Kisu on KaMu

Istuin joskus 80-luvun lopulla Lehmon alabaarissa Riivatun kanssa. Olimme menossa katsomaan Irwiniä Joensuun Karjalantalolle. Pöytään lehahti leveästi virnistelevä mies esittelemään itsensä.

”Kato joo, se on Kontkasen Kisu. Kolilta tulossa, Utraan menossa, rentun ruusu takapenkillä!”, kaveri ilmoitti ja istui pyytämättä pöytään.

Kymmenkunta vuotta meitä vanhempi Kisu oli selvästi rahoissaan ja halusi tarjota. Minulla oli aamulla töihin meno, joten yritin hillitä kaljoitelua, mutta Kisu oli vankkumaton.

”Eiks mun tarjooma kalja kelpaa?”

Kelpasihan se. Kun kerroimme olevamme menossa katsomaan Irwiniä, Kisu päätti lyöttäytyä mukaan.

”Pistäisköhän se Remu parit rokit?”, uusi ystävämme kyseli artistit jo autuaasti sotkeneena.

Ehdimme Karjalantalolle soundcheckiin, jonka aikana Irwin ihmetteli lavalta sukeltelevia pitkätukkia.

”Ei, mutta eihän tää keikka oo vielä alkanut!”, kansantaiteilija hämmästeli naureskellen minun ja Riivatun hillitöntä moshaamista. Kisu tyytyi myhäilemään tyytyväisenä.

Loppuillasta Kisu katosi jonnekin, mutta itselläni vauhti vain yltyi. Muistan jossain vaiheessa katselleeni ihaillen, miten Irwin sutaisi tussilla nimmarit jonkun parikymppisen tytön tisseihin. Hyvä meininki.

Tuon illan jälkeen Kisuun törmäsi kylillä toistuvasti. Virnistys oli aina leveä ja kieli värikästä. Hän kertoi olleensa jossakin ”muina miehinä pienessä kippurassa” ja lähtevänsä seuraavaksi baariin ”ottamaan pitkät piimät”.

Kerran menin Teijan kanssa katsomaan Tanssiorkesteri Lossimiestä Joensuun torille. Yleisön joukossa oli myös Kisu, joka nautti ihmisten joraamisesta seisten lavan reunalla selkä bändiin päin. Hänen virnistyksensä oli jo niin leveä, että vaikka tuoppi oli ylähuulen kohdalla, valuivat juomat alahuulen ohi rinnuksille. Kisu tiirasi hetken tuoppia eikä löytänyt siitä reikää. Hetkeä myöhemmin sama toistui. Virnistys ei kadonnut huulilta hetkeksikään. Näky oli niin komea, että en unohda sitä koskaan.

Kisu juttuineen tekin meihin niin suuren vaikutuksen, etä teimme hänestä KaMu ry:n kanssa kappaleen ”Kisu on KaMu”.

Pari vuotta myöhemmin kuulin töissä, että Utrassa oli palanut sauna ja sen mukana mies. Kyseessä oli naapurin saunatuvassa majaillut Kisu. Tarkempaa tietoa tapahtumien kulusta ja palon syttymissyystä en ole saanut koskaan tietää, mutta epäilen Kisun lähteneen niin kuin eli.

Muina miehinä pienessä kippurassa.

Muistoja Balkanilta

Tällaista tarinaa tuli mieleen, kun katselin Sami Yaffan Sound Tracker -sarjan jaksoa, jossa Sami avasi balkanilaista musiikkia ja Serbian romanien kohtaloa. Reilasin tuon niemimaan halki kolmeen kertaan Riivatun kanssa 80-luvun loppupuolella. Juna Münchenistä Ateenaan kolkutteli silloisen Jugoslavian kautta. Komeita maisemia katsellessa ei tullut mieleenkään, että millaiseksi helvetiksi paikka muuttuisi vain muutaman vuoden kuluttua. Jotain oli kuitenkin ilmassa jo silloin.

Eräällä matkalla kävimme kutsumassa käytävällä majailleen miehen istumaan samaan vaunuosastoon meidän kanssamme, vaikka muut ihmiset nyrpistelivät neniään. Poistuessaan junasta tämä mies sitten kiitti meitä kädestä pitäen ja samalla kertoi kyynel silmäkulmassa, ettei kukaan paikallinen olisi antanut hänelle istumapaikkaa. Hän oli Serbian mustalainen ja heitä halveksuttiin sekä vainottiin. Oli aika pysäyttävä hetki.

Kesäkuussa 89 pysähdyimme Belgradissa ja päällimmäisenä kaupungista jäi mieleen se, ettei siellä hymyillyt kukaan. Ihmiset kiirehtivät hiljaisina minne nyt olivatkaan menossa. Poikkeuksen teki nuori kaveri, joka kiirehti asemalle kitaralaukkunsa kanssa. Meidät pitkätukat nähtyään hän hymyili ja huikkasi, että ”do you play guitar?” Ehdimme vastata, ”No, we play…” , niin kaverin hymy katosi saman tien ja pää painui alas. Yritimme jatkaa perään vielä, että ”… drums but we can play guitar, too”, mutta se oli myöhäistä. Kaveri jatkoi pää painuksissa matkaansa.

Kun hetkiseksi sateenvarjonsa meille pantiksi jättänyt harmaapäinen herrasmies veti vielä reilusti välistä rahanvaihtomme kanssa niin totesimme, että paikka oli nähty. Eihän siinä sitten mennyt kauaa, kun sieltä katosi sitten se viimeinenkin ilo. Ikävää historiaa.

Joskus 90-luvulla olin mukana järjestämässä hyväntekeväisyyskonserttia, jolla kerättiin rahaa sodan jalkoihin jääneiden Mostarin lasten auttamiseksi. Ottomaanien perustama Mostarin kaupunki sijaitsee Bosnia ja Hertsegovinassa ja oli yksi pahiten sodan jalkoihin jääneistä paikoista Balkanilla.

Hyväntekeväisyystapahtuma järjestettiin Lehmon koululla. Järkkäsin tapahtumaan bändit ja soitin siinä itsekin. Hyväntekeväisyydestä kiinnostui myös Teosto, joka halusi selvityksen siitä, että kenenkäs kappaleilla sitä rahaa nyt niille lapsille kerättiinkään. Selvityspyynnön saanut puuhamies oli vastannut Teostolle, että ”kaikki tapahtumassa esitetyt kappaleet olivat taiteilija Pasi Sorjosen teoksia”. Se oli sillä taputeltu.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin näin, että roposille oli ollut tosiaankin enemmän tilausta avun kohteessa kuin soittajaretkun taskussa. Kävin siellä Teijan kanssa lomailemassa kesäkuun alussa 2015. Varasimme lennot Kroatian Dubrovnikiin, mutta karttaa vilkaistuani minulle tuli välittömästi tarve käydä katsomassa, että millainen paikka Mostar olisi nykyisin. Kaupunkien välillä kun ei ole kuin parin tunnin ajomatka.

Mostar oli hieno. Sitä oltiin laitettu kuntoon oikein urakalla ja Unescon avustuksella. Paikoitellen sodan jäljet olivat näkyvissä hyvinkin selvästi.

Kuuntelin hetken verran nuorison musisointia paikallisen kulttuurikeskuksen ulkopuolella ja kontrasti sisältä kuuluvan musiikin ja kauttaaltaan luodinreikiä täynnä olevan rakennuksen julkisivun välillä oli aika hurja.

Ja vaikka ihmiset olivat ystävällisiä ja päällisin puolin näytti, että menneet ovat menneitä, niin ilmassa vaikutti olevan vieläkin pahaa verta. Kolmikielisessä maassa on kaksikieliset liikenneopasteet, joista lähes kaikista on käyty suttaamassa serbiankieliset paikannimet ylitse mustalla maalilla. Joitain lie vielä hampaankolossa, eikä tietysti ihme. Eipä noista tapahtumista ole kulunut kuin vasta parikymmentä vuotta.

Mutta kannatti tuolla käydä. Näkipähän omin silmin edes häviävän pientä viitettä siitä, että minkä vuoksi oli aikoinaan hetken rokkia rämpyttänyt. Kelpasi lähteä juhlimaan sen jälkeen 20-vuotishääpäivää toiseen kovia kokeneeseen kaupunkiin eli Dubrovnikiin.

Rakastakaa ja rokatkaa, viha ja sotiminen ovat aika tyhjäpäistä touhua.

Provinssirock 1999

Ajattelinpa tässä, että voishan tänne sivulle kirjoittaa tuon kirjan lisäksi sekalaisia juttuja milloin mistäkin aiheesta. Samalla tänne voisi kerätä juttuja, joita on tullut kirjoitettua Facebookiin ja muualle. Ovatpahan tallessa yhdessä paikassa.

Jaarittelut voisi aloittaa ajankohtaisesti Provinssirockista, jossa en ole käynyt eläissäni kuin tasan yhden kerran. Silloinkin festarivieraana ja vain yhden päivän verran.

Vuonna 1999 Provinssissa esiintyi yhdysvaltalainen kulttibändi Stormtroopers of Death eli S.O.D., joka oli julkaissut yllättäen uuden levynkin. Kun tuli tieto siitä, että S.O.D. esiintyisi Provinssissa perjantaina, aloin laukata harva se päivä kyselemässä ennakkolippuja Joensuun Levy-Eskoilta. Pelotti, että bändi myy koko festarin loppuun hetkessä. Pelko oli toki aiheeton, mutta eipä sellaista riskiä uskaltanut ottaa, että bändi jäisi näkemättä. Muutaman viikon kyselyn jälkeen ennakkoliput tulivat myyntiin ja kävin noutamassa piletin talteen. Samoin tekivät kaverini Riivattu ja Rane.

Festivaaliperjantaina olimme tekemässä lähtöä Joensuusta kohti Seinäjokea ja kävimme ensin moikkaamassa kaveriani Samua. Minulla oli rahat vähissä, joten Samu ajatteli jelpata kaveria festarijuomilla. Sain häneltä mukaani useamman pullon kotiviiniä.

Hieno ele. Harmi vain, että oma kontrolli ei ole parhaasta päästä. Viinit ja muutamat oluet hupenivat hyvää vauhtia jo matkalla festareille. Festivaalin portilla minulla oli vielä pari pulloa kotiviiniä jäljellä. Sain kuulla, ettei niitä saa viedä festivaalialueelle, mutta ne voi kaataa portilla jaettaviin muovituoppeihin. Ja minähän kaadoin. Hortoilin festivaalialueelle kolmen piripintaan kaadetun kotiviinituopillisen kanssa.

Niiden tuoppien kanssa oli hemmetin vaikeata liikkua, joten päätin juoda niitä pois vähän nopeammin. Ja nehän sitten kihahtivat nuppiin niin, että heilahti. Muistan menneeni kuselle jonkun puron rantaan, jossa oli rivissä muitakin tyyppejä samalla asialla. Asetuin rivin jatkoksi.

Siinä sepalusta avatessani tasapainoni petti ja kaaduin suorin vartaloin jorpakkoon.

Hävetti, nolotti ja vitutti koko elämä samalla sekunnilla.

Mietin siinä kuitenkin, että saakeli, pokka ei saa pettää. Ulospäin ei näytetä mitään. Aloin uida kaikessa rauhassa sammakkoa, moikkaillen samalla paikalla olleille ihmisille.

”Terve, terve! Mikäs tässä, pikku uinti piristää!”, huutelin.

Idean nerokkuus hälveni kuitenkin samassa, kun huomasin koko rantaan pakkautuneen porukan kusta lorottavan juuri siihen samaan puroon, jossa minä räpiköin. Ei perkele. Kömmin rantaan ja lähdin kohti lavaa, jossa S.O.D.:n piti aloittaa keikkansa.

Lavalle oli jo tuotu maastokuvioisella kankaalla verhottuja Marshalleja ja keikka oli juuri alkamassa. Kitarasta testattiin soundeja. Ajattelin vähän lepuuttaa, että jaksaisin moshata koko keikan täysillä.

Seuraavan kerran havahdun jonkun seinäjokelaisen huoltoaseman tankkauspihan vieressä olleelta nurmikolta siihen, kun joku nuoripari herättelee minua.

”Hei, herää. Sulla on huulet ihan siniset.”

Kello oli kuulemma kolme aamuyöstä. S.O.D.:n keikasta ei ollut mitään havaintoja, eikä ollut mistään muustakaan. Kiitin pariskuntaa huomaavaisuudesta ja sanoin lähteväni etsimään kavereita, että pääsisin autoon nukkumaan. Muistelin, että auto oli parkkeerattu jonnekin kaupungille. Ehdin edetä kymmenkunta metriä.

”Hei, pitäiskö sun lähteä kuitenkin tuohon toiseen suuntaan. Tuo on Tampereelle menevä tie”, avulias nuoripari huomautti.

Pienen hortoilun jälkeen löysin auton, jossa Riivattu ja Rane olivat nukkumassa. Pojat hehkuttivat S.O.D.:n keikkaa vuolaasti. Kaiken kukkuraksi he kertoivat törmänneensä festarialueella bändin laulajaan Billy Milanoon ja basistiin Danny Lilkeriin. Minua ei ollut kuulemma näkynyt.

Paluumatka starttasi hieman apeissa tunnelmissa. Kyllä tuota keikkaa kannatti odottaa ja sitten munata homma täydellisesti. Katastrofissa ei lohduttanut se, että olen aina elänyt hetkessä eikä noita kaikkia asioita tarvitse aina muistaakaan, jos muuten on ollut kova meno.

Kotimatkalla kävimme lisäämässä ankeutta Keskisen kyläkaupassa, jossa ihmettelin, että omistajien nimi tulee kyllä selväksi. Kahvilan kuppien pohjissakin luki Veljekset Keskinen. Perse.

Joensuuhun päästyämme vaatteeni olivat jo kuivuneet. Jaloissani olleet uudenkarheat kengät olivat uintireissun myötä muuttuneet korpuiksi. Onneksi minulla oli illalla oma keikka, jolla tilanteen sai nollattua. Hurjien Hippien nettisivuilla oli käynyt 35 000 vierailijaa ja sen kunniaksi Hipit jakoivat itselleen kultalevykkeet Kerubissa olleen keikan yhteydessä. Usko rock’n’rolliin palasi.