Työharjoittelussa Newcastlessa

Seuraavana kesänä sekä minulle että Teijalle avautuu mahdollisuus lähteä työharjoitteluun ulkomaille. Teija lähtee ensin alkukesäksi Skotlantiin ja minä puolestani matkaan loppukesäksi Newcastleen, Englantiin. Välissä ehdimme olla pari viikkoa kotona molemmat. Teijan palatessa Glasgowsta kotiin vaatteet lähtevät päältä jo eteisessä.

Lähden Newcastleen opiskelukaverini Tonin kanssa. Toni soittaa myös kitaraa. Hän soittaa sitä hemmetin hyvin. Olemme ehtineet heittää kimpassa yhden akustisen keikankin. Soitimme erään vakuutusyhtiön pikkujouluissa, jotka olivat tilanneet juhlat koulultamme. Muodostimme Julienne-nimisen kvartetin, jossa minä ja Toni soitimme kitaroita, yksi luokkamme tytöistä lauloi ja toinen soitti koskettimia.

Kolme viikkoa ennen juhlia vakuutusyhtiöltä tuli toivomus, että esittäisimme hieman hillitympää ohjelmaa, koska yksi firman työntekijöistä oli juuri kuollut. Opettelimme kaikki herkimmät joululaulut, kuten ”Sydämeeni joulun teen” ja ”Varpunen jouluaamuna”. Räväkin kappale oli Katri Helenan ”Joulumaa”.

Aika ja alkoholi tekevät ihmeellisiä asioita. Ihmiset halusivat juhlia niin kuin pikkujouluissa kuuluukin. Viihdepuoli vain kusi pahasti. Olimme maailman ankein pikkujouluorkesteri.

”Voisitteko soittaa vaikka sen Katri Helenan kappaleen uudestaan?”, juhlakansa kyseli taas yhden ankean jollotuksen jälkeen.

Kun ”Joulumaa” lähti kolmannelle kierrokselle, teki mieleni vajota maan alle.

Englantiin emme ota kitaroita mukaan. Toni haluaa parantaa reissussa kielitaitoaan, minua kiinnostaa olut ja elämä. Pääsen vihdoinkin maistamaan Riivatun kehumia real aleja ja näkemään onko briteillä oikeasti kokolattiamatot kylppärissäkin.

On niillä.

Työskentelemme Northumbrian yliopiston Coach Lane -kampuksella. Opiskelijat ovat kesän ajan poissa, mutta majoitustilat toimivat kesähotellina. Yliopiston tiloissa pyöritetään kesäkoulua, jonne tulee opiskelijoita ympäri maailmaa. Majoitumme samoihin tiloihin kesäkoululaisten kanssa. Työskentelen Tonin kanssa vuoroviikoin keittiössä keittiöapulaisina ja asuntolassa siivoojina. Viikonloppuisin olemme pariin otteeseen virkailijoina kesähotellin vastaanotossa, mutta pääosin viikonloput ovat vapaita.

Pubit tulevat tutuiksi. Saamme paikallisilta lempinimen Finnish Drinkers.

Matkustelemme vapaa-aikoinamme paljon. Käymme retkillä Yorkissa ja Lake Districtillä kesäkoulun kanssa sekä pomoni vieraina Skotlannin rajalla Alnwickissa, jossa saan puhuttua itseni ja Tonin sisälle paikalliseen social clubiin pubien sulkeuduttua. Bileet kestävät aamuun saakka. Edinburghissa teen upean löydön pubikierroksen päätteeksi. Keskustassa on kirpputori, jossa on poistomyynti. Vaatteet ovat naurettavan halpoja ja valikoimaa riittää. Ostan Teijalle tuliaisiksi ison kasan vaatteita.

Kotiin palattuani saan vaimolta tiukan käskyn olla ostamatta hänelle enää jatkossa rievun riepua.

Pistäydyn kylässä äitini serkun luona Harrogatessa. Hän on rakentanut miehensä kanssa autotallin yhteyteen saunan. Sauna on pieni kuin mikä, mutta löylyt ovat mitä mahtavimmat. Saunominen tekee hyvää, etenkin kun meillä ei ole omassa asuntolassa kunnon suihkuakaan. Vain irrallinen suihkuletku, joka kiinnitetään kylpyammeen hanoihin.

Brittiläisen imperiumin insinööritaidot jaksavat hämmästyttää.

Koulussamme Joensuussa edelliskeväänä vieraillut englantilaisopettaja kutsuu minut ja Tonin tutustumaan Lontooseen. Rento opettaja on kotoisin Newcastlesta, mutta asuu nykyisin Surreyssä Lontoon kupeessa. Hän odottaa meitä Victoria Stationilla isänsä kanssa. Ilmeisesti Pasi on vaikea nimi lausua englantilaisille, koska vanhempi herrasmies kajauttaa kovaan ääneen kätellessään:

”It’s really nice to meet you, Pussy!”

Työskentely Englannissa poikkeaa kovasti siitä, mihin olemme tottuneet Suomessa. Henkilökuntaa on paljon, osa-aikaisia huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Pomot ovat pomoja ja duunarit duunareita, ero on suomalaiseen työkulttuuriin on huomattava. Viihdyn mainiosti siivoojina työskentelevien rouvien kanssa. Vietämme mukavia taukohetkiä teetä ja joskus myös sherryä maistellen. Loppupäivän patjojen rahtaamiset asuntolasta toiseen sujuvat käden käänteessä pienessä sievässä. Huomaavaiset tädit toimittavat jatkossa hotellivierailta jääneet oluttölkit minulle.

Asun rakennuksessa, jossa on majoittuneina kesähotellin asukkaita ja kesäkoululaisia. Huone on karu. Pöytä, tuoli, hylly, vaatekaappi ja nariseva heteka. Sänky pitää sellaista ääntä, että minulla on vaikeuksia saada unenpäästä kiinni. Joskus herään keskellä yötä hetekan narinaan kun käännän kylkeäni. Ihmettelen, miten joku voinut nukkua vuoteessa koko lukuvuoden.

Huoneeni oven yläpuolella on punainen hälytysvalo. Muutaman viikon asuttuani otan valon puheeksi siivoojien kanssa ja saan kuulla, että valo on asennettu varoittamaan tulipalosta, koska huoneessa on asunut edellislukukautena kuuro opiskelija. Ilmanko hetekan natina ei ole pahemmin haitannut. Saan vaihdettua sängyn hiljaisempaan.

Samassa rakennuksessa asuu korealaisia kesäkoululaisia. Ystävystyn kahden ikäiseni korealaisen kanssa. E-Jeong on toimittajanainen Soulista ja Wansik opettajamies Daejeonista. Molemmat ovat äärettömän mukavia ihmisiä. Meillä synkkaa heti. Suomalaisten ja korealaisten tapojen vertailussa riittää ihmeteltävää puolin ja toisin. Välillemme muodostuu nopeasti luja ystävyys.

Yhdeksän viikkoa kestäneen työharjoittelun jälkeen palaan kotiin. Englannissa oli mukavaa, mutta Teijaa on ollut valtava ikävä. Nyt vaatteet lentävät päältä jo ulko-ovella.

Pidän tiiviisti yhteyttä uusiin korealaisiin ystäviini. Sähköpostit ja postipaketit viuhuvat Etelä-Korean ja Suomen välillä. Uudet ystäväni kutsuvat minut ja Teijan luokseen kylään. Teijakin innostuu ajatuksesta. Seuraavana vuonna otamme opintolainaa ja ostamme lentoliput. Myyn osan kitarakamoistani ja suuren osan Marvelin ja DC Comicsin sarjakuvista, joita olen kerännyt muutaman vuoden.

Matkakassa on kasassa.

pubissa

Naimisiin

Ehdimme olla kihloissa melkein kaksi vuotta. Kosin Teijaa saksalaisella levähdysalueella, ja seuraavana yönä ajamme Alppien yli Venetsiaan ostamaan kihlat. Venetsialaispitserian tarjoilija ottaa tärähtäneen kihlajaiskuvan.

Kihlajaisriemun huipentaa salmonella. Joudumme palaamaan reissusta pari päivää suunniteltua aiemmin. Tukholman eteläpuolella teemme päätöksen koukata kotiin Haaparannan kautta, koska joutuisimme odottamaan lauttaa liian pitkään. Ajan Teijan suoraan Joensuun keskussairaalan ensiapuun, koska tauti on vienyt hänet niin heikkoon kuntoon. Itsellänikin on kuumetta, mutta painan kaasua hammasta purren. Loppumatkasta en pysähdy muuta kuin ripuloimaan.

Menemme naimisiin vuoden 1995 kesäkuussa. Kevät menee häämakeisia askarrellessa. Kutsukirjeisiin lainaamme Vexi Salmea:

”Kerran huntu hulmusi ja Mendelssonni soi.
Vihkikaava kyynelhelmen silmään inspiroi.”

Teija on päävastuussa hääjuhlan suunnittelusta, minä komppaan parhaani mukaan.

Eli hyväksyn kaiken.

Häiden alla sanomme vuokrakämppämme irti ja tungemme tavaramme vanhempieni autotalliin. Laskemme sen varaan, että häämatkan jälkeen meitä odottavat opiskelupaikat ja opiskelija-asunto. Säästyneet vuokrarahat käytämme häämatkaan.

Kaverit järjestävät minulle polttarit. He värjäävät minut kauttaaltaan punaisella ihomaalilla ja kuljettavat ympäri Joensuuta. Minulla on ylläni vain Paiholan mielisairaalasta lainatut potilaiden alushousut, joita kaverit kiskovat vähän väliä nilkkoihini. Joku mielensä pahoittanut ohikulkija kirjoittaa paikallislehden yleisönosastoon kirjoituksen, jossa avioliitolleni ei povata kovinkaan pitkää ikää.

Häät juhlitaan perinteisin menoin Lehmossa Hotelli Juliessa. Riivattu toimii bestmanina. Minulla ei ole juurikaan käryä hääjuhlien traditioista. Ihmettelen kakkua leikatessa, miksi tuore vaimoni polkee varpaani tohjoksi ja kaikki vain hurraavat. Asia kyllä selviää minulle myöhemmin, vaikka eipä tuossa marssijärjestyksessä ollut mitään epäselvyyttä muutenkaan.

Huomenlahjakin jää hommaamatta, mutta rakas vaimoni antaa sen anteeksi. Päätän skarpata jatkossa.

Viikko häiden jälkeen lähdemme häämatkalle. Jätämme vanhemmilleni Saabin ja lainaamme heiltä farmari-Volvoa, jolla kierrämme kuukauden ympäri Eurooppaa. Ajamme Via Balticaa Puolaan ja sieltä edelleen Slovakian kautta Unkariin. Jatkamme Itävaltaan, Italiaan ja Monacoon.

Monaco ei ole persaukisen paikka. Ostamme filmirullan kioskimyyjältä, jolla on päällään smokki ja käsissään valkoiset hansikkaat. Hän pakkaa rullan pieteetillä pikkuruiseen paperipussiin ja ojentaa sen meille kuin suuremmankin aarteen. Maksamme filmistä moninkertaisen hinnan Suomeen verrattuna.

Ranskassa vietämme viikonlopun formulakisoissa. Ranskalaiset kisaturistit kutsuvat meitä Barbieksi ja Häkkiseksi.

Oletan olevani jälkimmäinen.

Suomesta kuuluu hyviä uutisia. Olemme molemmat päässeet hakemiimme kouluihin. Lopultakin uutta potkua elämään, joka on kuin varkain alkanut polkea paikallaan.

Olemme innoissamme, joskin riemua varjostaa outo märkivä haava, joka on ilmestynyt kulliini Liettuan rajalla odottaessamme pääsyä Puolaan. Jonotus rajalla kesti yli 20 tuntia, jonka kärvistelin munat nahkapöksyissä hautuen eikä paikalla olleissa saniteettitiloissa ollut hygieniasta tietoakaan.

Nyt minulla on kipeä rakko munassa enkä kehtaa kesken reissua lähteä minnekään lääkäriin. Kävelen Ranskassa kauppaan ja ostan sieltä pullon rommia. Niinhän ne puhdistavat haavat sarjakuvissakin. Teija auttaa haavan puhdistamisessa sillä seurauksella, että saa samanlaisen haavan ensin käteensä ja sitten vielä reiteensä.

Mahtavaa. Ihan kuin kihlajaisreissun salmonellassa ei olisi ollut tarpeeksi.

Jatkamme tällä kertaa reissun loppuun suunnitelmien mukaan. Ajamme Belgian, Luxemburgin ja Saksan kautta Tanskaan, jossa Volvosta katkeaa pakoputki. Jyryytämme helvetillisellä mekkalalla lautalle ja Göteborgiin, jossa fiksaan pakoputken kuntoon kaljatölkeillä, jeesusteipillä ja klemmareilla.

Pääsemme sata kilometriä kohti Tukholmaa, kun viritelmäni pettävät. Päätän ajaa kotiin Joensuuhun mekkalasta piittaamatta. Pysähdymme Turussa juomaan kahvit Rogerin luona, mutta muuten paahdamme Joensuuhun ripeää vauhtia ja muna ruvella.

Kotiin päästyämme korvat soivat kuin isommankin keikan jälkeen.

Teija ennättää ensin lääkäriin ja saa kuulla, että hänen minulta saamansa haava on märkärupi. Se hoituu antibiooteilla. Saan samaa antibioottia itsekin, mutta samalla suosituksen käydä kaiken varalta sukupuolitautitesteissä. Testit tuntuvat ihan jännältä kokemukselta siihen saakka, kunnes hoitajatäti vetäisee käteensä lateksihanskat ja tunkee virkkuukoukkua muistuttavan esineen kulliini.

Arvelen, että lääkäri määräsi puikotuksen minulle vittuillessaan.

Testit ovat puhtaat ja rupi katoaa lääkityksellä. Pääsemme pois vanhempien nurkista, kun saamme opiskelija-asunnon Noljakasta. Aloitamme opiskelut innolla. Otamme perheeseemme koiran ja hetkeä myöhemmin toisenkin.

Elämä soljuu sujuvasti eteenpäin.

haakuva

Kypsymisiä

Osa-aikainen posteljoonituuraaja ei ole unelma-ammatti eikä rokkihommienkaan rahavirroilla itseään elätä. Keväällä 1995 saan tarpeekseni ja haen Pohjois-Karjalan ammattikorkeakouluun matkailu- ja ravitsemislinjalle. Matkailuhan on mukavaa puuhaa ja syöminen myös. Molemmista on kokemusta.

En tosin tiedä, että onko puskissa nukkumisen asiantuntijalle alalla ihmeemmin tilausta. Kokeillaan kuitenkin, mieleen ei tule mitään muutakaan. Teija hakee opiskelemaan vaatetusteknikoksi.

KaMu ry:n jäsenet ottavat yhteneväiset taiteilijanimet, jotka mukailevat Irwin Goodmania. Bändissä ja lähipiirissä pyörii yhtäkkiä tyyppejä nimeltään Riiwin, Mylwin, Erwin, Alvin, Hirwin ja Karwin.

Minusta tulee Darwin. Mitään erityistä syytä nimenvalinnalle ei ole. Se rimmaa ja kuulostaa hyvältä. Nimi jää elämään myös bändin ulkopuolella. Sukunimeäni ja pukeutumistyyliäni mukailevat lempinimet Sortsi ja tästä tukkahevimäisittäin väännetty Sorzy säilyvät nekin.

Jotkut jopa kutsuvat minua Pasiksi.

Keikkaa pukkaa edelleen tasaisesti Joensuussa ja lähikunnissa. Käymme pistokeikalla aina Kotkassa saakka, kun bongaamme Rumbasta sikäläisen baarin etsivän esiintyjiä. Keikka on keskellä viikkoa, tietysti.

Keikkapaikkana toimivassa baarissa on suuret ikkunat, jotka antavat kadulle. On kuin soittaisi näyteikkunassa. Ilmeisesti paikassa ei ole käynyt ihmeemmin bändejä. Ainakaan se perusteella, että baarin puhelin soi kuumana koko keikan ajan, kun naapuruston ärtyneet asukkaat soittavat yksi toisensa jälkeen.

”Mikä helvetin mekkala siellä on? Seuraavaksi paikalle soitetaan poliisit!”

Kyrwiniksi itsensä nimennyt Kusela pääsee näyttämään show-miehen taitojaan. ”Kaljaa ja sirkuksia” -kappaleessa on väliosa, jossa soitan Riivatun kanssa kaksiäänistä harmoniaa. Kusela ei keksi ollenkaan mitä kohtaan soittaisi.

Keksimme siihen koreografian. Minä ja Riivattu asetumme osan alkaessa naamat vastakkain ja otamme polviasennon Hurriganesia apinoiden. Paitansa riisunut basisti kiipeää polviemme päälle, ojentaa kätensä ja sukeltaa lattiaan tervettä järkeä ja tyylikkyyttä halveksuen. Me soitamme samaan aikaan tulisesti.

Koko juttu on niin hölmö, ettei kyse voi olla muusta kuin neroudesta.

Palaamme Joensuuhun hieman ennen aamuseitsemää. Kuselaa tervehtii rappukäytävässä voimakas palaneen käry. Hän oli tullut edellispäivänä töistä ja ladannut juuri peltiseen pöytägrilliin läjän pinaattilettuja, kun kurvasimme hänen parvekkeensa alle soittamaan auton äänitorvea.

”Basso kainaloon ja kyytiin, Kotka odottaa!”

Letut jäivät grilliin, kun basisti leiskautti itsensä valloitusreissulle. Aamuseitsemältä ne olivat ehtineet kypsyä jo 18 tuntia. Lettujen ja grillin lisäksi kuumenemaan olivat ehtineet myös keittiön pinnat ja kaapistot. Tulipalolta sentään vältyttiin, mutta hilkulla oli.

Kun lettuja koski sormella, ne muuttuivat tuhkaksi.

Samaan aikaan kolmen korttelin päässä kypsyn minä. Postilta soitetaan, että pitäisi mennä tuuraamaan. Olen niin väsynyt, etteivät silmäni meinaa pysyä auki.

”Joo, kiva kun soitit, mutta nyt jätän väliin. Nukuttaa.”

”Mitä, eikö työ kelpaa?”, ihmetellään linjan toisessa päässä.

”No, juuri nyt ei kyllä kiinnosta pätkääkään. Muutenkaan en aio päivystää lopunelämääni puhelimen vieressä ja odottaa, että se soisi”, sanon ja isken luurin soittajan korvaan.

Vittu, kun pääsisi sinne kouluun.

Soittohommistakin tuli taas rahaa sen verran, että saimme ostettua polttoaineet edes toiseen suuntaan.

kamutjoensuussa

Bändäri

KaMu ry treenaa tiiviisti ja se tuottaa tulosta. Emme ole saaneet vieläkään uutta rumpalia Kiliffin tilalle, mutta kaikki kolme kitaristia osaavat soittaa rumpujakin. Setti on jaettu kolmeen osaan, välillä vaihdetaan rumpalia. Homma toimii. Meitä suitsutetaan rocklehti Rumban demopalstalla. Keikkareissut alkavat ulottua myös maakunnan ulkopuolelle.

Pieksämäen Läsnärockissa käymme soittamassa kiljupalkalla. Meidät mainitaan pieksämäkeläisen paikallislehden keikka-arvostelussa. Arvion perusteella osoitimme, ettei Joensuusta tule pelkästään hyviä bändejä. Lainaamme arvostelupätkää Joensuun Popmuusikoiden julkaiseman Maakuntasarjan mutapainia -levyn bändiesittelyosuuteen. Meiltä on levyllä kappale nimeltään ”Rasvakalja”.

Maakuntalehti Karjalaisessa julkaistussa levyarvostelussa KaMu ry:n todetaan olevan esimerkki siitä, miten heppoisilla eväillä nykyään pääsee uralla eteenpäin:

”Osta Landola ja levytä.”

Rumban arvostelussa ”Rasvakalja” nostetaan vuoden merkittävimmäksi raivokkeeksi ja saamme hieman radiosoittoakin. Kappale soi ihan Yleisradiossa, kun Miettinen pyöräyttää kappaletta Räkärodeo-ohjelmassaan.

Hommat etenevät niin mukavasti, että pääsemme avaajiksi Ilosaarirockin Töminäklubille. Edellisvuoden Ilosaarirockin yhteydessä soitimme keikan Kerubin klubilla, joka järjestettiin Joensuun raviradan katsomorakennuksessa. Se ei mennyt ihan putkeen. Lauantai-illan soittokunnossa oli hieman toivomisen varaa. Arvoimme ennen keikkaa humalaisimman kaverin rumpaliksi. Emme olleet niinkään huolissamme kompista vaan siitä ettei kukaan kaadu kamojen päälle ja hajota niitä. Kahden kappaleen jälkeen pyysin päästä rumpaliksi itse.

Huojutti.

Viiden kappaleen jälkeen keikka oli ohi. Tuttu miksaaja ei jaksanut katsella touhuamme.

”Tulkaa jätkät pois sieltä, oikeesti”, hän huikkasi samalla kun pisti kanavat kiinni.

Mutta nyt on meininki ihan eri mallilla. Päätämme näyttää. Ja näytöstä piisaakin siihen saakka kunnes keikan puolessa välissä lavalta katoavat sähköt.

Emme jää lavalle hölmistelemään, vaan vetelemme Hurriganesin ”My Sweet Lilyä” a cappellana siihen asti kunnes sähköt saadaan takaisin.

Keikka on menestys! Tuntemattomien kehut hivelevät korvia ja itsetuntoa.

Syksyllä kokoonpano elää. Sekä solisti Swein että vuosia bändissä soittanut basisti Mikko muuttavat pois kaupungista. Minusta tulee bändin kitaristi-laulaja. Tampereelta Joensuuhun paluumuuttanut Kusela ostaa basson ja tulee bändiin Mikon paikalle.

Talvella käymme pistokeikalla Lappeenrannan Totemissa. Arki-illasta huolimatta paikalle saapuu yleisöä enemmän kuin Kaunisniemen kahvilaan. Nuppiluvun laskemiseen tarvitaan jo varpaatkin avuksi.

Keikka menee mielestämme muutenkin hienosti. Pari punkkaria käy jopa tanssimassa, kun soitamme ”Rasvakaljan”. Suvereeni esitys, kerta kaikkiaan!

Baarin pitäjä tuo meille keikkapalkkiokaljakorin, kun roudaamme kamoja autoon. Päätän kokeilla onneani ja kysyä meille uutta keikkaa.

”Mitäs jos sovittais seuraava keikka saman tien?”

”Jospa ei sovittais”, mies vastaa ja kävelee tiehensä. Ilmeisesti hän ei ollut yhtä vakuuttunut kuin me itse.

”Se vaalea mimmi, mikä oli lavan edessä, sanoi äsken, että tuo teidän laulaja näyttää ihan James Hetfieldiltä”, Kusela kertoo naureskellen.

Kun kannan viimeisiä rumputelineitä autoon, nainen tulee luokseni.

”Mie asun tässä ihan lähellä”, nainen avaa keskustelun katsoen samalla silmiin.

”No, sehän on kiva. Talvi ja kaikkea, ei kerkee paleltamaan kotimatkalla”, vastaan harmitellen vieläkin uusintakeikan kusemista jo alkumetreillä.

”Asun tuossa ihan lähellä, kulman takana.”

”Minä asun Joensuussa kanssa ihan keskustassa. Onhan siinä puolensa”, vastaan samalla kun ihmettelen toisten tarvista tehdä tikusta asiaa.

”Asun tuossa talossa mikä näkyy tuolla.”

”Varmasti näppärää käydä keikoilla ja silleen. Paikat lähellä.”

Nainen jatkaa vielä hetken vinkkailuaan läheisen kerrostalon suuntaan, mutta pojat starttaavat jo autoa. Heilautan naiselle hyvät yöt ja hyppään kyytiin.

Valtatielle päästyämme älyän naisen vonganneen.

Siistiä! Keikkareissuhan kääntyi hetkessä plussan puolelle. Mietin tyytyväisenä, että onpahan kotona kertomista, vaikka hämmästelen pitkiä piuhojani.

Jos olisin poikamies ja vähän nopeaälyisempi, niin olisin jo panemassa!

Koskaan ei tiedä missä bändäri väijyy, vaikka sitten lappeenrantalaisbaarin takapihalla.

kamutbakkarilla

Kaunisniemen kahvila

Riivattu saa hommattua KaMu ry:lle ulkoilmakeikan Outokumpuun. Keikkapaikkana on Kaunisniemen kahvila, josta emme ole koskaan kuulleetkaan.

Ei haittaa. Nyt se edustaa rokkiskenen kuuminta huippua.

”Ajatelkaa. Soitetaan auringonpaisteessa ja tuuli hulmuttaa hiuksia. Porukkaakin sinne tulee varmasti paljon!”

Riivatun hehkuttaminen tarttuu. Olemme fiiliksissä.

Pakkaamme tuplabassarirummut ja Marshall-pinot peräkärryihin ja käymme lähtökaljoilla lähikuppilassa. Siellä on kaljalla myös vanha kaverimme Hemu, jota pyydämme saman tien mukaan rokkireissulle.

”Pitääkös mun maksaa pääsylippu sinne?”, Hemu kysyy.

”Ei tietenkään. Olet bändin mukana hommissa.”

”Ai oon vai?”

”Oot valomestari.”

”Mikä mestari?”

”Valomestari. Kuka tahansa kysyy sulta mitään, niin sanot vain pokkana olevasi valomestari.”

Ulkoilmakeikan suhteen näyttää pahalta. Sataa vettä. Järjestäjän kanssa on kuitenkin sovittu, että keikka järjestetään säästä riippumatta. Jos ulkona sataa, niin soitamme sisällä kahvilassa.

Keikkapaikka löytyy mäntymetsikön keskeltä. Kattamaton lava seisoo tyhjillään vesisateessa.

Tänään ei tuuli hulmuttele hiuksia.

Riivattu lampsii sisälle kahvilaan. Seuraan perästä muiden purkaessa Marshalleja peräkärryistä. En kuitenkaan ehdi edes avata ulko-ovea, kun Riivattu paukaisee pihalle.

”Mitä nyt?”, kysyn kun Riivattu nauraa portailla kippurassa.

”Käypä katsomassa miltä näyttää. On vähän pienempi paikka mitä kuviteltiin.”

Pari pirttikalustoa ja tiski, jossa myydään kahvia ja pullaa. Penkkejä seinänvierustoilla.

Ei tämä nyt ihan Hammersmith Odeonilta näytä. Hyvä jos rummut mahtuvat sisälle.

Paikalle on saapunut jo illan toinen bändi The Falcons, joka virittelee kamojaan kahvilan nurkkaan. He soittavat kuulemma rockabillyä. Pidämme pikaisen palaverin. Suotta tänne on kaikkea roudata. Tuomme sisälle yhdet kitarakamat, muuten lainaamme The Falconsin vehkeitä. Siirrymme autoon juomaan kaljaa ja punnitsemaan tilannetta. Meille on varattu ruokaa, kori kaljaa ja kaksi mökkiä läheiseltä leirintäalueelta. Ei tämä nyt niin huonolta näytä. Ja illalla on varmasti tupa täynnä.

Kahvilan keittiössä on tarjolla janssoninkiusausta. Keikkapalkkioksi saamastamme kaljakorista saamme ottaa yhdet ruokajuomat. Keikkapaikan politiikan mukaan kaljat annetaan bändille vasta keikan jälkeen, ettei soitto kärsi.

Kahvilan työntekijä on nuori nainen, joka myös asuu kesän ajan kahvilassa. Hänellä on oma huone keittiön vieressä. Hän antaa meille ehdottoman kiellon, ettei kukaan saa astua jalallaan huoneeseen, koska se on hänen kotinsa. Viisi minuuttia myöhemmin kahvilatyöntekijä menee käymään huoneessaan. Keittiöön kuuluu parahdus:

”Ja kukas vittu sie oot?”

Hemu rötköttää sängyssä kengät jalassa, toisessa kädessä kaljapullo, toisessa tupakka.

”Mä oon valomestari!”

”Oot vaikka sitten mikä mestari hyvänsä, niin nyt lähdet täältä helvettiin.”

Neiti käy sen verran kuumana, että on parempi siirtyä leirintäalueelle. Saamme kinuttua kaljakorin mukaamme ja käymme saunomassa.

Palaamme keikkapaikalle juuri ennen keikan alkua. Spekuloimme matkalla mahdollista väenpaljoutta.

”Ovatkohan kaikki mahtuneet edes sisälle?”

Paikalla ei ole ketään. Päätämme odottaa vielä hetken. Ties vaikka yleisömassat ovat vasta matkalla.

Se kannattaa. Paikalle saapuu yksi naisihminen ja The Falcons.

Paahdamme kaljametallipunkkia täysillä. Pirttipöydän ääressä istuva illan ainoa maksanut asiakas on aivan liekeissä. Hän tuulettaa villisti kappaleiden välissä. Rockabillybändin pojat istuvat seinävierustan penkeillä takaraivot kiinni seinässä ja suut auki.

Keikka on perhanan hyvä ja tiukka. Meillä on hauskaa ja yleisökin viihtyy. Sen edustaja taputtaa meille encoret.

Keikan jälkeen kävelemme ulos haukkaamaan happea. Ulkona on puoli Outokumpua. Ruojat nauravat paskaista kun tulemme hikisinä ulos kahvilasta. Siirrymme leirintäalueen kautta Outokummun yöhön.

Paluumatka on yhtä helvettiä. Makaan Saabin takapenkillä karmeassa krapulassa. Päätä särkee julmetusti eikä radiosta tuleva Alivaltiosihteerikään nosta tunnelmaa. Asetan otsani auton sivuikkunaa vasten, jos se vaikka viilentäisi. Ikkunasta näen miten meitä lähtee ohittamaan henkilöauto. Sen etupenkillä istuu krapulaiselta näyttävä Matti Nykänen.

Elämä voittaa välittömästi. Olo on kuin olisi messiaan nähnyt.

En ole yksin tässä pahassa maailmassa!

Yritän sopia meille keikkaa seuraavaksi kesäksi samaan paikkaan, mutta asiat etenevät nihkeästi. Paikallisilla on kuulemma sanonta:

”Ota KaMu ry keikalle, niin kukkaan ei tule kahtommaan.”

Kaunisniemi on valloitettu kertalaakista.