Takana oli keikka tamperelaisessa, nyt jo lopettaneessa, rokkibaarissa 2000-luvun alkupuolella. Keikka baarissa oli jo sinänsä saavutus, koska asiaa alunperin hoitanut basisti oli keikankyselymatkallaan juonut itsensä humalaan, tullut poistetuksi paikasta poliisien toimesta putkaan ja saanut vielä samassa rytäkässä porttikiellon. Jännitimme, että pääseekö bändin tukipilari omalle keikalleen, mutta ilmeisesti menneet olivat kuitatut menneiksi. Basisti pääsi baariin ja lopulta ihan lavalle asti.

Kun olimme saaneet nakattua kamat autoon, päätin lähteä istumaan ravintolaan vielä hetkeksi ennen kotimatkaa. Samassa valtaamaamme looshiin ilmestyi pari huppariin pukeutunutta kaverusta.

”Mulla ois teille ehdotus. Mä katsoin äsken tuota teidän keikkaa ja musta teidän bändille kävis hyvin tuo kokaiini”, toinen tyypeistä totesi sanoi merkitsevästi silmiin katsoen.

Jumalauta! No nyt on meininki kuin Mötley Crüella!

Diilerit matkustavat bändin perässä keikkapaikalle ja ovat valmiina laittamaan hopeatarjottimet koreaksi. Ei naapurissa asuneen kaverini äiti turhaan varoitellut huumejenkilöistä, kun olimme kakaroina lähdössä katsomaan rokkikeikkoja Joensuuhun. Tähän se sitten johti. Paheelliseen rokkielämään.

Kohta tässä joutuisi harrastamaan seksiäkin.

Sitten aloin miettiä. Mitähän keikkaa tuo kaveri oli ollut katsomassa?

Tuntia aiemmin olin soittanut viikkokeikan puolityhjässä rokkiloukossa pukeutuneena supersankarin univormuun. Keekoilin lavalla The D-Devilinä. Lavaeleet olivat sellaista scorpionsia, että viikset meinasivat kasvaa väkisin esiin kasvoja verhoavan hupun alta.

En antanut yleisön vähyyden vaikuttaa vaan annoin palaa sydämeni kyllyydestä. Muutamaa vuotta aiemmin Turun keikalla esitetyt koreografiat olivat jääneet repertuaariini pysyvästi, ja nyt oli asustuskin kohdillaan. Välillä hyppäsin alas lavalta ja pistin juoksuksi, koska kitarassani oli langaton lähetin. Kirmailin pitkin poikin salia, kiipeilin pöydille ja kävin sohimassa Charvelillani villisti harvalukuisen yleisön nenän edessä. Soitin kitaraa niskani takaa, näykin sitä hampaillani ja tulitin sillä kuin konekiväärillä.

Pökin Charvelia.

Tungin sitä haarojeni väliin. Nussin kitaraa kuin viimeistä päivää seisaaltani, polvillani ja rähmälläni lattialla kieriskellen. Nylkyttelin kliimaksissa, kun muu bändi tuuttasi rokkia raivolla. Kappaleiden päätteeksi tuulettelin ja pullistelin hauistani hikisenä.

Ja kaikki tämä selvinpäin.

Mihinkähän minä oikein tarvitsisin kokaiinia? Miksi se kävisi juuri minulle?

Jos tämä ego kasvaisi enää viivankaan verran, niin eihän se mahtuisi edes keikkapaikalle, saati sitten lavalle. Itse en oikein nähnyt yhteyttä kokkelia imuroivien jetset-seurapiirien ja tamperelaisessa kuppilassa supersankaritrikoissaan rymyävän mahakkaan miehen välillä.

Vekkulin kylmänrauhallinen analyysi alkoi hymyilyttää. Kiitin tarjouksesta, mutta epäilin tulevani toimeen ilmankin. Naamani oli virneessä vielä silloin kun käänsin Renaultin keulan kohti Siuroa. Tälle iltaa sai pelkkä rokki riittää.

Aamulla oli kuitenkin työpäivä.