Päänsärky on niin kova, että minun on lähdettävä lepäämään. Villun tyttöystävä lähtee viemään minua ja paria kaveriani taksilla kotiinsa.

Juhlat ovat ohi, mutta seikkailu vasta alkamassa.

Aamulla alkaa armoton pähkäily loppureissun suhteen. Meillä on nyt kaksi autolastillista porukkaa ja yksi toimiva auto. Kaikki eivät mahdu Renaultiin. Lättäkin epäilemättä haluaa autonsa takaisin. Pähkäilyn päätteeksi päätämme hinata Saabin Tampereelle.

Alamme selvitellä yksityiskohtia. Ensin täytyy selvittää, että saako auton hinata laivaan. Soitamme laivayhtiöön.

Saa. Seuraavaksi hinausköysiostoksille. Köysi löytyy sopuhintaan. Pistämme Saabin hinaukseen.

Matkalla satamaan olen ajaa kolarin ensin raitiovaunun ja sitten henkilöauton kanssa. Renaultin kiihtyvyys on hieman kärsinyt lähes täyteen lastatun Saabin seuratessa köyden perässä. Onneksi virolaismiehen autossa toimivat raskaan kaasupolkimen lisäksi myös jarrut. Äänimerkkikin kuulostaa erinomaisen toimivalta.

Osa porukastamme on taas kateissa. Tyypit ovat erehtyneet terminaalista ja älyävät sen viime hetkillä. Juoksuksi menee. He ehtivät mukaan juuri kun lautta tekee lähtöä. Renault kiskoo Saabin ramppia pitkin laivaan kytkin savuten.

Pääsemme Helsinkiin ja Suomen tulliin.

”Onkos pojilla miten paljon viinaa matkassa?”

”Taitaa olla enemmän päissä kun matkassa”, totean viitaten samalla taakseni.

Tullivirkailijat vilkaisevat takapenkille. Kaverit kuikuilevat kaljalaatikoidensa takaa, kirkasta viinaa ei näy. Matka saa jatkua.

Molemmat autot ovat nyt umpitäynnä. Reittivalinta on vielä auki.

”Saakohan moottoritiellä muuten edes hinata?”, ihmettelen.

”Miksi ei saisi?”

”Niin, miksipä ei. Mennään sitä pitkin! Ollaan nopeasti perillä.”

Lähdemme ajamaan kohti Tamperetta. Minä hinaan Renaultilla, Basta Bastan rumpali Piise on Saabin puikoissa.

Hyvinkään kohdalla taaksemme ilmestyy poliisiauto, joka näyttää pysähtymismerkkejä. Ohjaan Renaultin pois seuraavasta rampista ja pysäytän bussipysäkille. Poliisikaksikko, mies ja nainen, astuu ulos autosta. He katselevat epäuskoisena autoletkaamme ja ihmisiä autojen sisällä. Tai mitä heistä nyt näkyy kaljalaatikoiden takaa. Miespoliisi pyytää avaamaan ikkunan.

”Mitä ihmeen porukkaa te oikein olette?”

”Musikanttejahan me, keikkareissulta tulossa.”

”No, olis pitänyt arvata!”

Poliisit alkavat kirjoittaa sakkoa.

– Moottoritiellä ei saa hinata.
– Hinattavassa autossa ei saa olla muita kuin kuljettaja.
– Maksiminopeus hinatessa on 60 kilometriä tunnissa.
– Jos hinattava auto ei ole edes käynnissä niin maksiminopeus on 30 kilometriä tunnissa.

Minulle kertyy sakkoja yhteensä 300 euroa.

Poliisit sotkevat ensin minun ja Piisen henkilöllisyydet keskenään. Umpirehellisenä hölmönä menen korjaamaan virheen. Sakot olisivat saattaneet olla pienemmät kaverin tuloilla. Puhe on kuitenkin ollut maksaa kaikki sakot kimpassa, niiden saajasta ei ole niin väliä.

Toisaalta pienet takaiskut eivät tunnu enää missään.

”Nämä hinattavan auton ylimääräiset voisivat sitten alkaa etsiä itselleen uutta kyytiä”, tuumii toinen poliiseista samalla kun kirjoittaa sakkolappua.

”Ettekö te voisi heittää näitä vaikka Hyvinkään rautatieasemalle?”, Kata kysyy.

Poliisit tuumaavat hetken.

”Ottakaahan tarpeeksi juomia mukaan ja menkää tuonne maijan takaosaan.”

”Monesti oon poliisien kyydissä ollut, mutta koskaan aiemmin eivät ole käskeneet ottaa juomia mukaan!”, The L riemuitsee.

Hyvinkään rautatieasemalla poliisien toiminta herättää arvatenkin ihmetystä. Eivätkös poliisit yleensä keräile tuota porukkaa pois asemalta? Nyt ne kuskaavat hamppeja sinne takaisin ja vielä tukevan juomalastin kanssa.

Itse en ole sitä todistamassa, sillä matkamme jatkuu hinaushommissa. Hyvästelemme poliisit.

”Me omistetaan seuraava levy Hyvinkään poliisille.”

”Hyvä, pistäkää tulemaan poliisilaitokselle.”

Lähdemme ajamaan kohti Tamperetta pitkin vanhaa maantietä saatuamme poliiseilta erikoisluvan ajaa peräti neljääkymppiä. Jipii. Toivomme, että ehdimme kotiin vielä tämän vuoden puolella.

Hämeenlinnan kohdalla on jo niin pimeää, ettei hinaamisesta tule mitään. Hinattavassa autossa ei toimi enää edes valot. Pistämme Saabin huoltoaseman parkkiin ja soitamme auton omistavalle Lätälle. Lättä lupautuu noutamaan Piisen Tampereelle. Me muut pääsemme jatkamaan matkaa hieman ripeämmin.

Lättä kommentoi myöhemmin, että ei olisi haitannut vaikka olisimme jättäneet koko romun Tallinnaan. Kyseessä oli sentään vain satasen auto. Ei olisi sen takia kannattanut ottaa kolmensadan sakkoja. Renaultissakin menevät takaiskarit vaihtoon. Ne ovat aivan lopussa.

Halvaksi tuli tämäkin kuluystävällinen keikkareissu. Epäilen silti, että rock’n’roll on vielä piirun verran halvempi harrastus kuin vaikkapa suurriistan metsästys.

Ja varmasti pirun paljon jännittävämpi.