Kerrankos sitä

Huh huh, ei sitä oo köyhä eikä kipeä kun käy tuolla pääkaupungissa tuulettumassa. Niin kuin tänäkin aamuna. Mie olin kavereiden kanssa yötä Punavuoressa sijaitsevassa hotellissa. Siinä tuli syötyä kaikessa rauhassa aamiaista ja aika riensi. Olin ostanut etukäteen lipun Tampereelle menevään junaan ja ajatelin hurauttaa hotellilta rautatieasemalle taksilla. Sekin on jo vähän tapojeni vastaista, kun tykkään kävellä tai käyttää julkisia. Mutta iski huuma. Kerrankos sitä.

Aamiaisen jälkeen pyysin respaa soittamaan taksin ja hyvästelin kaverit. Kadulla älysin vilkaista matkalippua. Mie olin muistellut, että se juna lähtisi Tampereelle viisi minuuttia myöhemmin. Nyt junan lähtöön ei ollut enää kuin kymmenen minuuttia. No, mie steppasin siinä hotellin edessä ympyrää, että missä se taksi viipyy. Ja tulihan se lopulta. Eikun kyytiin.

Sanoin kuljettajalle heti kättelyssä, että juna lähtee seitsemän minuutin päästä. Ehdinkö?

”Kyllä ehdit”, vastasi kuljettaja.

Kuusi minuuttia myöhemmin kuljettaja puhui toista kertaa matkan aikana ja sanoi:
”Et taida kyllä ehtiä.”

No, kurvattiin kuitenkin siihen aseman eteen ja mie katsoin mittarista, että taksikyyti tekee muutaman kymmenen senttiä yli kympin. Kaivoin taskustani kaksikymppisen sekä kaksieuroisen ja annoin ne kuljettajalle ennen kuin auto oli edes parkkissa.

”Anna mulle kymppi takaisin niin on tasan.”

Kerrankos sitä.

Nappasin kympin, reppuni ja lähdin juoksemaan kuin Martti Vainio asemalle. Aseman oven edessä oli joku maahanmuuttajataustainen nainen myymässä ISO NRO -lehteä, mutta minä puuskutin hänelle takaisin, että nyt ei ehdi.

Hyvin olisi ehtinyt, sillä juna oli lähtenyt lähtenyt minuuttia aikaisemmin ennen kuin ehdin laiturille. Komealta näytti pendoliino, kun se loittoni kohti Tamperetta.

Eikun älypuhelin kouraan ja ostamaan uutta matkalippua. Sain lipun ostettua puoli tuntia myöhemmin lähtevään junaan eikä maksanut kuin saman verran mitä se käyttämättä jäänyt lippu.

Kerrankos sitä.

Ajattelin siinä sitten aikani kuluksi vähän jaloitella. Ehdin juuri astua ulos asemalta, niin selkäni takaa kuuluu:

”Iso numero!”

No, siinähän on tämä samainen lehtikauppias. No, ostetaan sitten. Ei tunnu enää miltään tässä konkurssissa. Ja kysyin, että mitäs se lehti maksaa.

Kun nainen kertoi, että viisi euroa, niin mie kaivoin taskustani hetkeä aiemmin taksikuskilta saamani kympin ja annoin sen kauppiaalle. Että annapas sellainen lehti ja vitonen takaisin.

Ja arvaatte varmaan.

”Ei ole vaihtorahaa”, sanoi lehtimyyjä, kun esitteli muutamaa kolikkoa, jotka kaivoi jostain taskunpohjaltaan ja jatkoi:

”Mutta osta kaksi!”

Ja minähän ostin. Poistuin Helsingistä Tampereelle vuolaiden kiitosten säestämänä.

Kerrankos sitä.

Ps. Se jälkimmäinen juna muuten lähti yksitoista minuuttia myöhässä. Tietysti.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s