Janoiset tädit

ReeperbahnKävin Hampurissa ensimmäistä kertaa vuonna 1986, kun pääsin siskoni kanssa Finnjet-risteilylle tätimme perheen mukana. Laivaan kurvatessa kuulin Popedan kitaristin Arwo Mikkosen kuolleen lavalle ja laivalta palatessa Olof Palmen ammutun. Menomatkalla join ensimmäiset harvoista viskikänneistäni, ja Hampurista ostin seksilehden, rokkijulisteen sekä Acceptin kasetin.

Reeperbahnin läpi menimme turistibussilla, jossa jo vuosikymmeniä Saksassa asunut suomalaisnainen toimi oppaana.

”Ilotyttöjen paras kausi kestää vain verraten lyhyen aikaa”, opas kertoi saksalaisittain suomea korostaen.

”Ja sitten pääsee oppaaks!”, kajautti tätini silloinen mies takapenkiltä, jossa hän naukkaili Underbergiä vatsavaivoihinsa.

Nyt ei olla liikenteessä turistibussilla. Notkun Riivatun kanssa Reeperbahnilla ja sen sivukaduilla. Juomme Eku 28 Kulminatoria ja ihmettelemme kauppojen tarjontaa. Kaikkea löytyy, kumisista irtotisseistä lähtien.

Riivattu ostaa itselleen stiletin. Vaarallisen näköinen lelu.

Toisena iltana istumme yhdessä sivukatujen tissibaareista, kun kaksi vanhempaa tätiä tuppautuu pöytään kyselemään kuulumisia. Ikänsä puolesta he voisivat olla vaikka äitejämme.

Juttelun lomassa he yrittävät saada meitä tarjoamaan itselleen juotavaa. Väistelemme taitavasti, kunnes Riivatulta pääsee yksi ”yes” liikaa ja pöytään kiikutetaan 140 Saksan markan samppanjapullo, joka tuskin oikeasti on samppanjaa nähnytkään. Kunhan on jotain kuplivaa ainetta puolen litran pullossa. Pullon ympärille on kääritty servietti, jotta etiketistä ei saisi selvää. Kyytipojaksi tulee lasillinen appelsiinimehua, jonka hinta on 20 Saksan markkaa.

Emme tietenkään aio moisia maksaa. Riivattu kieltää mitään edes tilanneensa. Hän lupasi vain tarjota janoiselle tädille huikat omasta kaljatuopistaan.

Paikalle saapuu iso korsto, joka antaa ymmärtää, että olisi parempi maksaa suosiolla tai sitten rahat otetaan väkisin.

Ei varmasti makseta. Menköön sitten tappeluksi vaikka tiedämme olevamme pahasti alakynnessä. Korsto saa varmasti apua ovella päivystävältä portsarilta.

”Minulla on vielä se stiletti taskussa, jos muu ei auta”, Riivattu kuiskaa korvaani.

Ei saatana.

Tämä voi mennä rumaksi.

Huomaan baarin toisessa päässä pöydän, jossa istuu seurueellinen japanilaisia liikemiehiä puvut päällä katsomassa striptease-esitystä. Syöksyn sinne.

”Look at this! Look at this! They are trying to steal our money! This is a robbery!”, möykkään kovaan ääneen.

Japanilaiset eivät tiedä kumpaa katsoisi, lavalla heiluvia tissejä vai pöydän toisessa päässä heiluvaa pitkätukkaa. Lisään löylyä ja mesoan yhä suurieleisemmin. Pöytäseurue alkaa silminnähden vaivautua.

Korsto toteaa paremmaksi päästä meistä eroon mahdollisimman nopeasti ja vähin äänin.

”Unohdetaan se lasku, mutta nyt lähdette täältä helvetin äkkiä pois ettekä tule enää koskaan takaisin!”

Kävelemme kohti ovea korston ja varmistamaan tulleen portsarin seuratessa poistumistamme. Riivattu yrittää viedä kesken jääneen kaljatuoppinsa mukanaan, mutta korsto nappaa sen häneltä vihaisena. Kadulle päästyämme juoksemme karkuun parin korttelin verran. Kukaan ei onneksi seuraa.

Jännitys purkautuu nauruna hengityksen tasaannuttua.

”Huomasitko, se korsto oli ihan Rudi Völlerin näköinen!”

”Joo, niin oli! Paitsi isompi!”

Käymme hakemassa matkatavaramme jemmasta ja lähdemme etsimään yöpaikkaa. Hetken käveltyämme löytyy suojaiselta vaikuttava puisto, jonne teemme leirin. Mukanamme on teltta, jota emme saa pystytettyä kertaakaan koko kuukauden aikana. Kömmimme vain telttakankaan sisään ja sulaudumme maastoon.

Aamulla herään ja työnnän pääni ulos telttakankaasta. Olemme näemmä tulleet nukkumaan veden äärelle pieneen niemennokkaan. Kolmen metrin päässä ui kaksi joutsenta ja aurinko paistaa kivasti. Ei hassumpi herätys.

Siinä fiilistellessäni minusta tuntuu, että joku katselee.

Käännän päätäni. Noin viiden metrin päässä olevalla puistonpenkillä istuu isomahainen mies. Penkin päässä on ruohonleikkuri. Nurmikko on jo leikattu kaikkialta muualta, vain meidän leirimme ympärillä on kymmenen neliön leikkaamaton pläntti. Kaveri on arvatenkin ajatellut pitää tauon ja antaa meidän herätä rauhassa.

”Guten morgen!”, hän tervehtii leveästi hymyillen.

”Morgen! Meillä menisi tässä vielä pieni hetki.”

”Ei mitään hätää!”

Lupsakka puistotyöntekijä odottelee kaikessa rauhassa aamutoimemme ja opastaa suunnan rautatieasemalle.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s