Istumme Wansikin luona Daejeonissa katsomassa televisiosta jalkapallo-ottelua. Wansikilla on ehdotus:

”Viiden vuoden päästä täällä pidetään jalkapallon MM-kisat. Minä ostan meille kaikille liput heti kun ne tulevat myyntiin. Te ostatte itsellenne lennot.”

”Selvä”, vastaan ja otan siemauksen oluestani.

Pari vuotta myöhemmin saan postia Daejeonista. Wansik kertoo ostaneensa minulle ja Teijalle liput kolmeen MM-otteluun.

Ei se saakeli jutellut lämpimikseen.

Sovittu mikä sovittu. Raavimme rahat kasaan ja ostamme lentoliput.

Lennämme Koreaan Malesian kautta. Laskeudumme Kuala Lumpurin lentokentälle varhain aamulla. Seuraavaan lentoon on aikaa lähes vuorokausi, joten ehdimme hyvin käydä kaupungillakin. Olemme aivan poikki pitkän lennon jälkeen. Viemme matkatavaramme säilytyslokeroon ja saamme väsyneinä kehitettyä jonkin aivan turhanpäiväisen riidan.

Tiuskimme juuri toisillemme, kun meidät pysäyttää kaksi nuorta malesialaistyttöä.

”Anteeksi, saammeko ottaa kuvan?”, he kysyvät Teijalta.

”Joo, mikäpäs siinä”, Teija vastaa hämillään.

Olen asettumassa kuvaan, mutta tytöt opastavat minut kohteliaasti sivummalle. He ovat kiinnostuneita vain Teijasta.

Tytöt ottavat kuvia naureskelevasta vaimostani. Toinen heistä napsii kuvia toisen poseeratessa Teijan kanssa. Ja sitten vaihdetaan. Tarjoudun ottamaan vielä yhteiskuvankin.

Melkoista. En tiennytkään, että vaimoni on julkkis Malesiassa.

Tai sitten Teija vain on niin kaunis.

Tytöt kumartelevat iloisina kiitokseksi kun jatkan supermallini kanssa kohti kaupunkiin menevää junaa. Naurattaa. Riitamme unohtui salamavalon iskusta.

Kuala Lumpur on järisyttävä kokemus. On tukahduttavan kuuma ja ilmankosteus suorastaan järkyttävä.

Eikä kaljaa saa mistään.

Lopulta paikallisen basaarin yläkerrasta löytyy kahvila-ravintola, jonka lasivitriinissä on oluttölkkejä. Tölkkien päällä ja väleissä vipeltää torakoita. Ei vaikuta erityisen houkuttelevalta, mutta tilaan kuitenkin itselleni kaljan. Pienen penkomisen jälkeen myyjä löytää minulle oluen jääkaapista.

Katselen ympärilleni täpötäydessä kuppilassa. Paikassa on lähes sata asiakasta ja minä olen ainut, joka juo olutta.

Olisin aika paska muslimi.

Heti ensimmäisenä päivänä saavuttuamme Souliin E-Jeong vie meidät jalkapallostadionin kupeessa olevaan puistoon. Etelä-Korea ja USA pelaavat vastakkain Daegussa ja puistoon on järjestetty kansanjuhla, jossa pelin voi seurata screeniltä. Ennen ottelua juhlassa esiintyvät Etelä-Korean suosituimmat artistit. Paikalla on porukkaa kuin pipoa. Juuri ennen matsia alkaa rankkasade. Pakenemme baariin, näkeehän tuon pelin sielläkin.

Seuraavana iltana E-Jeong pitää meille kotonaan juhlat, joihin hän kutsuu myös kolme nuorta naispuolista ystäväänsä. Heistä jokaisella on mukanaan pullolliset sojua, paikallista riisiviinaa.

”We have heard a lot about your abilities to drink soju”, he sanovat ojentaessaan pullot minulle.

Etelä-Korea on ihmeellinen paikka. Otan lahjat vastaan vaikka en kirkkaista niin välitäkään. Maistelen muodon vuoksi.

Loppuillasta kiitän lahjoista laulamalla suomalaisia kansanlauluja muuten niin hillityn lähibaarin pöydällä seisten. Teija häpeää silmät päästään jo baarissa, minä vasta aamulla.

Korealaisneidot eivät ymmärtäneet millaisten voimien kanssa he olivat tekemisissä. Avatessaan Pandoran lippaan he vapauttivat turhapuron.

Wansik vie meidät katsomaan jalkapalloa Daejeonin uunituoreelle stadionille. Katsomme alkulohkon ottelut Espanja – Etelä-Afrikka ja Puola – USA. Jo alkulohkon peleissä on tunnelmaa enemmän kuin yhdessäkään aiemmin kokemassani ottelussa, mutta paras on vasta tulossa.

Etelä-Korea selvittää tiensä jatkoon alkulohkosta ja etenee kaikkien yllätykseksi välierävaiheeseen. Ensimmäisellä kierroksella vastaan tulee Italia, ja Wansikilla on meille otteluliput!

Ennen peliä matkustamme pieneen rantakaupunkiin, missä yövymme ensimmäisinä asiakkaina vielä rakenteilla olevassa hotellissa. Hotellia pitää nuori perhe, jonka lapset eivät ole koskaan aiemmin nähneet länsimaalaista ihmistä. Lapset ihmettelevät kaunista vaaleaa naista ja tämän mukana tullutta punakkaa pönöttäjää. Perheen isä grillaa meille herkkuja hymyssä suin ja äitiäkin vähän naurattaa.

Palattuamme takaisin Daejeoniin Wansik kertoo, että hänelle on tarjottu suuria summia ottelulipuista. Hän kysyy meidän mielipidettämme. Ilmoitamme, että toki haluaisimme mennä otteluun, mutta se on hänestä itsestään kiinni. Ymmärrämme kyllä, jos hän haluaa myydä liput. Lopulta Wansik tekee päätöksensä ja lähdemme yhdessä stadionille.

Etelä-Korean joukkuetta kutsutaan lempinimellä ”The Reds”. Olemme pukeutuneet fanikrääsään. Teijan punaisessa paidassa lukee ”Be The Reds” ja päähäni kiedotussa punaisessa huivissa on teksti ”Korea team fighting”.

Tunnelma on huumaava. Neljäkymmentätuhatta korealaista huutaa Italiaa suohon käyttäen iskulauseenaan maansa koreankielistä nimeä.

”Daehan Minguk!”

Kiljumme muiden mukana.

Etelä-Korea voittaa ottelun. Koko maa menee sekaisin. Matka stadionilta autolle kestää ikuisuuden, mutta se ei haittaa. Tunnelma on katossa. Harmittaa vain, että meidän lentomme lähtee varhain aamulla. Jätämme jalkapallohuuman valtaaman maan taaksemme ja lennämme Suomeen.

Viikkoa myöhemmin menen katsomaan Joensuun Palloseuran peliä. Vastassa on kuopiolaisjoukkue. Kannustan JoPS:ia Koreasta oppimillani kannatuslauluilla.

”Daehan Minguk!”, kajautan keuhkojeni pohjasta.

”Taijat olla Kuopijosta”, epäilee makkaranmyyjä.