Väärien vieraiden keikkaa on saapunut katsomaan bändin fani Brasiliasta saakka. André on ajoittanut kesäisen lomareissunsa Eurooppaan niin, että voi kiertää katsomassa bändiä useammallakin keikalla Saksassa. Brasilialainen osoittautuu äärimmäisen mukavaksi mieheksi. Jatkamme tutustumista pitkälle yöhön.

Kiertueen toinen keikka on hannoverilaisessa punkkibaarissa nimeltään Kopernikus. Ensin käymme tutustumassa majapaikkaan, joka sijaitsee jossain laitakaupungilla teollisuusalueen kupeessa. Kyseessä on paikallisten punkkien asuttama kommuuni ja meille on varattu yöpaikat sen kellarista. Kellarissa on yksi kapea ja pitkähkö huone, joka on ahdettu täyteen sänkyjä.

Olo on kuin majailisi bunkkerissa. On hämärää, viileää ja kosteaa. Huoneessa on pieni kellari-ikkuna ja se on tietysti raollaan. En uskalla kurkata sängyn alle. Ties vaikka siellä olisi rottia.

Tai Hitler.

Lähdemme keikkapaikalle. Paikalliset haluavat, että soittaisimme keikat ulkotiloissa. On aivan hemmetin kylmä. Ihmeellinen on Saksankin kesä. Mikäpäs siinä, soitetaan ulkona vaan, ei näyttäisi satavankaan pientä tihuuttamista enempää. Keikkapaikan takapihalle on rakennettu kiinteä lava. Roudaamme soittovehkeet sille samaan aikaan kun keikkajärjestäjä roudaa soppakattiloita lavan sivuun. Älyän, että ruokailut ovat jääneet viime päivinä aika vähiin.

Paikalle alkaa valua yleisöä. Jollakin paikan punkhahmoista on tänään syntymäpäivä ja hän juhlistaa sitä meidän keikallamme. Ihmiset sytyttelevät tulia halkaistuihin 200 litran öljytynnyreihin. Näkymä muistuttaa amerikkalaisten elokuvien slummikuvauksia.

”Eihän näillä ihmisillä ole edes hampaita suussa!”, The L parahtaa.

Punk ei purukalustoa kaipaa.

Tynnyreistä hehkuva lämpö tekee hyvää. Päätän, että minun on ensi tilassa käytävä ostamassa itselleni lisää vaatetta. Olen varautunut reissuun vähän turhan heppoisella varustuksella. Mielessäni on ollut kuva aurinkoisesta Saksasta, jossa kesä on jo pitkällä. Mukanani on yksi pitkähihainen paita, muuten olen ajatellut pärjääväni t-paidoilla ja shortseilla. Yhdet farkut olen sentään varannut mukaan, mutta nekin ovat päässeet reissussa rispaantumaan.

Soitamme keikan, jonka aikana vettä tihuuttaa yhä enemmän. Soitto kulkee paremmin kuin edellisiltana. Hyvä homma. Yleisökin vaikuttaa tyytyväiseltä. Innostunut päivänsankari tulee kiittämään keikasta. Hänellä on mukanaan laatikollinen viinaa, josta hän haluaisi tarjota meillekin. Nynnyilemme ja lähdemme majapaikkaan nukkumaan.

Toiveet nukkumisesta osoittautuvat turhiksi. Kommuunissa on bileet, jotka kestävät aamuun asti. Luonnollisesti. Crusti raikaa pienestä keittiön pöydällä olevasta soittimesta niin, että kaiuttimet pärisevät. Päätän antaa periksi. Heittäydyn tunnelmaan ja korkkaan kaljan.

Kärsitään nyt.

Hörpimme olutta ja puhumme paskaa, jossain vaiheessa väännämme leikkimielellä kättä saksalaisten ja suomalaisten kesken. Crustipunkki ei taukoa taustalla hetkeksikään. Alan epäillä, että koko paikassa ei ole muita levyjä kuin tuo yksi. Äkkiseltään melko turruttava kokemus.

Lopulta kömmin kellariin, mutta en saa heti unta. Seuraan huvittuneena perässäni kellariin kömpivän The L:n taistelua omalle paikalleen nukkumaan. Hämärään tottumattomilla silmillä pääsy punkkaan näyttää olevan haasteellista hapuilua.

Uni tulee joskus aamuyöstä, crustista huolimatta.

Aamulla kommuunin keittiössä istuu hiljaista ja nälkäistä porukkaa. Isännät paistavat uunissa sämpylöitä, jotka katoavat pelliltä muutamassa sekunnissa sitä mukaa kun niitä kannetaan pöytään. Yksi sämpylänpaistajista tekee itselleen aamiaista sillä välin, kun seuraava pellillinen paistuu uunissa. Hänen aamiaisensa ainesosia ovat olut ja kirsikkalikööri, jotka sekoitetaan litran tuoppiin. Niiden joukkoon lorautetaan sekalaisia viinaksia. Lopulta seos nautitaan lämpimänä.

Breakfast of the champions.

Kahvi, sämpylät ja leppoisa tunnelma saavat olon piristymään. Lähdemme kaupungille katsomaan, että näkyisikö siellä paikallisia kuuluisuuksia, kuten Scorpionsin jätkiä tai Teresa Orlowskia.

Keskustassa ei näy kumpaisiakaan, mutta bongaamme sentään puusta tehdyn Klaus Meinen näköispatsaan kauppakeskuksen näyteikkunassa.

Riemu on rajaton. Mies on umpipuuta!

Muistan eilisen kylmyyden ja uskaltaudun sisälle kauppakeskukseen ostamaan itselleni lämpimämpää vaatetta. En ole liiemmin shoppailijaluonne, etenkään matkoilla, mutta nyt on pakko.

Ostan itselleni hupparin ja maailman huonoimmat housut.

Ne eivät lämmitä, mutta hikoiluttavat.