Kova treenaaminen tuottaa tulosta. Vuotta myöhemmin keikkaa pukkaa jo koulun ulkopuolellakin. Soitamme Jakokosken kyläyhdistyksen pikkujouluissa. Homma on kasvamassa isoksi.

Niin isoksi, että bändille pitää keksiä keikkaa varten raflaavampi nimi. Ristimme bändin Bloody Daybreakiksi. Musiikki on heviä.

Saamme Kontiolahden kunnan nuorisotoimelta lainaksi yhden värivalon. Olemme polleita poikia, meillä on nyt myös valoshow. Roudatessa lamppu tipahtaa vahvistimen päältä maahan ja menee rikki. Paha takaisku, etenkin kun olen juuri kertonut äidille ostavani hänelle hevosranchin heti kun rokkitähden urani lähtee kunnolla nousuun.

Valon menettäminen harmittaa, mutta emme saa antaa sen vaikuttaa suoritukseen. Tämä hoidetaan kuten ammattimiesten kuuluukin. Keikka lähtee rautaiseen kiitoon. Kiitoon lähtee myös puolet yleisöstä. Mummot painelevat kädet korvilla karkuun.

Keikan puolivälissä juhlista vastaava kyläpäällikkö tulee pyytämään, että jos voisimme mitenkään soittaa vähän hiljempaa:

”Vanhemmatkin ihmiset halluisivat kuulla nuorison mussiikkia.”

Nyt mummot tunkevat buffetin puolella rusinoita korviinsa.

Yritämme tiputtaa volyymiä pienemmälle, vaikka se vituttaakin suunnattomasti. Ei Ozzy Osbournelle kukaan tule volumesta vittuilemaan, Lemmylle vielä vähemmän. Hiljennämme mitä pystymme, mutta silti tulee liian lujaa. Lopetamme keikan vaisuihin aplodeihin ja teemme tilaa pääesiintyjälle.

Lavalle ampaisee kylän kovin hanuristi, joka alkaa vedellä kurttuaan hurmoksessa minun rumpupallini päällä.

Olen tyrmistynyt.

Hanuristin jalka naputtaa villisti tahtia, ja hänen hymynsä levenee jokaisella palkeen vedolla. Odotamme ikuisuuden, kunnes lopulta käyn kiskaisemassa jakkarani pois ja annan tuolin tilalle. Pääsemme kotimatkalle.

Analysoimme keikkaa lähipäivinä loputtomiin. Päädymme johtopäätökseen, että olimme ihan hemmetin hyviä.