Elämää nahkapöksyissä

Saavumme Lobuschstraßelle. Illan keikkapaikka on rakennettu vallattuun kerrostaloon, jossa asuu punkkareita ja muuta vaihtoehtoporukkaa. Alakerrasta löytyy keikkojen pitämiseen tarkoitettu sali lavoineen ja baareineen. Nostamme kamat lavalle ja tutustumme paikallisiin.

Olut maistuu edelleen hyvälle. On maistunut jo Lyypekistä lähtien.

Paikalliset grillaavat takapihalla. Istumme joukon jatkoksi. Minulla on känniääliövaihde päällä. Olen pukeutunut jo valmiiksi illan keikkakuteisiin eli Teijan minulle tekemiin saksalaismallisiin nahkapöksyihin. Tepastelen takapihalla sandaaleissani ja napsauttelen kantapäitä yhteen kun puhun saksaa.

”Jawohl!”

Punkkareiden suut menevät mutruun. Herkimmät kyselevät muilta suomalaisilta selkäni takana:

”Onko tuo tyyppi oikeasti natsi?!”

Korkeajännityssaksalla pääsee näemmä pitkälle. Vaikka natsiksi Saksaan. En jaksa välittää.

Päätämme lähteä käymään Reeperbahnilla, jonne on vain varttitunnin kävelymatka. En ole käynyt kaupungissa yli kymmeneen vuoteen ja fiilikset ovat katossa. Matkalla pistäydymme terassilla, jossa naapuripöydän kaksi saksalaismiestä pyytävät minut seuraksensa ja tarjoavat kaljankin. Ilmeisesti he tykkäävät nahkahousuista ja iloisesta luonteesta.

Ainahan sitä yhden voi juoda, etenkään kun tarjoajat eivät pidä minua natsina vaan harmittomana, joskin suulaana, hönöveikkona.

Jätämme uudet tuttavuudet melko nopeasti terassille ja jatkamme matkaa Reeperbahnille, jossa kierrämme baareja ja kuulemme tarjouksia viidenkympin titfuckeista. Tisseissä ei sikäli ole mitään vikaa, mutta kaupat jäävät tekemättä.

Poikkeamme Zum Anker -baarissa, jonka olen bongannut Kivisydän-televisiosarjasta. Markku Veijalaisen romaanin pohjalta tehty sarja perustuu löyhästi Irwin Goodmanin ja Vexi Salmen tarinaan. Vesa Vierikon esittämä hahmo kirjoittaa Zum Ankerin vessan seinään pari riviä tekstiä. Käyn katsomassa vessan seinät läpi, mutta kirjoitusta ei enää löydy. Baarin nykyiset omistajat eivät tiedä tästä 80-luvun puolivälissä kuvatusta suomalaissarjasta mitään.

Palaamme keikkapaikalle, jossa käy ilmi, että Kata ei pysty laulamaan illan keikkaa. Hänen äänensä on mennyt huonoon kuntoon ja puhuminenkin tekee kipeää. Kata päättää lepuuttaa ääntään ja jättää laulamatta tänään. Seuraavalle päivälle on sovittu festivaalikeikka, jolle hän toivoo saavansa äänensä kuntoon. Asialle ei mahda mitään. Nyt täytyy olla luova. Emmehän me nyt peru illan vetoa kokonaan, kun kerran täällä ollaan.

Ilmoitan, että minä voin laulaa.

Kukaan ei vastusta ideaa. Toivottavasti lepo auttaa ja Kata pystyy vetämään täysipainoisen keikan festivaaleilla. Kyseessä on kuitenkin kiertueen selkeästi isoin keikka. Minulle kelpaavat hyvin nämä pienemmätkin. Valmistaudun solistin hommiin ottamalla vähän lisää olutta.

Minulla ei ole mitään hajua sanoista, mutta päätän vetää kertosäkeet suurin piirtein kohdilleen. Säkeistöt vedän sitten tunteella, asenteella ja etenkin pokalla. Varoitan tästä myös bändikavereitani, joita tilanne tuntuu hykerryttävän jo etukäteen.

Pamautamme keikan tulille neljästään, porukkaa on paikalla runsaasti. Soitto toimii kuin kello ja minä karjun mikkiin englannin, saksan ja suomen sekamelskaa.

Se toimii mainiosti, vaikka saksankieliset osuudet ovatkin luokkaa ”Ich möchte ein bier, bitte”, ”Alarm, alarm” ja ”Sollen Wir nach Holmenkollen gehen wollen?” ja suomenkielisiin osuuksiin mahtuu bändiesittelyjä ja ties mitä kalajuttuja. Mitä nyt sattuu tulemaan mieleen siinä saksalaisille punkkareille rokkia ryskytellesä.

Jyräämme setin läpi ja porukka tykkää. Hitto, että on hauskaa! Huomenna olisi toivottavasti vuorossa taas ihan oikeata jytkettä, mutta kyllä tämäkin kelpaa. Kavereiden repeilemistä on lystiä seurata, kun tykittelen sanojen sekamelskaa konekivääritahdilla.

Keikan jälkeen asetun salin ovisuuhun katselemaan Väärien vieraiden keikkaa. Ranekin on kytkenyt vapaavaihteen päälle ja tanssii lavan edessä niin vakuuttavilla koreografioilla, ettei kukaan muu uskalla mennä kolmea metriä lähemmäksi. Kaverin heittäytymistä hemmetin hauska seurata. Nauran kippurassa.

Jossain vaiheessa jostain ilmestyy jotain porukkaa kyselemään minulta, että lähtisinkö jatkoille jonnekin toiseen baariin.

Klassinen ”lukekaa loput Alibista” -asetelma.

Kyselijät eivät tosin vaikuta vaaralliselta seuralta. He ovat nuoria brasilialaisia vaihto-oppilaita kavereineen ja vaikuttavat ihan mukavalta porukalta. Pari tyttöä ja pari poikaa. Fiilikset ovat vieläkin katossa hyvin menneen keikan jälkeen.

Mitäs tässä empimään. Lyöttäydyn brasilialaisten mukaan.

Sanon bändikavereille lähteväni kylille ja lähden taivaltamaan uusien ystävieni kanssa baariin, joka on jossain St. Paulin toisella puolella. Matka tuntuu tässä vaiheessa yötä melko pitkältä, mutta seura on mukavaa.

Huomaan, että alan olla aika kovassa hönössä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s