Pari viikkoa myöhemmin Vladimir ilmoittaa, että hänen suunnittelemansa keikat Venäjällä eivät toteudukaan. Kukaan meistä ei ole erityisen pahoillaan. Itse asiassa olen itsekin niin helpottunut, etten kysele Vladimirilta edes peruutuksen syitä. Edellisreissun kolhut saavat parantua rauhassa. Katsellaan myöhemmin.

Saan buukattua keikkoja harvakseltaan Suomeenkin. Rahaa keikoista ei saa vieläkään, mutta miksipä sotkea hyvin soljuvaa rahavirtaa muuttamalla sitä toiseen suuntaan.

Rane ei saavu kuskiksemme Suomen keikoille. Ajamme joko itse tai pestaamme kuljettajaksi jonkun kavereistamme. Yhdelle keikkamatkallemme saamme kuskiksi parikymppisen Martan, johon olemme tutustuneet Pietarin-reissulla.

”Ai niin. Yksi pieni juttu tässä on”, Martta muistaa lähtöä tehdessämme.

”No mikä?”

”Mulla ei ole voimassaolevaa ajokorttia. Autokoulun kakkosvaihe jäi suorittamatta.”

”Jaa, no kait osaat ajaa kuitenkin? Ei meistä kukaan muu ole enää ajokunnossakaan.”

Martta ajaa hienosti ja komentaa renttulaumaa kuin Rane konsanaan. Ranella tosin on isompi hauis ja kovempi ääni, mutta Martalla parempi perse. Tottelemme kiltisti.

Veljekset Perseen ensimmäinen kotimaan festarikeikka on Liedon Navettarokissa. Järjestelyt toimivat hienosti. Liki satavuotiaan Mannin navetan taakse on rakennettu iso kiinteä lava. Rokmanni ry:n toimesta kerho- ja kulttuuritilaksi kunnostettu navettarakennus toimii backstagena. Takahuoneella on tilaa hulppeat 400 neliötä. Sieltä löytyy soittajille oma baarikin. Kyllä kelpaa.

Festivaalin kuuluttajana toimii Maukka Perusjätkä. Nousemme lavalle moottorisahan pärinän säestämänä. Komeaa touhua, keikka on muutenkin hyvä.

Istun myöhemmin Maukan ja Rogerin kanssa backstagella ja päätämme kaljapäissämme tehdä yllätysesiintymisen. Tarkoituksenamme on esittää Maukan ”Kun sä tuomitset mut” nopeasti bändien vaihtumisen yhteydessä.

Syöksymme lavalle edellisen yhtyeen lopettaessa ja menen kysymään rumpuja lainaksi. Yritän selittää asiaani, mutta kukaan ei ehdi kuunnella. Roudarit tekevät hommia vauhdilla. Seisoa tojotan rumpukorokkeen vieressä ja yritän sönkätä asiaani.

”Mites, saanko lainata noita rumpuja?”, saan lopulta korotettua ääntäni.

”Mitä rumpuja?”, joku roudaajista ihmettelee.

Tarkennan katsettani rumpulavan suuntaan. Korokkeella seisoo enää yksinäinen rumpujakkara.

Samassa lavamanageri tekee selväksi, että ilta jatkuu alkuperäisen ohjelman mukaan ilman yllätysesiintymisiä.

Parempi niin. Siirrymme suosiolla takaisin takahuonetiloihin.