Pienen, mutta merkityksellisen aikatauluvirheen vuoksi olemme jumissa Tallinnassa. Huomenna pitäisi olla jo päivätöissä Tampereella. Seuraava laiva lähtee vasta aamulla. Yksi pienempi lautta on vielä menossa lahden yli, mutta se ei ota kyytinsä ajoneuvoja.

Ei auta mikään, joukkiomme jakaantuu. Koska sekä minun että Rogerin on mentävä aamulla töihin, päätämme lähteä yli henkilölautalla. Muut jäävät yöksi Tallinnaan.

Lautalla ei paljoa naurata. Teija ei tule riemastumaan, kun palaan kotiin turpa ruvella. Ja lähtiessä vielä vannottelin ottavani tällä kertaa vähän iisimmin.

Hyvin onnistui.

Helsingistä jatkamme yöbusseilla tahoillemme. Roger heittää minulle kolikoita kotimatkaa varten ennen kuin hyppään Tampereelle menevään bussiin. Harvemmin on reissusta palatessa ollut näin kypsä olo. Bussimatka kestää ikuisuuden.

Saavun kotiin keskellä yötä. Riisuudun hiljaa ja olen hiipimässä kohti sänkyä, kun vaimo räppää valot päälle. Teija katsoo minua arvostelevasti, kun kyyhötän sängyn vieressä mustelmilla ja nenänvarsi auki.

”Ja sinuako pitäis muka sääliä?”, rakkaani toteaa viileästi.

”Niin”, saan mumistua yölampun valossa paikalleni jähmettyneenä.

Seuraavina päivinä Siurossa on loppukesän lämmöstä huolimatta melko jäätävä tunnelma. Tosin se ei koske kaikkia. Vaikka minä saankin vaimolta kylmää kohtelua, niin toisilla kesä jatkuu. Rane tulee meille kylään muutamaksi päiväksi Tallinnasta palattuaan. Teija laittaa hänelle ruokaa.

”Rane, pidätkö sinä kesäkurpitsasta? On ihan omasta puutarhasta”, Teija huutelee keittiöstä.

”Joo, mikäs siinä!”, Rane vastaa olohuoneen sohvalta.

”Hyvä! Mitäs muuta sinä haluaisit syödä?”

Paistinpannu laulaa, kun vaimo loihtii kaverilleni herkkuja. Kokkaamisen lomassa Teija mulkaisee minua kylmästi.

”Sinäkin se tietysti haluaisit jotain”, vaimoni pikemminkin toteaa kuin kysyy.

Saan kipollisen riisiä.

Muutaman vihoittelupäivän jälkeen tilanne normalisoituu. Elämään löytyy taas lämpöä ja iloa.

”Miten sinä vielä lasket tuon noille reissuilleen?”, Teijan sisko Anne ihmettelee, kun kuulee viimeisimmistä seikkailuistani.

”Mitä minun pitäisi muka tehdä? Kahlita se patteriin kiinni?”, Teija heittää vastakysymyksen.

Tunnen suurta liikutusta ja ylpeyttä. Maailman paras vaimo.