Hipit jyrää!

Kesällä 1998 olen sotkemassa polkupyörällä Noljakasta Joensuun keskustaan, kun törmään Hurjat Hipit -yhtyeen johtajaan Gonzalekseen.

”Hei, liitytkö bändiin? Huomenna ois keikka Jakokoskirokissa”, hän kysyy minulta.

”Jaa, mitäs siinä pitäisi soittaa?”, heitän vastakysymyksen.

”Tuu soittamaan kitaraa. On yhden kitaristin vajaus, kun Pete joutuu tuuraamaan rummuissa”, Gonzales vastaa.

Tarjous on houkutteleva, mutta en vieläkään oikein täysin luota rokkikitaristin taitoihini. KaMu ry:ssä soitamme omia biisejämme, joita hinkkaamme treenikämpillä jatkuvasti. Jonkun muun tekemien biisien opettelemiseen kitaralla näin lyhyellä aikataululla on vielä pieni kynnys. Enkä oikein haluaisi toista yhtä tiiviisti treenaavaa bändiäkään.

”En minä oikein kitarasta tiedä, mutta voisin tulla keikalle rumpaliksi.”

”No, katotaan huomenna lisää. Treenit on aina kahdeltatoista keikkapäivänä”, Gonzales ehdottaa.

Kiinni veti. Kerrankin on treenaamisen ja keikkojen suhde balanssissa. Jatkan matkaani keskustaan, kaljaakin pitää ostaa. On perjantai ja minulla on illalla bileet.

Lipsahtaa hutikan puolelle.

Lauantaiaamuna pakkailen kamojani pienessä krapulassa. Teija huomauttaa, että tänään ei tarvitsisi enää juopotella.

”Ei tietenkään, käyn vain soittamassa keikan ja tuun suorilta kotiin”, vannottelen uskoen sanomisiini itsekin.

Treenikämpillä on ahdasta. Tämänpäiväisellä keikalla bändissä soittaa minun lisäkseni seitsemän jäsentä, joista viisi on kitaristeja.

”Messiin vaan, hyvin se menee”, kitaristit vakuuttelevat.

Liityn mukaan täydentämään kitaristiketjua. Biiseihin on helppo päästä sisälle. Hommaa helpottavat biisilistat, joihin on merkattu kappaleiden nimien perään soinnut. Kun pitää aurinkolasit päässä niin kukaan ei huomaa, jos välillä vähän vilkaisee nuotteja.

Treenaamme setin pariin kertaan ja lähdemme festareille kolmenkymmenen kilometrin päähän.

Soitamme keikan tiukalla asenteella ja leveillä haara-asennoilla. Gonzales hoitaa keulahahmon tontin showmiehen elkein. Rouheasti nimetyt kappaleet seuraavat toistaan: ”Kettutyttö/Sikamies”, ”Paalujuntta”, ”Rokkimuna”. Mukana lavalla on haalareihin pukeutunut naispuolinen roudari, joka kiertää pyyhkimässä hikeä soittajien otsilta. Välillä hän jakaa yleisölle kortsuja.

Joudun lunttaamaan lähes jokaisessa biisissä, mutta sitä ei huomaa kukaan. Pokka pitää. Tämä bändihän on kuin minulle tehty. Perhana, kun onkin siistiä!

Selvistelylleni käy kuitenkin hassusti. Homma menee suht hyvin, oloa kevyesti tasoitellen, niin kauan kunnes backstagelle tuodaan toinenkin kaljakori. Olutta tuntuu riittävän ja seura on mitä mukavinta. Hittoako tässä, jos nyt juon vielä muutaman.

Poistumme keikkapaikalta alkuillasta. Olen hönössä. Saan hillittyä itseni ja suuntaan suoraan kohti kotia kiertämättä baarin kautta. Jään kyydistä pikatien varrella. Tuumaan, että on parempi vähän kävellä ja selvittää päätä ennen kotiin menoa.

Matkalla mietin, että Teija ei välttämättä huomaa mitään, jos käyttäydyn aivan normaalisti. Näyttelen selvää ja välttelen s-kirjaimen käyttöä, ettei sössötys paljasta.

”Moi! Tulin jo kotiin. Kylläpä olikin hyvä keikka. Kaikki meni ihan hyvin!”, huikkaan keittiössä olevalle Teijalle samalla kun heittäydyn rennosti sohvalle ja avaan television.

Käry käy kesken luontodokumentin.

”Mitä? Jätkä tiiraa telkkaria yhdellä silmällä! Näkyykö muuten kahtena? Siehän oot ihan kännissä!”

hipit1

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s