Turpakeikka Niittylahden opistolla

Hurjat Hipit hajoaa musiikillisiin erimielisyyksiin syksyllä 1999. Takana on kosolti mediajulkisuutta, jota ovat tuoneet Joensuun Popmuusikoiden apurahalla tehty internetpitkäsoitto Hanaa!, alati kasvava kitaristiketju sekä yhtyeen nettisivuilla käyneen 35 000 vierailijan kunniaksi järjestetyt kultalevykejuhlat.

Näistä kaikista Gonzales on luonnollisesti kirjoittanut lehdistötiedotteet. Niin myöskin bändin hajoamisesta. Muutamaa päivää myöhemmin yhtye ilmoittaa lehdistötiedotteella comeback-keikasta Niittylahden opistolla.

Comeback-keikasta tuleekin todellinen show. Yhtyeen sisäiset jännitteet kuohahtavat yli kuin olut ravistetusta tölkistä. Mekkala alkaa, kun bändiin tamburinistiksi liittynyt Swein kaataa vahingossa kaljaa lattialle. Ilmeisesti jokin hiertää jo ennestään Sweinin ja bändin nuorempien jäsenten välejä eikä vahinkoa seurannut Sweinin naurunpyrskähdys auta asiaa.

Nuorisoketju alkaa pistää Sweiniä ojennukseen.

Menen nujakassa Sweinin puolelle. Tilannetta selvitetään suureen ääneen ja porukalla. Rakentavasta keskustelusta on turha puhuakaan vaan kyseessä on aivan turhanpäiväinen mesoaminen, paskanjauhaminen ja lässytys, joihin kaikkiin syyllistyn itsekin.

Lopulta saan kouhotuksesta tarpeekseni.

Tinttaan kitaristikollegaa turpaan.

Huuto ja poru yltyvät entisestään. Kitaristikollega vaatii hyvitystä ja vääntää minulta vasemman käden pikkurillin sijoiltaan. Murjaisen sormen takaisin paikalleen saman tien, mutta siinä on jo murtuma. Se on kipeä muutaman viikon ja jää lopulta pysyvästi vähän jäykäksi sekä vinoksi.

Asia ei minua ihmeemmin haittaa, kyseessä on kuitenkin melko turha sormi. En tykkää liiemmin lirputella soittaessanikaan.

Kaikesta ylimääräisestä draamasta huolimatta kapuamme lavalle. Yritys on hyvä, mutta toteutus kusee. Lopulta kaikki ovat taas toistensa kimpussa. Keikan loppuvaiheessa lavalla on Gonzalesin lisäksi enää yksi hurja hippi. Muut selvittelevät välejään lavan takana.

Illan pääesiintyjänä olevan kuopiolaisen kiiltonahkahousuorkesterin jäsenet kulkevat ohitse juuri, kun basisti Arska nostaa minua ryntäistä sähkötaulua vasten.

”Nyt vittu Sorjonen riittää”, Arska ilmoittaa vaativalla äänenpainolla.

”Ja me kun luultiin, että me ollaan rock”, tuumaavat kuopiolaisrokkarit.

Keikan jälkeen yleinen sekoilu jatkuu. Jossain vaiheessa huomaan, että muu bändi on lähtenyt jo kotimatkalle. Olen jäänyt keikkapaikalle kahdestaan Sweinin kanssa.

Yövymme opiston liikuntasalissa jumppapatjoilla nukkuen ja liftaamme aamulla keikalta kotiin. Kotona vaimo kiittelee kaikkensa ja sormensa rock’n’rollin alttarille uhrannutta miestään.

Hyvin tehty!

hipit2

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s