Seuraavana päivänä jatkan bändin promoamista jakamalla mainoslappusia kaikille vastaantulijoille. Terassikierros Vilnassa jatkuu, vaikka puhelimen katoaminen harmittaa. Työnantajan puhelin, pomo ei kiittele.

Terassien lomassa tutustumme pikaisesti nähtävyyksiin. Käymme katsomassa reilun parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Trakain linnaa. Promolaput hupenevat hyvää vauhtia. Kaverini kertovat illan suunnitelmien olevan jo selvillä. Ensin on Suomen MM-jääkiekkopeli ja sen jälkeen Euroviisujen finaali. Menemme paikallisessa businessparkissa sijaitsevaan sporttibaariin. Siellä on screeni, josta voi seurata molemmat lähetykset.

En oikein jaksa keskittyä jääkiekkoon. En seuraa sitä muutenkaan. Viisut voisi toki katsoa, etenkin kun Suomea edustavan Lordin show on herättänyt runsaasti huomiota jo etukäteen.

Yhtäkkiä minulle tulee mieleen tehdä rikosilmoitus kadonneesta puhelimesta. Menen rakennuksen ala-aulassa sijaitsevaan infopisteeseen kyselemään tietä poliisilaitokselle, mutta onnistun jotenkin sotkemaan asiat ja henkilökunta kutsuu poliisit paikalle. Kaksi kaapinkokoista konstaapelia kävelee aulaan muutamaa minuuttia myöhemmin.

Kävelen poliiseja ovelle vastaan ja kerron tapahtuneen.

Tai yritän kertoa.

Huomaan, että ei ole mitenkään helppoa kertoa tarinaa puistonpenkistä, taksimatkasta, bordellista ja kadonneesta puhelimesta vieraalla kielellä ja pienessä hönössä. Tuskin osaisin suomeksikaan. Osoitteistakaan minulla ei ole mitään hajua. Poliisit ihmettelevät, että tämänkö takia heidät on tänne kutsuttu. Huomaan, että kaksikkoa alkaa kiinnostaa minun kuntoni enemmän kuin varsinainen rikos.

Nyt on oltava tarkkana. Näyttelen selvää niin hyvin kuin osaan, sanon palaavani asiaan myöhemmin, toivotan poliiseille hyvää jatkoa ja liukenen takavasemmalle.

”Keep up the good work!”, huikkaan peräytyessäni kauemmas.

Poliisit poistuvat päitään pudistellen. Käyn sanomassa kavereille, että lähden etsimään puhelinta kaupungilta viisufinaalia odotellessa.

Herään pensaan juurelta.

Uni on yllättänyt kadonneen puhelimen metsästäjän. Nousen ylös ja katselen ympärilleni. Pensas sijaitsee rinteessä, joka viettää kaupunkia halkovaan Neris-jokeen.

Samassa huomaan, miten viereisen pensaan juurelta nousee toinenkin hanu nokosiltaan. Hän tervehtii minua iloisesti. Miehen ulkoasusta voi päätellä, ettei hän ole ensimmäistä kertaa pusikoissa punkkaamassa. Hampparin vaatteet kestävät kasassa silkan lian voimalla. Leveä hymy paljastaa etuhampaiden kaikonneen.

Rantojen sankari näyttää minulle elekielellä juomisen merkkejä. Käsitän, että kaveri kyselee minua mukaansa kaljalle. Hän viittoilee innoissaan kohti lähellä olevaa kauppaa.

Eipä minulla tässä parempaakaan tekemistä ole. Olutta juodessa voisi miettiä rauhassa seuraavaa siirtoa. Lampsimme pikamarssia ostoksille.

Ennätän juuri löytää oluthyllyn kaupan takaosasta, kun kuulen takaani mekkalaa. Uusi kaverini lienee käynyt kaupassa ennenkin, niin tuttavallisesti kauppias pitää häntä kaksin käsin kiinni rinnuksista. Menen väliin selvittämään asiaa, mutta kauppias tulkitsee minun haastavan riitaa ja käy päälle.

Menee painiksi.

Kauppias on riski kaveri. Olen selvästi alakynnessä. Painimme pystypainia kauppiaan vääntäessä minua kohti kaupan ulko-ovea. Yritän pistää vastaan ja päästä irti, mutta vastustajani ote pitää. Ei auta mikään, eivät edes poikasena Jerry Cottonista opitut taisteluliikkeet tai Pertti Ukkolan olympiakulta. Lopulta kauppias heittää minut pihalle. Lennän rähmälleni ulko-oven eteen.

Uusi ystäväni liukenee paikalta. Minun on parempi seurata esimerkkiä. Kohta paikalle saapuvat vielä tutut poliisit jatkamaan hyvää työtään.

Ilta pimenee. Minulla ei ole hajuakaan siitä missä olen. Hortoilen pitkin poikin kaupunkia ja yritän päästä kartalle. Baarit ovat täynnä ihmisiä, kadulle raikaa liettualaisten oma viisurallatus.

Muutaman tunnin haahuilun jälkeen löydän tutun puistonpenkin. Istun odottamaan, että joku menisi sisälle taloon. Kavereiden puhelinnumerot ovat menneet puhelimen mukana. Manaan, ettei tullut mieleen ottaa numeroita talteen aiemmin päivällä. Voisin soittaa kavereille lainapuhelimella. Tosin tuskin kukaan minulle puhelintaan lainaisi.

Taksikuskia ei tällä kertaa onneksi näy. Tai sitten hän painaa minut huomatessaan kaasua.

Odotellessa on aikaa pähkäillä matkan tapahtumia. Promoreissu ei mennyt tällä kertaa ihan putkeen, vaikka kaikki laput olen näemmä saanut sentään jaettua siinä missä puhelimenikin.

”Miten Euroviisuissa kävi?”, kysyn vieruskaverilta, kun lopulta sisälle päästyäni painan pääni tyynyyn.

”Ne voitti koko paskan”, kuulen kaverin vastaavan juuri ennen nukahtamistani.

Varhain aamulla kävelemme linja-autoasemalle. Juuri ennen Riikaan menevän bussin lähtöä muistan, etten ole ostanut Teijalle tuliaiskarkkeja.

Syöksyn kioskille.

Asetan loput litini tiskille, osoitan hyllyllä olevia makeispusseja ja pyydän niitä koko rahalla. Myyjä pakkaa ne isompaan muovikassiin, jonka laitan tyytyväisenä reppuuni.

Tämä sentään onnistui näppärästi.

Kotona käy ilmi, että olen ostanut vaimolle tuliaisiksi kymmenen pussillista paahdettuja auringonkukansiemeniä.