Menestyksekkään Baltian-valloituksen jälkeen Bulldoser käy studiossa äänittämässä kahdeksan kappaletta, jotka julkaistaan kymmentuumaisena vinyylinä nimeltä The Scientific Search for the Face of Elvis. Treenaamme ahkerasti ja meitä kysellään mukavasti keikoillekin. Soitto kulkee ja ulkonäkö on kohdillaan. Teija ompelee minulle keikka-asuksi punaiset trikoot, joissa on käytetty mallina Daredevilin univormua.

Olen The D-Devil, kitarasupersankari.

Syksyn 2003 alkajaisiksi pistäydymme keikalla Porissa. Samalla kun pakkaan soittovehkeitä ja keikkavaatteita mukaan, käyn neuvotteluja remonttimiesten kanssa. Ostamamme ihannetalo on osoittautunut mädäksi ja vaatinut perusteellisen remontin. Kaikki lattiat on revitty auki ja uusittu, samoin seinien alaosat. Opin kantapään kautta, että talon ostopäätöstä tehdessä kannattaisi kiinnittää huomiota muuhunkin kuin siihen, että lisäsiiven katolla on satelliittilautanen. Talo näytti herkullisemmalta kuin olikaan, mutta nyt olemme jo voiton puolella.

Lähdemme pyyhältämään Siurosta kohti Poria. Minä ajan. Muu bändi hörppii olutta ja minä yritän pitää yllä mahdollisimman hyvää vauhtia. Porin eksoottisuus on vielä kokematta. Maltan tuskin odottaa.

Minulla on niin kiire päästä perille ja saada auto parkkiin, että en malttaisi pitää edes kusitaukoja, joita tietysti pitäisi olla pitämässä vartin välein. Lopulta on pakko heltyä kun hätäisimmät ovat hyppimässä kuselle liikkuvasta autosta. Olen aika kärsimätön kuski, kaljaa tekisi mieli. Maltan sentään odottaa muutaman minuutin, että toiset saavat tyhjentää rakkonsa.

Puoli tuntia myöhemmin kurvaan auton keikkapaikalle, joka on jokin vanha käytöstä poistettu meijeri tai teurastamo. Hilpeältä vaikuttava paikka. Poriin on saapunut myös tuttuja naamoja Vammalasta, jossa Bulldoser soitti puutarhajuhlakeikan muutamaa viikkoa aiemmin.

”Hei Darwin, onhan sulla se supersankariasu mukana?”, vammalalaiset kyselevät.

Voi paska, sehän se jäi kotiin!

Sinne se jäi olohuoneen nojatuoliin, kun kävin läpi viimeisiä remonttijuttuja. Pitkä matka on lähteä hakemaankaan. Pitää keksiä sen tilalle jotain muuta räväkkää, keikalle pukeutumisesta on tullut jo tapa. Lähden muun porukan mukana etsimään ruokapaikkaa ja mietin samalla kuumeisesti illan asua.

Porista ei löydy avoinna olevaa ravintolaa sitten millään. Eikä ihmisiäkään. Mikä tietysti tuntuu aivan luonnolliselta, onhan sentään perjantai-ilta. Outo kaupunki. Ymmärrän hetken häivähdyksen verran porilaista melankoliaa.

Lopulta löytyy kiinalainen ravintola, joka on juuri menossa kiinni. Omistaja päättää jatkaa aukioloaikaa, kun paikkaan tulee maksavia asiakkaita. Syömme ja juomme.

Ja sitten juomme vähän lisää.

Valumme takaisin keikkapaikalle, jossa juomme vielä vähän.

Yhtäkkiä huomaan näkeväni kaiken kahtena. Voi paska. Teen radikaalin ratkaisun ja painun pihalle tunkemaan sormia kurkkuun. Oksentelen oloa selvemmäksi. Käyn kävelemässä pitkän lenkin. Näkökyky palailee normaaliksi pikkuhiljaa. Nyt täytyy skarppailla keikkaan saakka.

Läheltä liippasi.

Meitä ennen soittaa vammalalainen Jalleripirkko, jonka lavashow hämmentää jopa minua. Bändin jäsenet ovat riisuutuneet alastomiksi. Heti keikan aluksi bändin rumpali säätää peltitelineitä ja samalla kusta lorottaa rumpujen päälle. Kaverin eturauhanen on hyvässä iskussa ja rakko täynnä. Kultaisia kaaria riittää koko keikaksi.

Reiska kiroilee, kun on meidän vuoromme astua lavalle.

”Vittu, nää rummut on yltä päältä kusessa!”

Olen lopulta päättänyt soittaa keikan aluskalsareissani ja oransseissa aurinkolaseissani. Muutakaan ei ole mukana. Riisuudun keikka-asusteisiini ja alamme soittaa. Hommahan toimii. Performanssini menee hyvänä jatkeena Jalleripirkon keikalle, jonka soittajia onkin eturivissä ihailemassa.

Revittelen niin kovassa hurmoksessa, että jossain vaiheessa alushousunikin lentävät yleisön joukkoon. Onhan se kitara siinä munien edessä. Olo tuntuu vapautuneelta ja soitto jatkuu raivokkaana.

Juuri keskellä tulisinta kitarasooloa huomaan syrjäsilmällä liikettä takanani. Yleisössä ollut punkkari syöksyy taakseni, polvistuu ja tunkee kielensä pakaroitteni väliin.

Mitä helvettiä täällä tapahtuu?!

Soolo ei katkea, mutta tilanteesta on erotiikka kaukana. Eihän tuo nyt pahaltakaan tunnu, mutta hieman arveluttavalta kumminkin. Porilainen artistinpalvonta ei ehdi kestää montaa sekuntia, kun soolo loppuu ja saan siirryttyä kauemmas.

Onneksi sooloni ovat lyhyitä. Jimmy Pagella olisi varmasti ollut paljon tukalampaa.

Punkkari nousee ylös ja palaa yleisöön. Olen huomaavinani hänen suupielessään rakkulan.

Saatana!

Aamulla on normaalia kovempi morkkis ja kotimatka sujuu hiljaisissa tunnelmissa. Asia painaa mieltä.

Vietän seuraavan viikon netin lääkäripalstoilla tutkimassa voiko huuliherpes tarttua anukseen.

Suoraa vastausta kysymykseen ei löydy. Onneksi en huomaa mitään tavallisuudesta poikkeavia oireitakaan. Lopulta ahdistus asian ympärillä haihtuu. Parempi pitää jatkossa housut jalassa.

Kuulen myöhemmin, että yleisöön heittämäni kalsarit ovat päätyneet koristeeksi Jalleripirkon rumpalin kodin seinälle.