimeisen silmäyksen, kun paluukyytini kurvasi aurinkoiselta niityltä keskelle synkeää korpitaivalta. Saab vastasi hymyillen surullisesti.

Jotkut autot ovat enemmän kuin autoja. Ne ovat osa elettyä elämää.

saab

Paikat puhtaiksi

Minä olen ollut tässä muutaman päivän yksin kotona, kun vaimo lähti kaverinsa kanssa lomailemaan Nizzaan. Monte Carlon kasinoltakin tuli viestiä, että vitonen oli sijoitettu uhkapeliin ja ahneuksissaan hävitty.

No, minähän olen ottanut pääosin rennosti, mutta nyt pitäisi tarttua imuriin ja moppiin. Teija kotiutuu parin tunnin päästä. Tarkemmin kun katselee, niin onhan täällä vähän sotkuista, vaikka jo minä kertaalleen täällä viikolla imuroin.

Kiinnostaa ihan kympillä.

Muistuipa tässä pähkäillessä mieleen vastaavanlainen hetki melkein kahdenkymmenen vuoden takaa. Teija oli silloin muutaman viikon työharjoittelussa Skotlannissa ja oli palaamassa takaisin sopivasti juhannuksena. En ollut siivonnut kertaakaan koko aikana. Ei kerennyt, kun oli kaikenlaista tärkeämpää. Telkkaristakin tuli uusintoja. Tuskailin, että mistä päästä sitä alottaisi paikkojen siistimisen. Lattiakin näytti muuttaneen väriään, ja ajattelin ettei tuosta pelkällä imuroimisella selviä.

Juuri kun olin lannistumassa ikeen alla, soi puhelin. Siellä oli Teijan sisko Anne, joka oli tulossa Enosta Joensuuhun juhannusjuhlille. Joensuun laulurinteellä esiintyi J. Karjalainen, jonka Väinö-kappale oli juuri silloin iso hitti. Annella ja hänen ystävillään oli jo pääsyliput hommattuina, mutta majapaikka puuttui.

”Oisko se mitenkään mahdollista, että me voitaisiin tulla teille yöksi?”, Anne kysyi.

Minulla välähti salamannopeasti.

”Joo, eiköhän tuo sopine, jos siitä hyvästä vähän siivoatte!”, ehdotin taputtaen itseäni samalla selkään. Olin nero!

Tytöt tulivat meille juhannusaattona hyvissä ajoin. J. Karjalainen esiintyisi vasta illalla ja Teijankin paluuseen oli vielä useampi tunti. Tytöt alkoivat valmistella siivousurakkaa, jolloin minä päätin häipyä pois jaloista. Nappasin koirat mukaani ja lähdin lähellä asuvan Ranen luokse grillaamaan. Käristin makkaraa grillissä ja ajattelin hikipäässä moppaavia sankareita lämmöllä.

Paria tuntia myöhemmin menin ihastelemaan työn tuloksia. Kylläpäs paikat kiilsivätkin! Tytöt olivat puunanneet oikein urakalla. Anne kertoi, että lattia oli ollut niin saastainen, että pesuvesi oli pitänyt vaihtaa neljään kertaan. Ja kyseessä oli sentään vain 58-neliöinen kaksio.

Ja tyytyväinen oli myös Teija, joka palasi kotiin siivousporukan lähdettyä festareille. Puhtaaseen kotiin oli selvästikin kiva palata. Minä myhäilin tyytyväisenä, mitäpä sitä ei rakkaansa eteen tekisi.

Puhtaus ja puute saivat vaatteet lentämään päältä jo eteisessä.

Ei hittolainen, pitää tässä alkaa siivota. Motivaatio löytyi just.

Flashbacksliders

Joskus aiemmin kerroinkin, että olin kavereideni kanssa roudausapuna Joensuussa käyneille bändeille. Yksi niistä bändeistä oli Flashbackslidersiksi nimetty yhtye, joka soitti uusia versioita Hurriganesin kappaleista. Yhtye koostui prätkäyhtye Backslidersista, jota oli vahvistettu Albert Järvisellä.

Keikkapaikkana oli Ilosaaressa sijaitseva Karjalantalo, jonka yläkerrassa olevaan saliin kannoimme bändin rojut keikkabussin tavaratilasta. Yleensä bändien soundcheckit eivät kiinnostaneet, mutta tämä kerta oli poikkeus. Kitarassa oli kuitenkin yksi suomalaisen rockin legendoista.

Odottelimme soundcheckin alkamista salissa olleen pöydän ääressä ja viereisessä pöydässä bändin laulaja-basisti viritti bassoaan. Miehellä oli imagonmukaiset vermeet päällä jo soundcheckissä, päässä oli huivi ja silmillä aurinkolasit. Kesken virittämisen paikalle asteli valomies, joka räppäsi salista valot pois ja aloitti säätämään lavan valaistusta. Yritimme pitää pokkaa, kun vieressä oleva rokkari tuijotti sitkeästi viritysmittaria pimeässä salissa, aurinkolasit päässä ja yritti saada soitintaan vireeseen.

”Voisiko joku vittu pistää ne valot takaisin päälle!”, oli artistin lopulta pakko parkaista. Purin huulta etten olisi nauranut itseäni tärviölle.

Soundcheckissä ihmettelin Järvisen kitarasoundia, joka kuulosti kummalliselta. Itse olin innostunut kovasta särökitarameiningistä, jota bändin kaksi muuta kitaristia tarjoilivatkin runsaasti, mutta Albertin Fendereistään tuuttaama soundi oli melkein puhdas. Soundin nerokkuus paljastui minulle vasta kun koko bändi alkoi soittaa. Järvisen kitara huusi selkeänä ja kirkkaana muun bändin tuottaman särömaton päällä.

Ennen keikan alkua yksi bändin roudareista tuli kertomaan, että he tarvitsisivat apua myös keikan aikana. Aiemmilla oli ollut niin kova meno, että PA-tornit olivat olleet vaarassa kaatua. Yleisö oli mennyt järjestään sekaisin Hurriganes-hiteistä ja edellisellä keikalla oli vahinko ollut jo lähellä. Minua ja kaveriani pyyydettiin suojaamaan laitteita molemmin puolin lavaa. Liian lähelle yrittävät tyypit täytyi pitää loitomalla. Asetuin keikan ajaksi lavalta katsoen oikealle puolelle, suoraan PA-tornin eteen.

Voi vittu, että tuli lujaa!

Eihän minulla ollut mitään korvatulppia ja kuulosuojaimia. Albertin kirkas soundi tuli kiduttavan tutuksi. Keikka oli kova, mutta päällimmäisenä muistona siitä jäi vain kipu. Kestin kuitenkin koko keikan läpi ja sain homman hoidettua.

Keikan jälkeen kannoimme rojut takaisin bussiin ja heitin kaverit kämpille. Tarjolla olisi ollut jatkot kaverin luona, mutta korvissa soi liikaa ja pitkäksi venynyt ilta väsytti.

Normaalisti en ole kertonut tarinoita, joissa en ole ollut itse mukana, mutta tehdään nyt tällä kertaa poikkeus ja kerrotaan pieni anekdootti. Viisi minuuttia sen jälkeen, kun olin kurvannut kohti kotiani, oli kaverin luokse paukahtanut silloinen Joensuun popmuusikoiden puheenjohtaja Juha Leinonen ja ilmoittanut kavereilleni, että nyt lähdetään moikkaamaan Albert Järvistä Kimmeliin. No, kavereillehan tämä oli käynyt ja niin sitä oli painettu hotellille keskellä yötä.

Hotellissa oli kerrottu, että Albert oli jo lähtenyt omiin oloihinsa, mutta muu bändi jatkoi juhlia. Kaverini lyöttäytyivät seuraan. Meininki oli ollut aika rauhallista ja leppoisaa hönöttelyä siihen saakka, kunnes aina sanavalmista ja mitään pelkäämätöntä kaveriani Mikkoa oli alkanut ihmetyttää nojatuolissa retkottavan laulaja-basistin olemus. Rokkarilla kun oli ollut edelleenkin päässään aurinkolasit ja pöydälle nostetuissa jaloissaan bootsit.

”Eikö tuo oo vähän epämukavaa olla täällä sisällä bootsit jalassa? Eikö se ois mukavampaa ottaa vähän rennommin?”, oli Mikko kysäissyt.

Basisti oli katsonut hetken Mikkoa ja napannut sitten pöydältä sinappituubin.

”Kuvitellaan, että sä oot tää tuubi tässä. Ja jos vielä jatkat vittuilua, niin sulle käy näin”, hän oli sanonut ja turistanut tuubista sinapit pöydälle.

Kaverini olivat tuumanneet, että ehkä tästä joutaa jo kotiin nukkumaan ja lähteneet ulos hotellihuoneesta. Käytävällä heidät oli juossut kiinni bändin kiertuemanageri, joka oli vannottanut, että basisti on oikeasti oikein kiltti ihminen ja häntä kaduttaa aamulla tosi paljon, kun oli sanonut noin pahasti.

Minä en ota kenenkään kiltteyteen kantaa. Enhän ollut edes paikalla. Minä olin kotonani ja yritin saada kiinni unen päästä, vaikka Albert Järvinen jatkoi tuuttaamista korvissani.

Se soolo kesti kolme vuorokautta.

Abdul Omanista

Ollessani työharjoittelussa Newcastlessa tutustuin ihmisiin ympäri maailmaa. Asuntolassa naapureinani majaili korealaisia, italialaisia, espanjalaisia, venäläisiä, puolalaisia, saksalaisia, taiwanilaisia, palestiinalaisia ja vaikka ketä. Yksi heistä oli omanilainen Abdul, joka oli tullut kesäkouluun oppimaan englantia.

Abdul oli kotoisin pienestä kylästä aavikolta. Hän kertoi kotikylästään olevan lähimpään kaupunkiin sata kilometriä ja kauppareissullekin tuli matkaa kolmekymmentä kilometriä per sivu. Julkisia liikennevälineitä ei seudulla kuulemma liikkunut, joten jos ei ollut käytössä autoa, niin patikkamatkaan sai varata useamman päivän. Nuori kaveri oli kuitenkin päässyt kaupunkiin opiskelemaan, ja nyt peräti Englantiin saakka.

Abdulin oli selkeästi luontainen tarinankertoja, jolla oli mielenkiintoa kuunnella myös muiden tarinoita. Hänen kanssaan pääsi nopeasti juttuun. Abdulin hymy paistoi juttelun lomassa leveänä komeiden viiksien alta.

Kesäkoululaiset tekivät lähialueille monia tutustumisretkiä, joille pääsin mukaan itsekin, jos työvuoroni vain suinkin sallivat. Lake Districtille suuntautuneella retkellä saksalaisnuoret alkoivat udella Abdulin räkäjarruista.

”Miksi sinulla on tuollaiset viikset? Sinähän näytät ihan homolta!”, saksalaiset ilkkuivat.

”Jos minä ajaisin ne pois, niin kaikki Omanissa sanoisivat, että näytän homolta”, vastasi Abdul hymyillen.

”Jos se noin häiritsee, niin entä jos ajat viiksesi pois vain toiselta puolelta?”, ehdotin kompromissia.

”Hyvä idea! Mutta ensin meidän on tehtävä diili. Minä tulen Suomeen ja sinä näytät minulle metsän. Sitten sinä tulet Omaniin ja minä näytän sinulle aavikon!”

Löimme kättä päälle.

Abdul oli mukana baarissakin kaverini Tonin ja tuoreen korealaisen ystäväni E-Jeongin kanssa, mutta ei muslimina juonut alkoholia. Viimeisenä iltana ennen kotiinpaluutaan hän päätti kuitenkin tehdä loikan pimeälle puolelle. Ja kun kyseessä oli ainutkertainen juttu, niin sitä ei parannut hoitaa vain lageria lipittämällä.

Nuori omanilainen päätti hoitaa synnin pois alta yön pimeinä tunteina vodkalla ja appelsiinimehulla.

Alkoholiin tottumattomalle viina kihahti nuppiin ennätysnopeasti. Jälki oli niin jäätävää, että on helppo kuvitella sen jääneen siihen ainoaan kertaan. Väsähtänyt kaveri autettiin nukkumaan reilusti ennen auringonnousua.

Eipä silti, olin aika riehakkaassa kunnossa itsekin. Seurani tuskin lisäsi alkoholinkäytön hohdokkuutta musliminuorukaisen silmissä.

Tuon illan jälkeen en Abdulia enää nähnyt. Sopimuksemme metsästä ja aavikosta on edelleen täyttämättä.

tonimieejeongabduljajokusaksalainen

rairai

huhhei