Kesällä 1987 näen Anthraxin Oulun Kuusrockissa. Sillä on minuun yhtä suuri vaikutus kuin Hurriganesilla oli viisivuotiaaseen pikkujätkään tai Saimaa-ilmiöllä vähän isompaan. Päätän perustaa pikametallibändin. Leopardipaita vaihtuu bermudashortseihin ja Dawn Patrol saa jäädä.

Tällä kertaa uskallan tarttua kitaraan, olen sentään tiiraillut soittajakavereiden sormia muutaman vuoden. Minulla on Morris-merkkinen halpa SG-kopio, jonka olen saanut vaihtokaupalla Panulta. Minä sain kitaran, Panu Manowarin levyn.

Lavakoreografiat olen ottanut haltuun jo edellistalvena. Painelin kotoa treenikämpille kitara kaulassa niin että lumipenkat pölisivät. Korvalappustereoissa soi AC/DC. Vetelin kylänraitilla duck walkia ja otin välillä hurjia spurtteja. Tiukimmassa soolokohdassa heittäydyin rähmälleni pyörätielle ja kiepuin siinä villisti. Noustessani takaisin seisomaan ojensin käteni kohti taivasta ja vispasin jalkaa ennen seuraavaa hurjaa heittäytymistä lumipenkkaan.

Repertuaariin kuuluivat kaikki Angus Youngin lavaliikkeet, joita olin tiirannut suttuisilta VHS-kopioilta. Treenikämpälle ehtiessäni olin yltä päältä hiessä.

Tiesin miltä Angusista tuntuu.

Siistiltä!

Kylällä puhuivat Sorjosen hullusta pojasta.

Tukanheilutus on Angusin oppien jälkeen helppoa. Harmikseni pilasin pitkän tukkani tukkametallibuumini viimeisinä hetkinä. Kävelin lehmolaiseen parturikampaamoon Bon Jovin kuvan kanssa ja sanoin haluavani samanlaiset hiukset. Saahan sitä haluta. Masentunut käkkäräpää sotki polkupyörällä kampaajalta kotiin vertailemaan kuvaa peilistä.

Ei näyttänyt samalta ja vielä vähemmän hyvältä.

Bongaan uudelle bändille nimen Kivisistä ja Sorasista. Sarjassa Retu Kivinen antaa naapurilleen uhkavaatimuksen.

Ultimatum on mahtava nimi bändille.

Soitto on alkuun melkoista kohkaamista. En käytä soittaessani plektraa, vaan vetelen 20 pennin kolikolla poikittain. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, että pikametalliakin täytyy osata soittaa. Alkuhuuman jälkeen siirryn bändissä kitaristin tontilta rumpujen taakse.

Vuoden soitettuamme saan vinkin basisti-laulajasta, joka kannattaisi tsekata. Käyn hakemassa Eman Ultimatumiin suoraan PA-punkyhtyeen treeneistä. Hän vakuuttaa meidät välittömästi kyvyillään. Muutaman kuukauden treenaamisen jälkeen painumme studioon.

Ultimatum tekee demon liperiläisellä studiolla, joka toimii myös O.S.S.Y-yhtyeen treenikämppänä. Studion seinät on peitetty pornolehdistä leikatuilla kuvilla. Häiritsevimmin huomion vie äänipöytää vastapäätä oleva juliste, jossa poseeraavan Traci Lordsin jalkoväliä on tuhrittu punaisella kynsilakalla.

Myöhemmin manageritouhuistaan valtakunnallistakin huomiota saanut O.S.S.Y:n johtohahmo Eronen toimii äänittäjä-tuottajana. Hän vääntää kasiraiturinsa nappuloita innostuneena ja hehkuttaa jokaista tekemäänsä muutosta. Miksauspöydän kulmalla on passissa halkoliiterin kokoinen Mobira-matkapuhelin, joka pärähtää soimaan vähän väliä.

Mobiililaite on ihmeellinen aparaatti, jossa on sisäänrakennettu managerikytkin. Joka ikinen kerta, kun Eronen vastaa siihen, hänen äänensä mataloituu oktaavilla ja puherytmi hidastuu. Kun puhelu on huokailtu loppuun, ääni palaa normaaliksi kuin taikaiskusta ja vouhotus jatkuu taas innokkaana.

Demosta tulee mielestämme maailman paras. Lähetämme sitä levy-yhtiöihin ja rocklehdistön arvioitavaksi. Levy-yhtiöt eivät demostamme innostu ja musiikkilehtien arvosteluissa olemme keskikastia.

Suomi on perähikiä. Yritämme ulkomaille.

Huomaamme lehdestä, että Kissin Gene Simmons on perustanut levy-yhtiön, Simmons Recordsin. Väsäämme saatekirjeen lähetettäväksi demokasetin mukana. Ema aloittaa kirjeen kohteliaasti:

”Dear Mr Simmons.”

Mr Simmons ei ole yhtä kohtelias, vastaus kirjeeseen jää saamatta.