Toukokuussa 2013 olin soittanut Terveyskeskuksessa reilun vuoden. Tammikuussa oli ilmestynyt uusi levy Omat koirat puree, ja takana oli putki sekä hyviä että vähemmän hyviä keikkoja. Pääpaino oli kuitenkin niillä paremmin menneillä, ja se puolestaan avasi ovia muuallekin.

Tällä kertaa Terkkarit oli buukattu esiintymään Jyväskylän Ilokivessä järjestettäviin Kevätkarkeloihin. Minä olin keikkaa edeltävän viikon Joensuussa. Olin buukannut Terkkareille keikan perjantaiksi Tikkalan Kassan baariin, josta olisi hyvä jatkaa lauantaiksi Jyväskylään. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Terveyskeskus haluttiin esiintymään perjantaina Helsingissä pidettäviin syntymäpäiväjuhliin.

Kyllähän se suoraan sanottuna vitutti perua työllä säädetty keikka Tikkalassa, mutta ymmärtäähän tuon. Samalla kuitenkin ilmoitin, että en ala muuten säätämään suunnitelmiani. Helsingin keikkaa varten voi ottaa jonkun muun tuuraamaan. Pienen säädön jälkeen minun tuuraajakseni pestattiin vanha luottopakki Jurskis. Minä istuisin rumpujen taakse taas Jyväskylässä.

Perjantaina älysin, että eihän minulla ollut mukanani edes rumpukapuloita. Lähdin Joensuun keskustaan kapulakaupoille, mutta eihän siellä ollut siihen aikaan yhtään soitinliikettä. Tuntui suorastaan uskomattomalta. Joensuun kokoinen kaupunki, josta ei löydy kapulan kapulaa. Tieto lähiviikkoina avattavasta Kimmon soittimesta ei lohduttanut. Minä tarvitsisin kapulat jo lauantaiksi. Onneksi kaverillani Ranella oli kotonaan yksi pari 90-luvulla ostettuja kapuloita, jotka hän ilokseni antoi minulle. Ei hätäpäivää, olin valmis.

Lauantaina matkustin Teijan kanssa Jyväskylään, jossa hyppäsin pois vanin kyydistä. Teija ja koirat jatkoivat matkaa kotiimme Siuroon. Muu bändi ei tulisi paikalle vielä pariin tuntiin, joten käytin ajan tutustumalla kaupunkiin. Toisin sanoen maleksin baareissa. Kumosin tuoppeja ja katselin ihmisiä – baarien kantahanuja, kaupasta toiseen vaeltavia shoppailijoita, puistossa kuvattavaa hääparia. Oli mukavan leppoisaa.

Pikkuhiljaa aloin maleksia kohti Ilokiveä. Paikan löydettyäni totesin, ettei sinne ollut saapunut vielä ketään muita. Ajattelin käydä etsimässä kaljakaupan. Pienen haahuilun ja neuvojen kysymisen jälkeen löysin puodin, ostin itselleni tukevan satsin juotavaa ja palasin keikkapaikalle, jonne juuri kurvasikin loput bändistä.

Bändikaverini olivat kuin maansa myyneitä. Edellisiltainen keikka ei ollut mennyt oikein putkeen. Koko porukalla oli siipi maassa. Ja minä vastassa mukavassa nousussa ja kaljalaatikko kourassa. Pieni silmäisy kavereiden naamoihin sai minut miettimään tilannetta uudestaan. Kävin viemässä kaljat jemmaan ja siirryin kahviin.

Tänään pitää soittaa niin hyvin kuin suinkin osaan. Bändi tarvitsee nyt onnistumisen, muuten ei ole kivaa kenelläkään.

Tsemppasin kavereita parhaani mukaan – tänään jyrähtää. Unohdetaan perjantai ja pistetään uutta vaihdetta silmään. Samalla yritin haalia itselleni rumpuja lainaksi. Normisetti tietysti löytyi, mutta rumpaleilla pitäisi olla mukana virveli, pellit ja pedaali. Eivätkä ne olleet lähteneet matkalle mukaan, minulla oli vain kapulat. Kyselin kamoja lainaksi muiden bändien rumpaleilta, mutta turhaan. Onneksi lopulta paikallisen yhtyeen rumpali tuli hätiin ja lainasi minulle tarvittavat kamat ilman pienintäkään epäröintiä. Nuorisoon voi luottaa.

Keikalla peli oli selvä jo ensimmäisestä nuotista. Terveyskeskus näytti mistä kukkoukot pissivät. Se oli niin uljasta vyörytystä, että vain tiukka rullaava draivi sai minut olemaan pakahtumatta ylpeydestä. Oli hienoa huomata, miten hymy alkoi levitä edellisiltana karvasta kalkkia nauttineiden ystävieni kasvoille. Tommi ja Roger junttasivat tiukkaa mattoa komppini päälle. Se oli jykevää ja raivoisaa pohjaa solisteille, jotka ryntäilivät pitkin poikin Ilokiveä.

”Mitä? Yksinkö täällä pitää jorata?”, huusi Salttu mikkiin kappaleiden välissä tanssilattialla ja sai punkkarit riehaantumaan seuraavaan kappaleeseen.

Hikeä, iloa ja hurmosta. Bändi toimi kuin tauti ja yleisö tykkäsi. Hieno keikka.

Keikan jälkeen palasin kaljalaatikon pariin. Kylläpä taas maistuikin. Kumma juttu. Kävin katsomassa muiden bändien keikkoja ja istuin takahuoneessa jutustelemassa. Jossain vaiheessa sain päähäni lähteä kaupungille moikkaamaan jyväskyläläisiä kavereitani. Otin bändikavereiltani majapaikan osoitteen ja lähdin seikkailemaan kaupungin yöhön.

En tiedä kauanko baareissa meni, mutta mukavaa oli. Jossain vaiheessa yötä laahustin kohti majapaikkaa, jossa kaverini olivat nukkumassa. Matka tuntui pitkältä ja paikat vierailta. Muistikuvat ovat muutenkin hieman hämäriä.

Sisällä asunnossa Tumppi heräsi siihen, kun Rogerin puhelin hälytti.

”Sorjonen on tuolla kadulla eikä saa ulko-ovea auki”, Roger mutisi ja veti housuja jalkaansa.

”Mistä sinä sen tiedät, ethän tuota edes vastannut siihen puhelimees?”, Tumppi ihmetteli.

”Ei tarvitse, on nää nähty”, Roger sanoi poistuessaan rappukäytävään.

Hän palasi asuntoon pari minuuttia myöhemmin minun kanssani. Vuosien kokemus vie toiminnan lähes telepaattiselle tasolle.

Seuraavana päivänä menimme pitsalle. Pitserian pöydällä oli Suur-Jyväskylän Lehti, jossa poseerasi tuttuja naamoja. Siinähän sitä oltiin komeassa yhteiskuvassa. Lehdessä Terveyskeskusta tituleerattiin suomalaisen hardcoren pioneeriksi.

”Jaa, enpä tuota tiennyt, että minäkin olen nyt sitten oikein pioneeri!”, totesin tyytyväisenä, kun tilasin toisen oluen pitsan kyytipojaksi.