Osallistun Nurmeksessa järjestettävään bändikilpailuun kolmella eri yhtyeellä. Bändeistäni ovat mukana Laiskajaska, Smell Hell ja KaMu ry. Niiden lisäksi paikalle on saapunut pitkälti toistakymmentä bändiä tavoittelemaan rahapalkintoja.

Laiskajaska vuokraa tapahtumaan backlinen. Vuokratulot kattavat kulumme, jos palkinnot sattuvat menemään sivu suun. Laiskajaska on muutenkin hyvässä nosteessa maakunnassa. Pidämme voittomahdollisuuksiamme melko hyvinä.

Smell Hellin ja KaMu ry:n keikat sisältävät ylimääräistä draamaa. Tapahtuma järjestetään paikallisessa liikuntahallissa. Lavalle mennään kuntosalin kautta. Smell Hellin basisti Pekka intoutuu odotellessa kokeilemaan miten rauta liikkuu.

Ja sehän kannattaa. Juuri kun keikan pitäisi alkaa, Pekka saa muljautettua olkapäänsä sijoiltaan.

Voimamies kiidätetään terveyskeskukseen, jossa käsi laitetaan kantositeeseen. Bassonsoitosta on turha edes unelmoida. Toinen kitaristeista siirtyy bassoon ja onneton adonis valtaa lavan toisena solistina. Keikka saadaan soitettua yllättävänkin hyvin vastoinkäymisestä huolimatta.

KaMu ry:n keikka puolestaan viivästyy, kun Kiliffiä ei näy missään keikan alkaessa. Käyn etsimässä ulkoa. Rumpali löytyy autosta juopottelemasta.

”Hei! Hopi hopi, pitäisi mennä lavalle.”

”Vittu! Joo, joo. Saatana.”

Odotamme jo kitarat kaulassa lavalla, kun Kiliff saapuu sen sivustalle panosvöissään ja niittirannekkeissaan. Luulemme, että keikka saadaan käyntiin nopeasti.

Turha toivo.

Kiliff alkaa riisuuntua. Hän riisuu ensin panosvyön, sitten niittivyön. Seuraavaksi saavat lähteä farkkuliivi ja nahkatakki ja niiden perään housut. Lopuksi rumpuihme riisuu päällysvaatteiden alta paljastuneet pitkähihaisen paidan ja pitkät kalsarit. Ja sitten puetaan. Niitti- ja panosvermeiden on oltava päällä jämptisti.

Koko tämän ajan seisomme lavalla mykistyneinä. Järjestäjät näyttävät kelloa, että soiton pitäisi alkaa. Yleisökin tuntuu odottavan jotakin tapahtuvaksi. Ihmiset eivät näe Kiliffin asusterumbaa, pelkästään meidän hölmistyneet ilmeemme.

Lopulta saamme rumpalin rumpujensa taakse ja pääsemme aloittamaan keikan, jonka kestosta kolmannes on jo käytetty. Alamme mättää raivoisaa kaljametallia. Minulla on mukana langattomat, ryntäilen yleisön seassa siellä täällä salia. Ehdimme soittaa muutaman kappaleen, kunnes miksaaja ilmoittaa äänentoistolaitteiden hajonneen. Hän levittelee käsiään, ettei voi mitään.

Keikka on ohi.

Ihme kyllä seuraavana esiintyvän orkesterin aikana laitteet toimivat taas.

Laiskajaska soittaa perusvarman keikan ja sijoittuu kisassa toiseksi. Käymme pokkaamassa palkinnon ja alamme valmistella kotiinlähtöä. Roudarimme Rane on pakkaillut soittokamoja lähtökuntoon koko palkintoseremonian ajan. Iso mies istuu rumpujen takana ja purkaa niitä siellä kaikessa rauhassa. Kilpailun kuuluttajakaksikko julkistaa voittajaksi ilomantsilaisen hard rock -yhtyeen. Naisjuontaja spiikkaa, että seuraavaksi kilpailun voittajat soittavat vielä kertaalleen. Rumpujen takaa kuuluu tyly toteamus:

”Eivät muuten soita. Nämä kamat lähtevät nyt.”

Rane on järkkymätön kannassaan.

Voittajabändi poistuu lavalta palkintoineen perässään hämmentynyt juontajakaksikko. Rane jatkaa rumpujen purkamista kaikessa rauhassa.

Loistohuipennus tapahtumalle.

Nauran kippurassa.

Oma keikkareissumme huipentuu nurmeslaisella grillikioskilla, jonka jonossa KaMu ry:n keikkaa selvitellään kovaäänisesti Kiliffin ja bändiin kitaristiksi aiemmin talvella liittyneen Arton toimesta. Vaikka turpakäräjiltä vältytäänkin, ei Joensuuhun palatessa ole varmaa tietoa siitä, ketä bändissä enää soittaa.