Kuldiga

Pääsemme Latviaan ilman ongelmia. Rajamuodollisuudet sujuvat jouheasti. Ensimmäisen latvialaiskylän kohdalla on tutka, johon täräytämme ylinopeutta. Poliisit kertovat, että kyltti, joka kertoo kylän nimen, on samalla taajamamerkki ja taajamassa nopeusrajoitus on 50 kilometriä tunnissa.

Matkailu avartaa. Sakot on maksettava käteisellä. Kaivelemme kolikoita taskunpohjilta. Niitä livahtaa poliisisedän taskuun parikymmenen latin edestä.

Saavumme Riikaan. Tarkoituksemme on oikaista keskustan läpi Kuldigaan menevälle tielle. Säästämme näin matkassa kymmeniä kilometrejä sen sijaan, että käyttäisimme ohitustietä. Riian keskusta näyttää valtavalta ja liikenne kaoottiselta pienten kylien jälkeen.

Opasteiden ja tienviittojen seuraamisen suhteen homma vaikuttaa simppeliltä.

Niitä ei ole.

Kiittelen onneani, ettei ole vieläkään minun vuoroni ajaa. Lopulta kartta ja paikallisten neuvot opastavat meidät oikealle tielle. Jyryytämme kohti Kuldigaa halki latvialaisen maaseudun.

Saavumme kaupunkiin auringon laskiessa. Keikkapaikan vastaava tulee noutamaan meidät valtatien risteyksestä. Kerromme hänelle pienestä vastoinkäymisestämme. Vastaava kuuntelee tarinaa kadonneesta basistista hölmistyneenä. Ei huolta, keikka hoidetaan kyllä. Olemme lähes ammattilaisia.

Tekijämiehiä ja -nainen.

Kuldigan kaupunki näyttää pieneltä kylältä, joka muodostuu muutamasta viljapeltojen keskellä tönöttävästä talosta. Talojen joukossa on kylätalo, jonka nuoriso on kunnostanut talkoilla kulttuuri- ja kerhotilaksi. Paikan nimi on Zabadaks ja se vaikuttaa oikein kotoisalta. Tulee ihan Lehmon nuorisoseurantalo mieleen. Ihmetyttää vain, että mistähän ihmeestä illan keikalle saadaan ihmisiä?

Turha huoli. Porukkaa pelmahtaa tupa täyteen.

Pari paikalle saapunutta nuorukaista pistää pystyyn myyntipöydän, c-kasetit näyttävät olevan vielä kova sana Kuldigassa. Paikan vastaava kertoo yleisölle illan ohjelmasta. Ymmärrämme hänen selostuksestaan sen verran, että hän kertoo yhden soittajan kadonneen jo ennen kiertueen ensimmäistä keikkaa. Ihmisiä naurattaa. Jotkut tytöistä tulevat lohduttamaan meitä, sääliksi kuulemma käy. Tytöt toivovat parasta, samaa toivomme mekin.

Paikasta löytyy soittovehkeet backlinea myöten, joten omat kamat jäävät autoon. Myös bassorumpu. Mitäpä noita turhia roudaamaan. Sitä hiton bassorumpua saa roudata muutenkin monta kertaa päivässä.

Illan ensimmäinen bändi on B.I.N., joka koostuu paikallisista teineistä. Soitto on melko vaatimatonta, mutta paikalliset toki tykkäävät oman kylän pojista. Yksi bändin jäsenistä läpsyttelee lavan reunalla bongorumpuja. Kaiken kaikkiaan melko sympaattista touhua.

Sovimme, että minä ja The L soitamme vuorotellen bassoa ja kitaraa varsinaisen basistin puuttuessa. Jaamme tuskan tasan. Ensimmäinen rokkikeikka ulkomailla ja joudun soittamaan bassoa.

Alkaapa lupaavasti.

Olosuhteisiin nähden keikka sujuu kuitenkin mainiosti. Minulla ei ole juuri kokemusta bassonsoitosta. Olen soittanut sitä muutaman kerran keikalla kylmiltään, mutta siitä on ollut varsinainen bassottelu kaukana. Soitan bassolla samoja kuvioita mitä kitarallakin. Saa riittää nytkin.

Pääasia, että alapäässä tuntuu muhkealta.

Yleisössä on nuorisoa laidasta laitaan, genret sekoittuvat iloisesti. Kaikilla tuntuu olevan lystiä. Tuskinpa seudulla on hirveästi valinnanvaraa ajanviettopaikkojen suhteen. Hyvä meille.

Basta Bastan hardcore puree paikallisiin hieman paremmin kuin meidän punkrokkimme, mutta eipä ole hirveästi valittamista meilläkään. Tytöt tanssivat ja pojat takovat miehekkäästi nyrkkiä ilmaan. Soittokin sujuu hyvin. Saan selätettyä basismin tuskan. Kerrassaan kelpo avaus, vaikka kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa.

Kunhan vaan nyt saisimme Rebelin takaisin rivistöön, niin meillä ei olisi mitään hätää.