Soittohommien lomassa innostumme John Watersin elokuvista. Perhana, että niissä on tekemisen meininkiä. Päätämme tehdä oman elokuvan, kun tarvittava kalustokin on olemassa. Eli videokamera, jolla keikkojamme on kuvattu jo vuosia.

Olemme lukeneet jostain snuff-elokuvista, joissa ihmisiä tapetaan oikeasti. Ainakin tarinoiden mukaan. Eihän meillä ole suurempaa hajua siitä, että millaisia elokuvia ne ovat saati että olisimme moisia ikinä nähneet, mutta onpahan siinä komea nimi elokuvalle.

Ensimmäisen elokuvamme nimi on Snuff. Sen jatko-osa on luonnollisesti Snuff 2.

Koska varsinaista käsikirjoitusta ei ole ja juonikin on hieman hakusessa kuvauksia tehdessä, kirjoitamme synopsiksen, että tarina avautuisi meille itsellemmekin.

Elokuvat kertovat nuorista, jotka kokevat huumeiden avulla valaistumisen ja juoksevat alastomina talviseen metsään. Harhaillessaan munasillaan pitkin lumen peittämää Jaamankangasta he löytävät päälleen lakanat ja muuttuvat jeesuksiksi.

Jeesukset liftaavat Kajaanintiellä perverssin kreivin kyytiin ja joutuvat tämän kähmimisten kohteeksi. Kreivin riemua ei kuitenkaan kestä pitkään, koska hän ajaa poliisin ratsiaan. Poliisi, jolla ei ole manttelin alla housuja, pidättää koko porukan ja vie heidät kamarille.

Todellisuudessa jeesukset päätyvät poliisien striptease-klubille.

Minä olen yksi jeesuksista. Loppukohtauksessa tanssin Riivatun kanssa uimahousuissa vartalot öljyttyinä. Uimahousujemme lahkeista jöpöttää grillimakkarat. Poliisia näyttelevä Kusela konttaa luoksemme ja syö kyrsät suihinsa.

”Älkää nyt saatana pyöritelkö niitä munissanne!”, Kusela parkuu, kun asettelemme makkaroita kuvauskuntoon.

Elokuvista tulee mielestämme niin hyviä, että niitä täytyy myydä muillekin. Emme murehdi turhia elokuvien nimen ja samannimisen genren välistä ristiriitaa. Laitamme lehteen ilmoituksen:

”Myydään elokuvia: Snuff, osat 1 ja 2. Hinta 20 markkaa.”

Kasetteja menee kaupaksi yksi kappale.

Olen käymässä Riivatun luona, jonka lankapuhelinnumero on laitettu yhteystiedoiksi lehti-ilmoitukseen, kun puhelin soi. Linjan toisessa päässä on mies, joka haluaa tietää lisää.

”Tehdäänkö niissä filmeissä todella kaikki oikeasti?”, hän kysyy varovaisesti.

”Totta kai tehdään. Enempää ei kerrota juonesta, mutta kaikki on aitoa!”, Riivattu vakuuttelee.

”Siis oikeasti. Ihan kaikki. Kaikki näytetään oikeasti?”

”Joo. Ihan kaikki.”

”Ja te haluatte niistä vain kaksikymppiä? Eihän teille itsellenne jää mitään. Minä pistän tulemaan teille viisikymppiä!”, asiakkaamme innostuu.

”Hienoa! Me pistämme sinulle kasetin postiin!”

Filmille tallennettujen murhien ja muiden sikamaisuuksien sijaan kasetin tilannut setä saa ihmetellä alastomina talvisessa metsässä kirmaavia nuorukaisia, kierrepillillä sieraimiin nuuskittavaa perunajauhoa, pornosaksaa sönköttävää karvahattupäistä kreiviä ja rivoja grillimakkaroita pureskelevaa Kuselaa.

Ilmeisesti asiakas on tyytyväinen, koska palautetta ei kuulu.

Tehdäänhän niissä kuitenkin kaikki ihan oikeasti.