Paluu autotalliin

Aamulla käymme palaveria keikkajärjestäjän kanssa Paukun johtaessa puhetta. Matkakuluiksi vaatimiemme rahojen lisäksi on vääntöä myös laitevuokrista. Olemme sopineet ennen keikkaa, että festivaalin muutkin bändit saavat käyttää kamojamme, kunhan vain järjestäjät pitävät niistä huolen.

Kukaan ei kuitenkaan ole katsonut soittovehkeiden perään. Ne on vain hylätty lavan reunalle. Yleisön pogoamisesta nousseet hiekka ja pöly ovat tunkeutuneet kaikkialle laitteisiin. Rummut ja vahvistimet ovat siivottomassa kunnossa.

Keikkajärjestäjä suostuu maksamaan puhdistamisesta aiheutuvat kulut. Onneksi kaikki vehkeet tuntuvat muuten toimivan. Sovimme asian ja lähdemme matkaan kohti kiertueen viimeistä keikkapaikkaa, joka on parinsadan kilometrin päässä Finsterwaldessa, entisen Itä-Saksan puolella.

Nukun suurimman osan matkaa. En osannut aavistaakaan ennen reissua, että tämä Saksan valloittaminen on näinkin rankkaa puuhaa. Kotiinpaluun järjestyminen painaa mieltä, mutta luotan konsulaatin apuun. Päätän soittaa sinne heti seuraavana aamuna ja varmistaa, että kaikki asiat ovat kunnossa.

Saavumme piskuiseen Finsterwaldeen. Pienen harhailun jälkeen löydämme tiemme keikkapaikalle, joka osoittautuu omakotitalon autotalliksi.

Paluu vahvalle osaamisalueelle. Autotallien valloitus on opittu jo Baltiassa. Rasvamonttua ei onneksi tällä kertaa löydy.

Paikalla on myös kolmas bändi. Se on amerikkalainen Death Like Dallas, joka on parin kuukauden mittaisella kiertueella Euroopassa. Yhdysvaltalaispunkkarit ovat olleet tien päällä jo useamman viikon, mutta näyttävät freesimmiltä mitä me olimme ennen kuin lähdimme koko matkalle.

”Mitenkäs pitkään te olette olleet kiertueella?”, suihkunraikkaat amerikkalaiset kyselevät minua katsellessaan.

”Viikon päivät. Tämä taitaa olla seitsemäs keikka”, vastaan naama turvonneena ja nuhjuisissa vaatteissani.

Amerikkalaiset katsovat olemustani epäuskoisina. Minkäs teet. Toiset nyt vain rispaantuvat reissussa enemmän.

Soitan pukeutuneena urheilupaitaan ja -shortseihin, joita käytän pelatessani sulkapalloa Teijan kanssa. Vaatteet ovat piraattitavaraa Tallinnasta, mutta samaa luokkaa ovat sulkapallotaitonikin. Hikinauha koristaa umpiturvonnutta naamaani. Habitukseni on enemmänkin rivo kuin sporttinen.

Pistän kaiken peliin. Soittohommat hoidetaan kunnialla kotiin niin pitkään kun henki pihisee. Kyseessä on kuitenkin kiertueen viimeinen keikka. Nyt ei himmailla. Räimimme setin läpi raivoisasti, soitto kulkee. Keikka on kiertueen kärkikastia, vaikka yleisöä ei paikalla liiemmin olekaan. Amerikkalaiset katsovat keikan eturivissä ja taputtavat kohteliaasti jokaisen kappaleen jälkeen. Paha sanoa, että tykkäävätkö he keikasta oikeasti vai kuuluuko tämä heidän small talkiinsa.

Kuuntelen Väärien vieraiden keikan lavan takana. Kuulostaa pirun tiukalta. Rumpalin soitto miellyttää keikka keikalta enemmän. Ukkos-Jussin soitossa on messevä draivi ja potku. Mietin, että hänen kanssaan olisi mukava kokeilla joskus kimpassa soittamista.

Väärikset soittavat hyvän keikan. Setin loppupuolella teen vierailun lavalle yhdessä The L:n kanssa, kun käymme mölyämässä taustahuutoja yhteen kappaleeseen.

Ilo on otettava irti sieltä mistä saa, muuten tämä on menetetty peli.

Death Like Dallasin musiikki on möykkää ja mekkalaa. Jotain uushardcorea vai mitä lie. Amerikkalaiset osaavat soittaa ja bändi kuulostaa tiukalta, mutta musiikki jättää minut kylmäksi. En vain pääse siihen sisälle. Tosin en ole vastaanottavaisimmillani muutenkaan.

Olutkaan ei enää maistu vaikka sitä on raahattu takahuoneeseen koritolkulla. Kone yskähtelee pahasti.

Keikkojen jälkeen istumme takahuoneessa juttelemassa. Amerikkalaiset kertovat omasta punk-scenestään. Bändin nokkamies selittää, että paikallisissa piireissä on ihmisiä laidasta laitaan. Hän osoittelee huoneessa istuvia ihmisiä sormellaan.

”There are people who look like you and people who look like you and people who look like you…”

”And people who look like me?”, kysyn kainosti sivusta.

”GOD, NO!”, amerikkalainen parkaisee säpsähtäen.

Yö menee pyöriessä sängyn virkaa ajavassa nojatuolissa. En saa unta. Sattuu, koskee, ahdistaa, tapahtuneet painavat mieltä, nojatuoli on huono sänky, kannabiksen käry yrjöttää ja muutenkin kaikki on perseestä.

Kunhan vain pääsisi pian kotiin Teijan kainaloon.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s