Herään venäläisturistien mekkalaan. Olen Jurmalan leirintälueella ja minun on paha olla. Naamani näyttää taas karulta, nenänvarressa on ruma haava yöllisen kinastelun seurauksena. Uintimatka meni tappeluksi. Vaikka sovin jupakan Rogerin kanssa jo yöllä, ei juttu oikein irtoa. Ykkösoluen rahtaamisesta sekoilemisen hillitsemiseksi ei ole ollut ihmeemmin hyötyä.
Jonotamme ikuisuuden saadaksemme aamiaista. Jurmala on tällä erää nähty. Koko rokkitouhu kypsyttää ja tiedän etten ole ainoa. Koko bändi on hiljaista poikaa.
Lähdemme ajelemaan kohti Tallinnaa. Riiassa pysähdymme tankkaamaan ja pidämme samalla kusitauon. Yritän keventää tunnelmaa mainitsemalla hyvästä kenraaliharjoituksesta kohta alkavaa Venäjän-kiertuetta varten, mutta en saa sille juuri vastakaikua. Väsymys, krapula ja morkkis painavat kaikkia.
Saavumme Tallinnaan iltapäivällä. Laivan on määrä lähteä iltakuudelta, joten aikaa on reilusti. Menemme syömään läheiselle kattoterassille. Terassilla on muitakin suomalaisia, jotka lähtevät melko pian saapumisemme jälkeen laivaansa.
Siihen samaan, joka olisi ollut meidänkin laivamme.
Laivaliput varannut Jonsson on nimittäin katsonut kellonajat väärin. Laiva lähtee normaalisti kello 18, mutta sunnuntaisin jo klo 16. Kun kurvaamme viideltä satamaan ei laivastamme näy kuin piste horisontissa.
Hienosti meni.
Tämä ei tietystikään ole ensimmäinen kerta kun näin käy. Muutamaa vuotta aiemmin olin päättänyt jättää jonottamisen muille ja keskittyä juomaan lähtöoluita kaverin kanssa terminaalin tax-free -baarissa. Kaverin piti katsoa kunnes jono on tarpeeksi lyhyt. Sinänsä mainio suunnitelma, paitsi että kaveri katsoi väärää jonoa.
Sen älyttyämme juoksimme nopeasti laivan sisäänkäynnille juuri samaan aikaan, kun laiva lähti liikkeelle.
”Vieläkö ehtii?”, huusimme.
Porttia sulkemassa ollut laivayhtiön työntekijä ei vaivautunut edes vastaamaan.
Palasimme lähtöselvitykseen ihmettelemään, että mitäs nyt tehtäisiin. Kilpailevan yhtiön pikapaatti olisi hetken päästä lähdössä Tallinnaan. Kyselimme alennusta lipuista.
”Ei meillä ole kuin tämä eläkeläisalennus”, sanoi lippuja myyvä nuori nainen.
”No, anna sitten semmoinen.”
”Hyvä on, tämän kerran.”
Vaan eipä ollut hurraamisen aihetta paluumatkallakaan. Havahduin aamuyöstä hyttini ulkopuolelta alastomana ja armottomassa paskahädässä. Ilmeisesti olin unenpöpperössä erehtynyt ovesta matkalla vessaan. Mietin, että hyttikaverini voi olla sikeäuninen eikä herää, jos alan kolistella hytin ovea. Huonolla tuurilla naapurihyttien väki tulisi ihmettelemään, että mikä mies siellä oikein munasillaan möykkää.
Kakkahätäkin alkoi yltyä niin infernaaliseksi, että olisi parempi hoitaa se ensin pois alta. Päätin lähteä kohti lähintä vessaa, jonka oletin löytäväni porraskäytävän tuntumasta.
Eihän sieltä tietenkään mitään vessaa löytynyt. Yritin palata hyttiini, mutta en löytänyt enää sitäkään. Hyttien numerointi meni laivalla jotenkin omituisesti. Numerointi vaihtui juuri siinä kohtaa, missä meidän hyttimme olisi pitänyt olla.
Vedin munasillani Romantikan kuutoskannen päästä päähän kolmeen kertaan. Ei vessaa, ei hyttiä. Kävin välillä ulkokannella, koska ajattelin, että jos nyt pitää kyykkypaskalle alkaa, niin jätökseni on helpompi pestä kannelta kuin käytävän kokolattiamatolta. Kyyristelin hetken ovisuussa, mutta ulkona oli niin turkasen kylmää ja tuulista, että käännyin suosiolta takaisin.
Lopulta kävelin hädän yltyessä pingviinikävelyä pitkin hyttiosaston käytävää. Muutama askel, sitten pysähtyminen, pakarat yhteen kunnes hätä helpotti hieman ja sitten taas eteenpäin muutaman askeleen verran. Hetkeä myöhemmin sama kuvio.
Lopulta pidättelin kädellänikin sillä seurauksella, että toinen käsi oli sonnassa.
Juuri kun ajattelin, että nyt meni homma sottaiseksi, löysinkin oman hyttini. Koputtelin oveen varovasti niin, että kaveri heräisi, mutta kukaan muu ei tulisi käytävälle kuikuilemaan. Lopulta kaveri suvaitsi herätä ja tuli hytin ovelle.
Tervehdin häntä munasillani ja käsi ruskeana.
”Mitä helvettiä?”, kaveri älähti niin kovaan ääneen, että pelkäsin naapurihyttien ovien lävähtävän auki saman tien.
”Pitäis päästä vessaan”, kuiskasin vastaukseksi.
”Minä menen ensin!”
Reilua. Kärvistelin vessan ovella kuunnellen kaverin lorottamista. Sekunnit tuntuivat tunneilta.
Ironisinta tapahtuneessa oli se, että olin pari viikkoa aiemmin katsonut videolta jälleen kerran loistavan Akkaa päälle -sarjan Oikotuulet-jakson ja naureskellut siinä Vesa Vierikon hahmolle tämän eksyessä munasillaan hotellin käytävälle. Eihän noin voi oikeasti ihmiselle käydä.
Eipä näemmä voi, ei.
Puulaakirokkitähti 