Kirjoittaja: darwinsorjonen

Rosvoja kello kuudessa

Posted by

2

KaMu ry:n kokoonpano on hiljalleen palautunut lähes samaksi kuin Maakuntasarjan mutapainia -levyllä. Minä, Riivattu ja Arto soitamme kitaroita, Mikko on palannut bassoon ja Swein hoitaa lauluhommat yhdessä minun kanssani. Rumpuvuoroja ei onneksi tarvitse enää jakaa kitaristien kesken, koska olemme saaneet bändiin lopulta myös oikeita rumpaleita. Ensin rumpuja soitti Ema ja hänen muutettuaan pois kaupungista saimme tilalle muun muassa Hurjissa Hipeissä soittavan Peten. Muista jäsenistä poiketen Petelle pitää keksiä myös uusi sukunimi, koska hän ei kuulemma halua pilata orastavaa mainettaan meidän kanssamme mesoessa.

”Ole sitten vaikka WinWin Puustinen.”

Peten huoli on aiheellinen, koska auomme päätämme kaikille. Enon Kanavarantarockissa soitamme ennen pääesiintyjäksi kiinnitettyä Nightwishiä. Matkalla Enoon bongaamme mainoksen yökalastuksesta. Pitipä sattua. Välispiikeissä vittuilemme Yökalalle sen minkä ehdimme. Mitään erityistä syytä siihen ei ole. Se vain on meistä hauskaa.

Nightwishin aloitettaessa oman keikkansa Arto päättää, että kyllä täältä jo joutaa kotiin. Hän peruuttaa peräkärrin lavan viereen ja me käymme noukkimassa Marshallimme lavalta oopperahevin raikuessa ympärillä.

Parisen viikkoa myöhemmin törmään Ilosaarirockissa Nightwishin Tarja Turuseen, jolta käyn pyytämässä kädestä pitäen anteeksi taannoista päänaukomista. Nuori laulajatar ei ole tapahtuneesta millänsäkään, hän vain naureskelee ujosti vilpittömälle hönöveikolle.

KaMu ry saa apurahaa Joensuun Popmuusikoilta studiota varten. Käymme äänittämässä 27 kappaleen mittaisen pitkäsoiton. Levyn tuottajana häärii Ema. Edellisillan pitkäksi vetänyt tuottajalupaus syöksyilee ympäri studiota valtavan innostuksen vallassa kahden ensimmäisen kappaleen miksauksen ajan ja nukahtaa sitten sohvalle. Levyn äänittänyt studioisäntä Kuronen myös tuottaa sen loppuun yhdessä bändin kanssa.

Levyn kansikuvaksi on tarkoitus pistää bändin perustaneen Kiliffin kesälomareissullaan nappaama kuva, jossa hän oman kertomansa mukaan kostaa Rovaniemen polttamista naispuoliselle saksalaisturistille.

Takaapäin.

Lopulta kuvaa ei kuitenkaan löydy. Yllätys.

Sen sijaan napsimme Kiliffistä erilaisia kuvia, joissa hän uhoaa kameralle. Minä sommittelen kuvista kollaasin levynkanteen. Levyn nimeksi tulee Rosvoja kello kuudessa.

Vaikka levy julkaistaan vain cd-r:nä, se saa yllättävän paljon huomiota. Bändistä tehdään lehtijuttuja maakunnan lehtiin ja saamme radiosoittoa. Valtakunnallisissa musiikkilehdissä on levystä arviot. Soundissa levy valitaan kuukauden demoksi ja saamme siitä palkinnoksi bassokiihdyttimen. Myymme sen äkkiä pois. Mikon bassottelu on ihan tarpeeksi kiihkeää ilmankin.

KaMu ry:n soittokunto on vuosien hinkkaamisen jälkeen kohdallaan. Soitto on kellontarkkaa ja se myös svengaa. Bändi erottuu myös ulkonäöllään. Pukeudumme kieli poskessa kaikkien hevikliseiden mukaisiin asusteisiin. Leopardikuosille on taas käyttöä.

Itsekin jaksan heilua paremmin eturivissä, koska olen tiputtanut painoani kolmisenkymmentä kiloa. Olen muutenkin paremmassa kunnossa kuin koskaan. Keikoilla on hienompaa kuin ikinä. Koko bändi skarppaa ja ryyppää keikoilla vasta soittohommien jälkeen. Sikäli nurinkurista kun kyseessä on yhtye, jonka kaikki kappaleet kertovat kaljasta.

Ehkä juuri siksi Kuopiossa KaMu ry:n keikkapalkkio maksetaan kaljana. Skarppauspäätös pitää vaikka se lujille ottaakin. Keikan jälkeen syöksymme baaritiskille ja huomaamme, ettemme ehdi millään juomaan kaikkia meille luvattuja tuoppeja. Mukaan niitä ei voi ottaa, lakikin moisen kuulemma kieltää. Mutta periksi ei anneta. Pyydämme juuri ennen valomerkkiä baarimikkoa laskemaan loput oluet meille tuoppeihin ja viemme ne takahuoneeseen.

Pähkäilemme, miten saisimme salakuljetettua ne mukanamme autoon. Tyhjiä pullojakaan ei ole matkassa. Riivattu saa päähänsä klassisen idean. Hän laittaa kaksi muovikassia päällekkäin ja katoaa vessaan.

”Testasin vedellä. Ei vuotanut pisaraakaan! Jee, nyt vain kaljat sisään!”, hän riemuitsee kun palaa takahuoneeseen.

Nerokasta! Kaatelemme tuoppien sisällön muovikasseihin salaa henkilökunnalta ja salakuljetamme aarteen autoon.

Emme ehdi edes Joensuuhun johtavalle tielle, kun auton lattia lainehtii kaljasta.

Muovikassit vuotavat kuin seula.

rosvoja

jeejee

uah

Kerubin kautta kotiin

Posted by

0

Syksyllä käyn soittamassa ensimmäistä kertaa Pirkanmaalla. Hurjat Hipit iskee rock’n’rollin kuumaan ytimeen eli Virroille. Keikkabussina toimii Gonzaleksen henkilöauto, jonka suksiboksi on täynnä kitaroita. Elämä alkaa olla melkoista rockunelmaa.

Äiti saa aloittaa henkisen valmistautumisen hevostilalliseksi.

Opiskelut jatkuvat, mutta varsinainen opiskelijaelämä jää vähemmälle. En oikein ymmärrä touhua koko nuoruuteni rokkielämää viettäneenä. Haalarit jäävät hommaamatta, osaan juoda ilmankin.

Eräänä perjantai-iltana käyn pyörähtämässä jossain opiskelijaporukan illanvietossa. On ihan kivaa, joskin melko rauhallista. Lähden kotiin hyvissä ajoin. Rahaakaan ei oikein ole. Bussini lähtee aivan Kerubin vierestä. Päätän pistäytyä katsomassa näkyykö paikalla ketään tuttuja. Rahani riittävät juuri ja juuri yhteen kaljaan.

Ensimmäiseen tuttuun meinaan kirjaimellisesti kompastua. Vanha bändikaverini Ema, joka on soittanut viime vuodet rumpalina KaMu ry:ssä nimellä Särwin, lepäilee lattialla. Rumpalilla ei ole kiire minnekään, hänet on jeesusteipattu raajoistaan kiinni lattiaan. En suotta herättele vaan jatkan pubin puolelle.

Kerubissa on kuulemma meneillään omistajanvaihdoksesta johtuvat hautajaisbileet. Paikalla on kavereita pilvin pimein. Joillakin on piikki auki koko illan. Huomaan istuvani yllättäen pöydässä kaljatuopit molemmissa käsissä.

Täällä taitaa mennä myöhään.

Herään pubin perältä looshista. Salin puolelta kuuluu siivoamisen ääniä. Parempi kadota vähin äänin kotiin. Takkini roikkuu naulakossa yksinäisenä. Vedän sen ylleni ja lähden ulos.

Ulkona on yllättävän valoisaa ja ihmisiä kävelee torin liepeillä melko paljon. Lähden suunnistamaan kohti kotia, mutta en pääse korttelia pidemmälle, kun mahassa alkaa kiertää. Olisi ehkä kannattanut käydä vessassa ennen kuin ryntäsin baarista ulos.

Hätä ei lue lakia. Etenkään kakkahätä.

Väännän tortut Joensuun taidemuseon kukkapenkkiin.

Vilkaisen samalla läheisen talon seinässä olevaa kelloa. Aamua eletään, kello näyttää kymmentä yli seitsemää.

Kotiin Noljakkaan on matkaa viisi kilometriä. Lähden kävelemään pitkin metsää halkovaa pyörätietä. Vastaan tulee muitakin aamuvirkkuja. Jotkut ovat aamulenkillä, jotkut matkalla keskustaan. Tunnen kerääväni katseita, mutta en kiinnitä siihen suurempaa huomiota. Vastaan kävelee myös yksi opettajistani, joka tervehtii matkan päästä iloisesti, mutta lähemmäksi päästyään hänen hymynsä hyytyy ja hän kääntää katseensa pois.

Aika tylyä. Olen varmasti hieman krapulaisen ja unisen näköinen, mutta joku raja sentään. Aikuisiahan tässä ollaan.

Kotiin päästyäni koirat odottavat minua eteisessä. On parempi käyttää ne ensin lenkillä ja painua nukkumaan vasta sitten. Muuten ne herättävät minut juuri kun saan unenpäästä kiinni. Pihalla törmään naapureihini, joille huikkaan hyvät huomenet samalla kun viipotan koirien kanssa ohi. Moikkailen myös muille koiranulkoiluttajille, joihin törmään pikaisella lenkilläni. Kiireistä porukkaa, kukaan ei halua jäädä jutuille. Kai se on vain tämä aamu, juttelufiilis on hakusessa.

Ennen nukkumaan menoa pesen hampaani.

Vessassa vilkaisen ensimmäistä kertaa peiliin.

Kasvoihini on tuherrettu koko vasemman naamapuoliskon peittävä kirkkovene.

SarwinErwinDarwin

Hipit jyrää!

Posted by

0

Kesällä 1998 olen sotkemassa polkupyörällä Noljakasta Joensuun keskustaan, kun törmään Hurjat Hipit -yhtyeen johtajaan Gonzalekseen.

”Hei, liitytkö bändiin? Huomenna ois keikka Jakokoskirokissa”, hän kysyy minulta.

”Jaa, mitäs siinä pitäisi soittaa?”, heitän vastakysymyksen.

”Tuu soittamaan kitaraa. On yhden kitaristin vajaus, kun Pete joutuu tuuraamaan rummuissa”, Gonzales vastaa.

Tarjous on houkutteleva, mutta en vieläkään oikein täysin luota rokkikitaristin taitoihini. KaMu ry:ssä soitamme omia biisejämme, joita hinkkaamme treenikämpillä jatkuvasti. Jonkun muun tekemien biisien opettelemiseen kitaralla näin lyhyellä aikataululla on vielä pieni kynnys. Enkä oikein haluaisi toista yhtä tiiviisti treenaavaa bändiäkään.

”En minä oikein kitarasta tiedä, mutta voisin tulla keikalle rumpaliksi.”

”No, katotaan huomenna lisää. Treenit on aina kahdeltatoista keikkapäivänä”, Gonzales ehdottaa.

Kiinni veti. Kerrankin on treenaamisen ja keikkojen suhde balanssissa. Jatkan matkaani keskustaan, kaljaakin pitää ostaa. On perjantai ja minulla on illalla bileet.

Lipsahtaa hutikan puolelle.

Lauantaiaamuna pakkailen kamojani pienessä krapulassa. Teija huomauttaa, että tänään ei tarvitsisi enää juopotella.

”Ei tietenkään, käyn vain soittamassa keikan ja tuun suorilta kotiin”, vannottelen uskoen sanomisiini itsekin.

Treenikämpillä on ahdasta. Tämänpäiväisellä keikalla bändissä soittaa minun lisäkseni seitsemän jäsentä, joista viisi on kitaristeja.

”Messiin vaan, hyvin se menee”, kitaristit vakuuttelevat.

Liityn mukaan täydentämään kitaristiketjua. Biiseihin on helppo päästä sisälle. Hommaa helpottavat biisilistat, joihin on merkattu kappaleiden nimien perään soinnut. Kun pitää aurinkolasit päässä niin kukaan ei huomaa, jos välillä vähän vilkaisee nuotteja.

Treenaamme setin pariin kertaan ja lähdemme festareille kolmenkymmenen kilometrin päähän.

Soitamme keikan tiukalla asenteella ja leveillä haara-asennoilla. Gonzales hoitaa keulahahmon tontin showmiehen elkein. Rouheasti nimetyt kappaleet seuraavat toistaan: ”Kettutyttö/Sikamies”, ”Paalujuntta”, ”Rokkimuna”. Mukana lavalla on haalareihin pukeutunut naispuolinen roudari, joka kiertää pyyhkimässä hikeä soittajien otsilta. Välillä hän jakaa yleisölle kortsuja.

Joudun lunttaamaan lähes jokaisessa biisissä, mutta sitä ei huomaa kukaan. Pokka pitää. Tämä bändihän on kuin minulle tehty. Perhana, kun onkin siistiä!

Selvistelylleni käy kuitenkin hassusti. Homma menee suht hyvin, oloa kevyesti tasoitellen, niin kauan kunnes backstagelle tuodaan toinenkin kaljakori. Olutta tuntuu riittävän ja seura on mitä mukavinta. Hittoako tässä, jos nyt juon vielä muutaman.

Poistumme keikkapaikalta alkuillasta. Olen hönössä. Saan hillittyä itseni ja suuntaan suoraan kohti kotia kiertämättä baarin kautta. Jään kyydistä pikatien varrella. Tuumaan, että on parempi vähän kävellä ja selvittää päätä ennen kotiin menoa.

Matkalla mietin, että Teija ei välttämättä huomaa mitään, jos käyttäydyn aivan normaalisti. Näyttelen selvää ja välttelen s-kirjaimen käyttöä, ettei sössötys paljasta.

”Moi! Tulin jo kotiin. Kylläpä olikin hyvä keikka. Kaikki meni ihan hyvin!”, huikkaan keittiössä olevalle Teijalle samalla kun heittäydyn rennosti sohvalle ja avaan television.

Käry käy kesken luontodokumentin.

”Mitä? Jätkä tiiraa telkkaria yhdellä silmällä! Näkyykö muuten kahtena? Siehän oot ihan kännissä!”

hipit1

Jalkapallon MM-kisat

Posted by

0

Istumme Wansikin luona Daejeonissa katsomassa televisiosta jalkapallo-ottelua. Wansikilla on ehdotus:

”Viiden vuoden päästä täällä pidetään jalkapallon MM-kisat. Minä ostan meille kaikille liput heti kun ne tulevat myyntiin. Te ostatte itsellenne lennot.”

”Selvä”, vastaan ja otan siemauksen oluestani.

Pari vuotta myöhemmin saan postia Daejeonista. Wansik kertoo ostaneensa minulle ja Teijalle liput kolmeen MM-otteluun.

Ei se saakeli jutellut lämpimikseen.

Sovittu mikä sovittu. Raavimme rahat kasaan ja ostamme lentoliput.

Lennämme Koreaan Malesian kautta. Laskeudumme Kuala Lumpurin lentokentälle varhain aamulla. Seuraavaan lentoon on aikaa lähes vuorokausi, joten ehdimme hyvin käydä kaupungillakin. Olemme aivan poikki pitkän lennon jälkeen. Viemme matkatavaramme säilytyslokeroon ja saamme väsyneinä kehitettyä jonkin aivan turhanpäiväisen riidan.

Tiuskimme juuri toisillemme, kun meidät pysäyttää kaksi nuorta malesialaistyttöä.

”Anteeksi, saammeko ottaa kuvan?”, he kysyvät Teijalta.

”Joo, mikäpäs siinä”, Teija vastaa hämillään.

Olen asettumassa kuvaan, mutta tytöt opastavat minut kohteliaasti sivummalle. He ovat kiinnostuneita vain Teijasta.

Tytöt ottavat kuvia naureskelevasta vaimostani. Toinen heistä napsii kuvia toisen poseeratessa Teijan kanssa. Ja sitten vaihdetaan. Tarjoudun ottamaan vielä yhteiskuvankin.

Melkoista. En tiennytkään, että vaimoni on julkkis Malesiassa.

Tai sitten Teija vain on niin kaunis.

Tytöt kumartelevat iloisina kiitokseksi kun jatkan supermallini kanssa kohti kaupunkiin menevää junaa. Naurattaa. Riitamme unohtui salamavalon iskusta.

Kuala Lumpur on järisyttävä kokemus. On tukahduttavan kuuma ja ilmankosteus suorastaan järkyttävä.

Eikä kaljaa saa mistään.

Lopulta paikallisen basaarin yläkerrasta löytyy kahvila-ravintola, jonka lasivitriinissä on oluttölkkejä. Tölkkien päällä ja väleissä vipeltää torakoita. Ei vaikuta erityisen houkuttelevalta, mutta tilaan kuitenkin itselleni kaljan. Pienen penkomisen jälkeen myyjä löytää minulle oluen jääkaapista.

Katselen ympärilleni täpötäydessä kuppilassa. Paikassa on lähes sata asiakasta ja minä olen ainut, joka juo olutta.

Olisin aika paska muslimi.

Heti ensimmäisenä päivänä saavuttuamme Souliin E-Jeong vie meidät jalkapallostadionin kupeessa olevaan puistoon. Etelä-Korea ja USA pelaavat vastakkain Daegussa ja puistoon on järjestetty kansanjuhla, jossa pelin voi seurata screeniltä. Ennen ottelua juhlassa esiintyvät Etelä-Korean suosituimmat artistit. Paikalla on porukkaa kuin pipoa. Juuri ennen matsia alkaa rankkasade. Pakenemme baariin, näkeehän tuon pelin sielläkin.

Seuraavana iltana E-Jeong pitää meille kotonaan juhlat, joihin hän kutsuu myös kolme nuorta naispuolista ystäväänsä. Heistä jokaisella on mukanaan pullolliset sojua, paikallista riisiviinaa.

”We have heard a lot about your abilities to drink soju”, he sanovat ojentaessaan pullot minulle.

Etelä-Korea on ihmeellinen paikka. Otan lahjat vastaan vaikka en kirkkaista niin välitäkään. Maistelen muodon vuoksi.

Loppuillasta kiitän lahjoista laulamalla suomalaisia kansanlauluja muuten niin hillityn lähibaarin pöydällä seisten. Teija häpeää silmät päästään jo baarissa, minä vasta aamulla.

Korealaisneidot eivät ymmärtäneet millaisten voimien kanssa he olivat tekemisissä. Avatessaan Pandoran lippaan he vapauttivat turhapuron.

Wansik vie meidät katsomaan jalkapalloa Daejeonin uunituoreelle stadionille. Katsomme alkulohkon ottelut Espanja – Etelä-Afrikka ja Puola – USA. Jo alkulohkon peleissä on tunnelmaa enemmän kuin yhdessäkään aiemmin kokemassani ottelussa, mutta paras on vasta tulossa.

Etelä-Korea selvittää tiensä jatkoon alkulohkosta ja etenee kaikkien yllätykseksi välierävaiheeseen. Ensimmäisellä kierroksella vastaan tulee Italia, ja Wansikilla on meille otteluliput!

Ennen peliä matkustamme pieneen rantakaupunkiin, missä yövymme ensimmäisinä asiakkaina vielä rakenteilla olevassa hotellissa. Hotellia pitää nuori perhe, jonka lapset eivät ole koskaan aiemmin nähneet länsimaalaista ihmistä. Lapset ihmettelevät kaunista vaaleaa naista ja tämän mukana tullutta punakkaa pönöttäjää. Perheen isä grillaa meille herkkuja hymyssä suin ja äitiäkin vähän naurattaa.

Palattuamme takaisin Daejeoniin Wansik kertoo, että hänelle on tarjottu suuria summia ottelulipuista. Hän kysyy meidän mielipidettämme. Ilmoitamme, että toki haluaisimme mennä otteluun, mutta se on hänestä itsestään kiinni. Ymmärrämme kyllä, jos hän haluaa myydä liput. Lopulta Wansik tekee päätöksensä ja lähdemme yhdessä stadionille.

Etelä-Korean joukkuetta kutsutaan lempinimellä ”The Reds”. Olemme pukeutuneet fanikrääsään. Teijan punaisessa paidassa lukee ”Be The Reds” ja päähäni kiedotussa punaisessa huivissa on teksti ”Korea team fighting”.

Tunnelma on huumaava. Neljäkymmentätuhatta korealaista huutaa Italiaa suohon käyttäen iskulauseenaan maansa koreankielistä nimeä.

”Daehan Minguk!”

Kiljumme muiden mukana.

Etelä-Korea voittaa ottelun. Koko maa menee sekaisin. Matka stadionilta autolle kestää ikuisuuden, mutta se ei haittaa. Tunnelma on katossa. Harmittaa vain, että meidän lentomme lähtee varhain aamulla. Jätämme jalkapallohuuman valtaaman maan taaksemme ja lennämme Suomeen.

Viikkoa myöhemmin menen katsomaan Joensuun Palloseuran peliä. Vastassa on kuopiolaisjoukkue. Kannustan JoPS:ia Koreasta oppimillani kannatuslauluilla.

”Daehan Minguk!”, kajautan keuhkojeni pohjasta.

”Taijat olla Kuopijosta”, epäilee makkaranmyyjä.

reds

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Natsimunkkeja alla heiluvan kuun

Posted by

0

Lennämme Etelä-Koreaan lokakuun alussa. Perillä riittääkin ihmettelemistä. Välillä hyvinkin länsimaalaiselta vaikuttavan maan historia ja perinteet ovat vahvasti läsnä. Modernin suurkaupungin sydämestä putkahtelee silmiemme eteen siellä täällä vanhoja palatseja ja temppeleitä. Uusi ja vanha lyövät kättä sulassa sovussa.

Asumme Soulissa E-Jeongin asunnolla. Toimittajaystävämme on lähtenyt evakkoon kaverinsa luokse ja antanut yksiönsä minun ja Teijan käyttöön. Asunnolta on kymmenen minuutin kävelymatka lähimmälle metroasemalle, jossa on pysyvä sotilasvartiointi. Varusmiehet seisovat metroaseman sisäänkäynneillä rynnäkkökiväärein ja hiekkasäkein varustautuneina. E-Jeong tietää kertoa, että sotilaat ovat turvaamassa paikkaa mellakoinnin varalta. Parempi olla varovainen liikkeissään.

Reitti metroasemalle kulkee buddhalaisluostarin ohitse. Kuljemme yhtä matkaa oranssikaapuisten munkkien kanssa. Ihmettelen luostaria koristavia hakaristejä.

Natsimunkkeja!

Alkuriemastuksen jälkeen selviää, että symbolilla on tällä kertaa jokin toinen merkitys.

Eräänä aamuna törmäämme mellakkapoliiseihin, jotka ovat saapuneet suojaamaan luostaria vastapäätä olevaa lähetystöä. Eksymme jotenkin ajokaistan puolelle. Hortoilen aamukalja kourassa pitkin kapeaa katua ja molemmilla puolilla on kylki kyljessä mellakkapoliiseja kilpiensä takana. Lopulta pääsen livahtamaan Teijan perässä takaisin jalkakäytävälle.

Kaverimme kierrättävät meitä katsomassa paikallisia nähtävyyksiä ja kertovat korealaisista tavoista ja elämästä. Käymme soulilaisessa laittomassa ravintolassa, joka on oranssista kankaasta kyhätty teltta. Sen omistaja on E-Jeongin entinen työkaveri, joka on vaihtanut toimittajan uran ravintoloitsijaksi. Hänen japanilainen miehensä toimii kokkina. Rouvan vastuulla on hoitaa paperityöt, joihin kuuluu poliisien lahjonta. Tieto ratsioista tulee sopivasti etukäteen niin, että ravintolan virkaa toimittava teltta saadaan purettua.

Jatkamme iltaa laittomassa opiskelijabaarissa, jonne pääsee sisään sivukujalta, rakennuksen seinässä olevasta reiästä. Istumme laudasta kyhätyillä penkeillä ja juomme edullista riisikiljua, jota myydään erikokoisissa kahvipannuilta näyttävissä kannuissa. Tyydymme keskikokoiseen.

Käymme katsomassa myös keikkoja. Ensimmäisellä keikalla soittaa pienempiä paikallisia bändejä. Katsomme aloittelevan poppunkbändin keikkaa, jonka laulaja pillahtaa lavalla itkuun kesken kappaleen. Kappaleen loputtua solisti sopertaa jotain mikrofoniin ja harvalukuinen yleisö antaa aplodit.

”Mikä sille tuli? Onko jokin hätänä?”

”Laulaja kertoi juuri, että oli niin liikuttunut esittämästään kappaleesta ja etenkin sen tekstistä, ettei voinut pidättää itkua millään”, E-Jeong tulkkaa.

Sattuuhan sitä, harvemmin tosin KaMu ry:n keikoilla.

Toinen keikka on puitteiltaan isompi, mutta sitäkin kummallisempi kokemus. E-Jeong kirjoittaa minusta ja Teijasta juttua lehteen, syytä en tiedä. Hän saa sen varjolla lehden toimituksesta meille ilmaisliput Etelä-Korean suosituimman bluesbändin keikalle. Keikkapaikkana toimii paikallinen teatteri. Teatterin eteisaulassa odottaa korealainen Gibsonin maahantuoja, joka toivottaa meidät tervetulleiksi kädestä pitäen ja kehuu kovasti Landolan kitaroita. Hän on kuulemma käynyt Suomessakin niitä ihailemassa.

Olemme ainoat ulkomaalaiset keikalla. Vaaleissa pitkissä hiuksissamme ja päätä pidempinä erotumme porukasta. Meille osoitetaan paikat katsomon keskeltä. Keikan aluksi bändiä johtava kitaristi avaa lavalla laatikollisen olutta ja laittaa tölkit jakoon yleisöön. Hymyjen ja kitaristin spiikkausten aiheuttamien naurunpyrskähdysten saattelemina mekin saamme pari tölkkiä. Meillä ei ole mitään hajua, mitä mies koreaksi spiikkailee, mutta tuntuu kovasti hauskuttavan yleisöä. Yhtä kaikki, keikan aloitus on tyylikäs.

Yhtye soittaa perhanan hienosti. Bändissä on rummut, basso, koskettimet ja kaksi kitaraa. Kaiken kruunaa kaksi naispuolista taustalaulajaa, jotka sekä näyttävät että kuulostavat perhanan hyviltä. Itse en niin hirveästi bluesista perusta, mutta osaavathan nämä asiansa. Homma toimii, ei käy kieltäminen.

Tunnin soittamisen jälkeen bändi häviää lavalta. Lavan etuosaan kävelee roudarina pitämäni nukkavieru mieshenkilö, joka on notkunut keikan ajan lavan liepeillä. Hän ottaa mikin käteensä, sanoo siihen jotain ja samassa PA:sta alkaa kuulua musiikkia. Kaveri vetäisee kaksi kappaletta karaokena ja laulaa niin perhanan hienosti, että mykistymme vaikka emme ymmärrä sanoista tavuakaan.

Seuraavaksi lavalle saapuu bändin johtaja kertomaan terveisiä sponsoreilta. Hän ottaa esille Gibson-paidan ja pienen puheen jälkeen ojentaa sen yleisöön. Seuraavaksi on esittelyvuorossa kahvifirma. Kitaristi esittelee kovasti kahvipakettia ja laittaa sen tulemaan minulle ja Teijalle. Keikka sen kuin paranee. Kiitämme ja saamme vastaukseksi lavalta muutaman lauseen, jotka naurattavat taas kovasti muuta yleisöä.

Me emme tajua yhtään mitään, mutta saimmepa kahvia!

Naurakaa vain.

Loppukeikka menee kahvipakettia heilutellessa. Keikan jälkeen hymyilemme kilpaa paikallisten kanssa. Gibson-mies heilauttaa kättä hyvästiksi.

Seuraavana päivänä matkustamme moikkaamaan Wansikia Daejeoniin. Pistäydyn illalla Wansikin kanssa baarissa. Wansik lähtee kotiinsa, minä jään hengailemaan kaupungille. Istun keskellä yötä pussikaljalla ja ihmettelen, miten on mahdollista, että kuu heiluu sivusuunnassa.

Epäilen maanjäristystä. Kokeilen maata ja hotellin seinää, mutta en huomaa mitään poikkeavaa. Ei tärise, ei värise. En keksi mitään järjellistä selitystä. Kuu vain jatkaa heilumistaan.

Maailmanlopun enteitä.

”Kuu heiluu, toivottavasti maailma on olemassa vielä huomennakin”, sanon Teijalle kun kömmin hänen viereensä nukkumaan.

Teija kääntää kylkeä.

Aamulla huomaan ihmetelleeni yöllä viereisen autoliikkeen keltaista mainospalloa, jota tuuli heiluttaa vaijerin varassa.

Maailmanloppu on peruttu.

korea