Vuoden 2005 alussa Saksasta kuuluu kummia. Saksalaiset haluavat Bulldoserin ja Turun TVO:lla kitarakoreografioitani kauhistelleen Väärät vieraat -yhtyeen kimppakiertueelle. Väärissä vieraissakin on naislaulaja, joten ilmeisesti saksalaisilla on jonkinlainen teema mielessä.

Oli tai ei, olen innoissani. Saksa on nasta maa!

Sovimme ajankohdaksi touko-kesäkuun vaihteen, joka vaikuttaa sopivimmalta kaikille. Keikkapaikat ja -kaupungitkin vaihtuvat useaan otteeseen kevään aikana, mutta lopulta saamme lyötyä lukkoon seitsemän keikkaa peräkkäisiksi päiviksi. Aiemmat edesottamukset tietäen reissun pituus kuulostaa juuri sopivalta.

Puhkumme itseluottamusta, emmekä ihan syyttäkään. Olemme treenanneet paljon, tehneet uusia kappaleita ja soittaneet hyviä keikkoja pitkin Suomea. Bändi on iskussa.

Teemme kiertueen kahdella autolla, tutulla Vastavirran vuokrapakulla ja Väärien vieraiden basistin Peten henkilöautolla. Pakkaamme mukaan täyden backlinen, joka kulkee näppärästi vuokra-auton tavaratilassa. Vuokra-autoa kuljettamaan lähtee kaksi bändien ulkopuolista kuljettajaa. Toisena kuskina on Vuoritalon-reissulla mukana ollut Paukku, joka vastaa vuokra-autosta muutenkin. Toiseksi kuljettajaksi lähtee joensuulainen kaverini Rane, vanha luottokuski jo nuoruusajoilta.

Siistiä!

Lähdemme liikenteeseen varhain aamulla toukokuun viimeisenä lauantaina. Ensimmäinen keikka on Kielissä sunnuntai-iltana. Pyyhällämme ensin Turkuun, sieltä lautalla Ruotsiin ja sitten kovaa vauhtia kohti Pohjois-Saksaa. Minulla ei ole matkasta tarkkoja muistikuvia. Kanssamatkustajien kertoman mukaan olen ollut melko äänekäs. Jossain vaiheessa on laulattanutkin.

Saavumme Kieliin sunnuntaina aamupäivästä. Kuskit ovat ajaneet hyvällä sykkeellä. Kurvaamme Alte Meierei -nimisen punkpyhätön pihaan. Keikkojen alkuun on vaikka miten paljon. Ei ole syytä aloittaa vielä roudaamistakaan. Lähdemme kaupungille katsomaan nähtävyyksiä.

Eihän sieltä mitään nähtävyyksiä löydy, mutta baari löytyy. Painun The L:n kanssa sinne kahdestaan. Otamme oluet ja fiilistelemme alkamassa olevaa kiertuetta. Alamme jutella paikallisten kanssa, jotka olevat kuunnelleet mongerrustamme sivukorvalla. He tuntuvat pitävän suomalaisista. Baarimikko haluaa tarjota meille viinaa. Hän tarjoaa meille keltaisia paukkuja, jotka maistuvat turhankin makeilta, mutta kihahtavat päähän. Saksan puhuminenkin onnistuu yhä sujuvammin.

Yhtäkkiä tunnelma muuttuu. Ilmeisesti kielimuuri aiheuttaa väärinkäsityksen, koska välit uusiin saksalaisiin ystäviimme viilenevät hetkessä. Meidät heitetään portsarin toimesta ulos.

”Aus!”, kehottaa portsari ja viittoo meitä poistumaan.

”Moi!”, huikkaan takaisin, kun kävelemme kohti ovea.

”Raus!”, vastaa portsari.

Meillä ei ole hajuakaan mitä oikein on tapahtunut. No, keikkapaikalle tästä pitää suoriutua muutenkin.

Ulkona soitamme kavereille.

”Missä me ollaan?”

”Mistä hitosta me se tiedetään?!”

”No, mutta missä meidän pitäisi olla?”

Saan sönkötettyä keikkapaikan osoitteen taksikuskille, joka kurvaa meidät pienen harhailun jälkeen perille. Raskas kaupunkireissu vaatii veronsa, simahdan päikkäreille takahuoneen nojatuoliin.

Herään paria tuntia myöhemmin perinteisesti tussipilojen uhrina ja post-it-laputettuna. Kavereilla on ollut hauskaa, kuviakin on kuulemma otettu. Ranteeseeni on piirretty rannekello, joka näyttää olevan vartin yli.

Keikkaan on siis aikaa vielä reilusti.

Takahuoneessa on pirun kylmä. Jostain syystä saksalaiset haluavat pitää ikkunoita raollaan vaikka ulkona on viileää. Tulemme huomaamaan saman kaikkialla. Sitä mukaa kun onnistumme sulkemaan ikkunoita, tulee joku paikallinen vääntämään niitä takaisin raolleen. Eipä näiden ajatuksenjuoksusta ota selvää pirukaan.

Olen valmistautunut reissuun erilaisilla keikkavaatteilla. Jokaiselle keikalle on omat kuteensa, jotka on pakattu omiin muovikasseihinsa. Muovikassit on pakattu erilliseen keikka-asustekassiin.

Meininkihän on kuin Madonnalla. Saksan valloittamiseen täytyy valmistautua pedantisti, koska saksalaiset ovat tunnetusti tarkka kansa.

Avaan kiertueen pukeutumalla ensimmäisellä keikalla kokiksi. Asu on peruja restonomikouluajoiltani. Hyvä, että asulle löytyy käyttöä alanvaihdon jälkeenkin.

Alamme jyrätä ensimmäistä keikkaamme Saksassa melko haparoiden. Vireet heittävät, eikä soitto meinaa sujua oikein muutenkaan niin kuin pitäisi. Matka ja matkaeväät ovat vieneet parhaan terän. Yritän paikata soiton puutteita räjähtävällä lavashow’lla. Syöksyilen ympäri keikkapaikkaa langattomieni turvin ja teen koreografioita parhaani mukaan.

Loppuhuipennuksena tulisen soolon päätteeksi heitän kitarani baaritiskin eteen lattialle ja syöksyn sen päälle rakastelemaan sitä rajusti. Pökin sitä kuin saksalaisissa laatuelokuvissa konsanaan. Vain viikset puuttuvat. Annan palaa antaumuksella, tämän jos minkä päälle luulisi saksalaisten ymmärtävän. Siinä pökkiessäni vilkaisen yläviistoon ja huomaan baaritiskin yläpuolella ison banderollin.

”Love music, fight sexism.”

Yleisö katsoo tyrmistyneenä kun nousen ylös kitaran päältä. Niin joo, tämä oli näitä paikkoja. Pääsi hurmoksessa unohtumaan. Huumorintajuni ei tunnu oikein istuvan puritaanipunkkareiden arvomaailmaan sen enempää Saksassa kuin Vuoritalollakaan.

Soitamme keikan loppuun parantaen otteitamme, mutta parempiakin on Bulldoser totta vie soittanut. Jotkut sentään taputtavat. Paikkaan vaisua aloitusta esittämällä Väärien vieraiden keikan aikana mäkihyppyjä jakkaralta lavan eteen.

Telemark-alastulot onnistuvat komeasti.