Keskellä Veljekset Perseen perustamista teen Teijan kanssa viikon mittaisen autoretken, jonka aikana koluamme Baltian maita ristiin rastiin. Käymme Kuldigassa katsomassa vesiputouksia ja löydämme niiden kupeesta kaupungin. Se sijaitsee sata metriä siitä paikasta, missä olen aiemmilla reissuilla käynyt toteamassa, ettei täällä ole mitään. Mysteeri keskelle peltoa ilmestyvästä yleisöstä on ratkennut.
Haaveilemme ennen reissuun lähtöä, että nukumme yöt autossa. Onnistuihan se kymmenen vuotta aiemminkin. Vuodet ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Mukavuudenhalu puskee päälle sillä seurauksella, että parin virolaisissa metsissä vietetyn yön jälkeen nukumme mielellämme hotelleissa ja retkeilymajoissa. Viimeisen yön nukumme rannan kupeessa olevalla levähdysalueella sisuuntuneina. Periksi ei anneta.
Matka on yksi parhaista ikinä. Baltia tekee vaikutuksen. Alueen historia on värikäs, nähtävää riittää, ruoka on hyvää ja olut halpaa.
Ja kaikki tämä ihan naapurissa. Kyllä tänne on päästävä pian taas soittamaankin.
Tulevia valloituskiertueita odotellessa teen paluun Hurjien Hippien riveihin. Olen mukana miehistössä, kun bändillä on keikka Vahinko-festivaaleilla Joensuussa. Keikkapaikkana on Wanha Jokela. Edellisistä treeneistä on aikaa, enkä ole kaikkia uusia kappaleita kuullutkaan. Käyn ostamassa kirpputorilta erilaisia helistimiä ja kilkuttimia. Soittelen niitä sitten niissä kappaleissa, joita en kitaralla osaa.
Otan mukaani myös sinisen naisten uimapuvun, jota olen käyttänyt keikoilla Tampereella ja Saksassa Bulldoserin kanssa. Ennen keikkaa pistäydyn vanhempieni luona ja saan sieltä mukaani kummitätini minulle ostamat Reinot. Ne kruunaavat illan keikka-asun komeasti.
Illalla olen melko lailla fiiliksissä ja mopo keulii kunnolla. Kovin montaa kappaletta en loppujen lopuksi kitaralla soita. Kilkuttimetkin jäävät kilkuttelematta. Vietän suurimman osan keikasta uimapuvussa pöydillä tanssien.
Joku valokuvaaja räpsii kuvia ja meno yltyy entisestään. Jossain vaiheessa uimapukukin lentää yleisöön, mutta tanssi jatkuu. Jalkani lipeää valkoisen pöytäliinan verhoamalla pöydällä ja olen tipahtaa alas. Paikan ravintolapäällikkö käy huomauttamassa esityksestäni ja yrittää saada minut pysymään poissa pöydiltä, mutta kampean sinne aina vain takaisin.
On lähellä, etten lennä ulos omalta keikaltani.
Keikan jälkeen Karjalaisen toimittaja tulee kysymään nimeäni. Tässä vaiheessa iltaa puheeni jo hieman sammaltaa, mutta vastaan rehvakkaasti taiteilijanimeni lyhennetyllä versiolla.
”Thö Dee!”
”Anteeksi, nyt en saanut selvää.”
”Thö Dee!”
”Okei, selvä homma.”
Sunnuntain Karjalaisessa on kuva naisten uimapuvussa ja Reinoissa töröhuulin poseeraavasta miehestä. Kuvateksti kertoo hänen olevan nimeltään Röde.
Myöhemmin sunnuntaina istun appivanhempieni luona krapuloissani ja huomaan miten viereisessä nojatuolissa istuva appiukkoni lukee lehteä lähestyen uhkaavasti kulttuurisivuja. Olen ehtinyt nähdä lehden ja tiedän mikä siellä odottaa. Oloni on niin väsynyt ja jyrätty, etten haluaisi keskustella koko asiasta.
Lopulta appi kääntää kulttuurisivut esille. Hän vilkaisee ilmeenkään värähtämättä kuvaani, tutkii loput aukeamasta ja kääntää sivua sanoen kuivasti:
”No, huumoriahan pitää olla.”
– Kuva Karjalainen.
Puulaakirokkitähti 