Kirjoittaja: darwinsorjonen

Jytinää Vilnassa

Posted by

0

Rane kerää porukan autoon kymmeneltä aamulla. Ajelemme hiljakseen kohti Vilnaa. Ylitämme Latvian ja Liettuan välisen rajan puoliltapäivin ja pysähdymme tutulle saslikipaikalle. Ituhippinä jätän koskematta lihavartaisiin. Kahvi ja tupakka riittävät aamiaiseksi.

Matkanteko on leppoisaa. Nukahdan hetkeksi, viime aikoina unet ovat jääneetkin melko vähiin. Ruvella oleviin jalkoihin koskee, mutta en anna sen häiritä.

Reissussa tuppaa rispaantumaan.

Saavumme perille Vilnaan jo aikaisin iltapäivällä. Onpahan aikaa katsella nähtävyyksiä. Ajamme Vilnan televisiotornille. Tornin juurella oleva muistomerkki ja museo muistuttavat viitisentoista vuotta aiemmin sattuneista tapahtumista, joissa Neuvostoliitto yritti vielä lannistaa itsenäiseksi julistautuneen Liettuan. Neuvostosotilaiden suorittamassa televisiotornin valtauksessa kuoli 14 aseetonta siviiliä. Lähihistoria vetää hiljaiseksi. Hullua touhua.

Nousemme hissillä ylös tv-torniin katsomaan maisemia ja aterioimme tornin näköalaravintolassa. Tilaamme alkuun paikallisen erikoisuuden: lankullisen drinkkejä. Niitä mahtuu laudanpätkälle melko monta. Maisemat ovat komeat.

Evästettyämme kurvaamme keikkapaikalle, jonka nimi on Gyvas DIY. Sinne ei ole saapunut vielä ketään. Ovet ovat visusti lukossa ja paikka näyttää autiolta. Jätämme auton parkkiin ja kävelemme katselemaan kaupunkia. Onhan se hieno, vaikka vanhan kaupungin kadut ovat monin paikoin revitty auki kunnostustöiden takia. Kauempana huomaan promoreissulta tutuksi käyneen puistonpenkin.

Tuttua taksikuskia ei sentään näy.

Aikamme kaupungilla patsasteltuamme älyän vilkaista puhelintani ja huomaan, että minulle on tullut puhelu. Useampikin. On näemmä jäänyt kuulematta. Soitan takaisin liettualaiseen puhelinnumeroon. Puheluun vastaa liettualainen keikkajärjestäjä, nuori naisihminen. Laurucia on huolissaan.

”Where are you? Are you lost?”

”No. We are at the bar”, vastaan totuudenmukaisesti.

Saavumme keikkapaikalle vajaata tuntia myöhemmin. Siellä ei enää olekaan niin autiota. Tutustumme Lauruciaan ja hänen ystäviinsä, jotka pyörittävät illan DIY-klubia. Kaikki ovat innoissaan saapumisestamme. Vaikuttaa hyvältä, väkeä on paikalla runsaasti. Aikoinaan Neuvostoliiton hajoamisen vuoksi peruuntunut Vilnan-valloitukseni saa tänään revanssin.

Paikalliset auttavat kamojemme roudaamisessa sisälle rakennukseen. Keikkapaikka on hieno. Se on perustettu vanhan teollisuuskiinteistön kellarikerrokseen. Heti portaita pitkin alas laskeuduttaessa vastassa on baaritiski. Tila jatkuu käytävänä, jonka varrella on erikokoisia huoneita.

Niistä suurimmassa on tänään meidän keikkamme.

Saamme kamamme kasaan nopeasti ja seurustelemme paikallisten kanssa illan keikkoja odotellessa.

Illan avaa paikallinen neljän nuoren miehen muodostama punk-yhtye Wasted Bullets. Bändin soitto ei ole erityisen tiukkaa, mutta yritys on kovaa. Ihan kelpo esitys. Hienointa on huomata, miten yleisö nauttii ja on menossa mukana. Rokkipoliisit ovat jääneet taas kotiin.

Sitten on meidän vuoromme ja kyllä jyrähtää. Koko huone on pakkautunut täyteen ihmisiä, jotka menevät aivan sekaisin jo ensimmäisestä nuotista. On kuumaa ja hikistä. Happi meinaa loppua. Yleisö kiskoo soittajia matalalta lavalta käsiensä päälle kuljettaakseen näitä katonrajassa. Kukka lipsahtaa fanien otteesta ja tipahtaa vahingossa lattiaan. Ei tunnu haittaavan.

”Thank you!”, fiiliksissä oleva tamperelaiskitaristi kiittää hänet pudottanutta vilnalaisyleisöä samalla kun kömpii hymyssä suin ylös betonilattialta.

Jossain vaiheessa Roger kaivaa esiin täyden pullon vodkaa, avaa sen, ottaa huikan ja pistää pullon yleisöön. Pullo kiertää yleisössä ja palaa varttia myöhemmin takaisin. Se on vajentunut matkalla niin, että pohjalla on enää viisi senttiä jäljellä. Sekopäisin ja siistein meininki mitä ikinä missään. Bändi ja yleisö tekevät molemminpuolisen vaikutuksen.

Näin sen pitää mennä. Bändin ensimmäiset keikat on hoidettu komeasti.

Keikan jälkeen ehdimme fiilistellä jonkin aikaa ennen kuin lähdemme paluumatkalle. Päätämme lähteä ajamaan kohti Tallinnaa vielä yötä vasten, että ehdimme varmasti paluulauttaan. Nukumme matkalla jos on tarpeen. Paikalliset ovat pettyneitä, ettemme jää pidemmäksi aikaa paikalle. Bileet tulevat jatkumaan vielä pitkään.

Pettymyksestään huolimatta ihmiset auttavat meitä roudaamisessa. Roger polttaa pihalla sikaria vodkapullo toisessa ja puhelin toisessa kädessään samalla kun parikymppiset liettualaisneidot kantavat bassokamoja autoon.

”Pakko ottaa kuvia, kun ei tätä muuten uskota kotona millään!”, Roger hehkuttaa.

Aamun sarastaessa jossain Liettuan ja Latvian rajamailla otamme väsyneestä ukkolaumasta kiertueen viimeiset kuvat. Vanin lattialta herätetty Ukkos-Jussi näyttää niissä aivan Johnny Thundersin kauan kadonneelta pikkuveljeltä.

ukkosjussijapojat

gyvas

gyvas2

Zaljumballe

Posted by

2

Herään aamulla rumpusoundcheckiin. Studiossa paukutetaan virveliä. Vilkaisen ympärilleni ja huomaan, että huoneen toinen vuode näyttää koskemattomalta. Löydän huonekaverini nukkumasta vessan edestä lattialta. Kukka ja Ukkos-Jussi eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, kumpi joutuu nukkumaan sängyssä, joten molemmat ovat päätyneet lattiamajoitukseen.

Nautimme siivut Riga Black Balsamia. Tujakka yrttilikööri karistaa viimeisetkin unenrippeet silmistä. Toisenkin huoneen väki alkaa heräillä. Jonsson ja Rane saapuvat huoneeseemme.

Rogeria ei näy. Hän on simahtanut yöllä autoonsa keikkapaikalta hotellille tullessa eikä ole yrityksistä huolimatta suostunut heräämään. Basisti saapuu lopulta paikalle manaillen kohtaloaan, reissun ainoa hotelliyö meni autossa maaten.

Lähdemme etsimään aamiaista. Samalla olisi löydettävä kauppa, josta ostaa jalkapallo rannalle. Suunnitelmissa on ajaa Jurmalaan viettämään rantapäivää, kun keikallekaan ei ole kiirettä.

Löydämme kaupan ja sen yhteydestä pienen kahvila-ravintolan vain parinsadan metrin päästä hotellista. Matkalla ehdimme analysoimaan edellisyön keikkaa ja päätämme, ettemme soita karmeasti takelleltua intro-kappaletta enää koskaan.

Syömme aamiaiseksi pitsat, joiden halkaisija on puoli metriä. Kaupasta löydämme sopivan pallon rantapelejä varten. Läheiseltä autokorjaamolta saamme siihen ilmaa. Suuntaamme Jurmalaan mainioissa fiiliksissä.

Jurmala on kolmenkymmenen kilometrin matkalle levittäytynyt rantakaupunki Riian länsipuolella. Ajamme Riiasta reilun parinkymmenen kilometrin matkan Majorin kaupunginosaan. Majorista löytyy rannan lisäksi kilometrin mittainen kävelykatu, jossa sijaitsee lukuisia ravintoloita terasseineen. Selvästi meidän paikkamme. Mietimme huvilan ostamista bändin tukikohdaksi, jahka nämä kiertueet alkavat tuottaa. Uimme, pelaamme jalkapalloa ja käymme istumassa terasseilla.

Rokki ei ole hassumpi harrastus.

Leppoisan rantapäivän jälkeen hurautamme pieneen Baldonen kaupunkiin ja löydämme sen kupeesta Zaljumballe-festivaalin. Porukkaa on paikalla mukavasti, metsä on täynnä telttoja. Festivaalin järjestyksestä huolehtii Latvian armeija. Järjestysmiehiksi on saapunut joukkueellinen maastopukuisia varusmiehiä.

Soittoaikamme on vasta puoli neljän aikaan aamuyöllä. Yritän odotellessa kaupata mukaani tekemiä cd-r:iä huonolla menestyksellä. Ne eivät kiinnosta ketään. Poljen levyt turhautuneena sammalikkoon ja menen autoon nukkumaan.

Herään, kun Kukka saapuu vessasta.

”Käytin puhelinta taskulamppuna, kun se tipahti kädestä. Katsoin alas reiästä ja siellä se loisti paskan keskellä. Ei sitä yltänyt noukkimaankaan. Mietin, että entäs jos joku muu huomaa puhelimen, kun se loistaa siellä. Päätin kusta sen sammuksiin. Siinä kustessa sitten älysin, ettei tässäkään ole kyllä mitään järkeä. Sinne jäi”, kitaristi kertoo huussikäynnistään.

Samassa festivaalijärjestäjältä tulee tieto, että soittoaika on siirtynyt tunnilla eteenpäin. On aivan hemmetin pimeää, vain lava ja myyntikojut ovat valaistut. Siellä täällä metsää näkyy taskulamppujen valoa, kun ihmiset käyvät teltoillaan. Makailen selälläni kuusen juurella ja ihastelen tähtitaivaan kirkkautta.

Neljän jälkeen lähdemme lavan taakse valmistautumaan. Ukkos-Jussi on herätetty juuri uniltaan. Rumpali kaatuilee pitkin pressuja, joilla lavan takaosa on suojattu. Meitä edeltävän yhtyeen keikka venyy ja siirtää aloitustamme entisestään. Päätämme tehdä nopean vaihdon heti kun edellinen bändi suvaitsee lopettaa.

Lopulta pääsemme lavalle, kello lähenee aamuviittä. Rane ryhtyy rumpaliteknikoksi. Hän iskee Ukkos-Jussille kapulat kouraan.

”Lyö peltiin.”

Ohi menee. Rane siirtää telinettä lähemmäksi.

Nyt osuu.

Rane katsoo hetken pallillaan keekoilevaa rumpalia.

”Pysy paikallasi. Palaan kohta.”

Rane käy ostamassa myyntikojulta vodkasta ja energiajuomasta tehdyn drinkin.

”Nyt juot tämän.”

Ukkos-Jussi kietaisee paukun naamaansa ja piristyy silmissä. Rumpali on taas täydessä iskussa.

Keikka menee olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin. Yleisöäkin on hereillä vielä jonkin verran. Jotkut joraavat lavan edessä, osa istuu lavan reunalla. Biisit kulkevat komeasti. Setin loppupuolella aamu alkaa sarastaa. Eipä ole tullut moista aiemmin koettua.

Keikan jälkeen tutustumme venäläisiin, jotka ovat tulleet festareille autolla Moskovasta. Auton takakontti täynnä vodkaa ja sitä riittää meillekin. Samassa käy ilmi, ettemme olleetkaan yön viimeinen yhtye. Hieman ennen aamukuutta lavalla aloittaa latvialainen Pirdienu Vitamīni, joka soitti edellisiltana Depossakin. Kukka houkuttelee minut mukaansa laulamaan taustoja. Kipuamme lavalle raakapuusta kyhättyjä tikkaita pitkin ja valtaamme yhden mikrofoneista. Eihän meillä tietystikään ole mitään hajua, että mitä lauletaan, mutta kaikilla tuntuu olevan hauskaa.

Kappaleen jälkeen Kukka laskeutuu alas lavalta näppärästi tikkaita pitkin. Mietin, että itseltäni tikkaita pitkin laskeutuminen ei onnistu yhtä tyylikkäästi. Venäläisten tarjoamat vodkat ovat kihahtaneet nuppiin. Tikkaat ovat yleisön puolella lavaa, ei ilkeäisi köpötellä.

Mieleeni välähtää, että jos minulla vain on tarpeeksi kova vauhti, niin suorastaan rullaan tikkaat alas.

Wrrrrrrummm.

Olen nero. Pakitan rumpulavan viereen ehtiäkseni kiihdyttää itseni maksimaaliseen vauhtiin ja spurttaan kohti tikkaita.

Ensimmäinen askel osuu harhaan askelmasta.

Tipahdan puolien väliin ja kaadun eteenpäin. Könyän loput tikkaista alas mahallani ja turpa edellä. Haukon henkeäni sen mitä suu mullassa pystyn. Jalat sojottavat tikkaiden päällä kohti taivasta. Jalkojen nahkat ovat kuoriutuneet tikkaisiin ja muniakin vähän aristaa.

Tyylikkyys ennen kaikkea.

pitsaa

rumpaliroudari

zaljumballe

zaljumballe1

zaljumballe2

zaljumballe3

Veljesten ensimmäinen keikka

Posted by

0

Raivokas promoaminen tuottaa tulosta. Vajaa kuukausi menestyksekkään promoreissun jälkeen tietokoneelle kilahtaa viesti. Vilnalaiset punkkarit haluavat meidät klubiinsa keikalle! Juhlaa!

Sovimme keikkapäivän elokuun loppupuolelle lauantai-illaksi. Saatuani lyötyä päivämäärän lukkoon alan miettiä, josko matkalla voisi pysähtyä muuallakin ja otan yhteyttä Riian Depoon. Siellä onkin sopivasti isot kekkerit Vilnan keikkaa edeltävänä torstaina. Bändejä on tulossa soittamaan Moskovasta saakka ja myös meidät toivotetaan tervetulleiksi.

Messevästä viikonloppukiertueesta puuttuu enää vain yksi keikka. Alan tutkia Depossa soittavien bändien keikkakalenteria. Käy ilmi, että useampikin illan yhtyeistä soittaa seuraavana päivänä Zaljumballe-festivaalilla muutaman kymmenen kilometrin päässä Riiasta.

Otan yhteyttä sekä Depossa että festivaaleilla soittavaan latvialaiseen bändiin ja saan festivaalijärjestäjän yhteystiedot. Laitan festivaalijärjestäjälle sähköpostia ja paluuviesti tulee muutaman tunnin sisällä. Jos suostumme soittamaan yöllä viimeisenä yhtyeenä, niin keikkamme on heille ok.

Mehän suostumme mihin vaan. Lyön keikan lukkoon saman tien.

Ihmettelen kuinka helposti kaikki kävi. Sain buukattua kolmen keikan ulkomaankiertueen muutamalla sähköpostiviestillä. Vieläpä bändille, joka ei ole soittanut ensimmäistäkään keikkaansa, julkaissut tekeleitään ainoastaan internetissä ja treenannutkin huimat kolme kertaa. Olen aivan innoissani, vaikka reissusta saatavat keikkapalkkiot ovat sitä suuruusluokkaa, että reissu tulee menemään takuuvarmasti persnetolle.

Sivuseikka. Nyt rokataan!

Elokuussa treenaamme Pyynikillä koko reissua edeltävän keskiviikkoillan. Juomme olutta soittamisen lomassa ja treenien päätteeksi syöksymme Tampereen keskustassa sijaitsevaan Sputnikiin fiilistelemään reissuunlähdöllä.

Rane on saapunut Joensuusta kuskiksemme. Luottokuski on osa bändiä. Erittäin tärkeä osa. Istumme baarissa pilkkuun saakka ja lähdemme ajamaan kohti aamulauttaa.

Matka kohti Riikaa on yhtä juhlaa. Pistämme auton parkkiin merenrantaan ja käymme uimassa. Uimisen ohessa otamme bändikuvia, joissa poseeraamme munasillamme hiekkarannalla. Matka-autona meillä on Rogerin Chevy Van, jonka kyyti tuntuu maailman siisteimmältä. Oikea rokkiauto. Kaljaa kuluu litratolkulla, tupakat käryävät suupielissä taukoamatta ja musiikki soi täysillä.

Tämä se on elämää!

Ennen Depoon menoa käymme kirjautumassa majapaikkaan, joka sijaitsee sopivasti kaupunkiin johtavan tien kupeessa, viitisen kilometriä keskustasta. Majapaikka on hieno uusi studiokompleksi, joka koostuu kahdesta äänitysstudiosta ja hotellista. Hotellitoiminta on liitetty mukaan studioissa äänityksiä tekevien muusikoiden majoittamiseksi. Depo on tehnyt sopimuksen omien esiintyjiensä majoittamisesta paikassa.

Heitämme tavaramme sisälle kahteen meille varattuun huoneeseen ja fiilistelemme meininkiä. Kuulemme miten studioissa tehdään äänityksiä. Lähettelemme rehvakkaita tekstiviestejä kavereille, tutuille ja kylänmiehille koti-Suomeen suoraan siisteyden ytimestä.

Depo sijaitsee Riian vanhan kaupungin laidalla. Katutasossa on baari, kellarikerroksesta löytyy disko sekä sali, jossa bändit soittavat. Vanhaan kaupunkiin ei saa ajaa ilman lupaa. Käymme Deposta elektronisen kulkukortin, jolla ajamisen estävät portit saa avattua. Rane ajaa auton baarin eteen ja alamme roudata.

Olen juuri asettelemassa kitarakamojani kuntoon, kun Rane huikkaa ovelta.

”Täällä on joku tyttö, joka tahtoo tavata sinut.”

Menen ihmeissäni katsomaan.

Ulkona on nuori tyttö, joka näyttää jotenkin tutulta, mutta jota en mielestäni ole tavannut koskaan aikaisemmin.

”Kiitos kutsusta, laitoit sen Myspacen kautta. Haluaisin tulla keikalle, mutta joudun menemään illaksi sukujuhlille viidenkymmenen kilometrin päähän Riiasta”, tyttö pahoittelee.

”Niin joo! Harmi homma, ettet pääse.”

”Halusin kuitenkin käydä edes moikkaamassa bändiä. Pidän kovasti teidän musiikistanne!”

Annan tytölle yhden reissua varten poltetuista cd-r-levyistä. Niitä on tarkoitus myydä, että saisimme persnettoa edes hiukan pienemmäksi. Tyttö saa levyn seuraksi myös bändin rintanapin ja joitain promolappusia, joita olen taas printannut mukaani. Nuori ihailijamme lähtee kotiinsa iloisena. Minä jatkan roudausta vähintään yhtä iloisena.

Hitto, meillä on fanikin!

Paikalle saapuu myös suomalaisia, jotka ovat huomanneet ilmoituksen paikallisesta lehdestä.

”Mikä ihmeen Veljekset Perse keikalla Riiassa? Pakkohan tuo on käydä katsomassa!”

Puoliltaöin kapuamme lavalle ja täräytämme bändin ensimmäiset keikkasoinnut. Ensimmäinen kappale on introksi suunniteltu puolitoistaminuuttinen instrumentaali, joka menee sinne päin tai vähän ohi eikä tunnu loppuvan koskaan. Rämmimme kappaletta läpi tuskastuneina. Porukkaa on paikalla mukavasti ja kaikki tuntuvat olevan vähän hämmennyksissä.

Voi itku. Ei tämän näin pitänyt mennä.

Ikuisuuden jälkeen saamme taisteltua intron loppuun ja pääsemme jyräyttämään ensimmäisen varsinaisen kappaleen ilmoille.

”Hampuri” toimiikin aivan eri tavalla. Se potkii ja jytisee ensimmäisestä tahdista saakka.

Hymyilyttää. Yleisökin innostuu. Paikalla ei ole yhtään rokkipoliisia, kaikki hyppivät ja poukkoilevat kuin viimeistä päivää niin lavalla kuin yleisössäkin. Tunnelma vapautuu ja soitto toimii aivan eri tavalla kuin keikan alku antoi ymmärtää.

Hymy kestää naamalla koko loppukeikan. Porukan pogoamista on hienoa katsoa. Tuuletan spontaanisti kappaleiden välissä ja läpsin käsiä yleisön kanssa.

Viimeisen kappaleen jälkeen haukomme henkeä ja nikotiinia yltä päältä hikisinä. On ihan hemmetin siistiä. Ihmiset kehuvat keikkaamme. Paikallinen valokuvaaja lupaa lähettää ottamiansa kuvia sähköpostiini. Keikan nähnyt radiotoimittaja pyytää mukaansa cd-r:n, koska haluaa soittaa sitä ohjelmassaan.

Peli on avattu ja se on ihanaa.

tien_paalla

Depo

Depo2

Euroviisuhanu

Posted by

0

Seuraavana päivänä jatkan bändin promoamista jakamalla mainoslappusia kaikille vastaantulijoille. Terassikierros Vilnassa jatkuu, vaikka puhelimen katoaminen harmittaa. Työnantajan puhelin, pomo ei kiittele.

Terassien lomassa tutustumme pikaisesti nähtävyyksiin. Käymme katsomassa reilun parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Trakain linnaa. Promolaput hupenevat hyvää vauhtia. Kaverini kertovat illan suunnitelmien olevan jo selvillä. Ensin on Suomen MM-jääkiekkopeli ja sen jälkeen Euroviisujen finaali. Menemme paikallisessa businessparkissa sijaitsevaan sporttibaariin. Siellä on screeni, josta voi seurata molemmat lähetykset.

En oikein jaksa keskittyä jääkiekkoon. En seuraa sitä muutenkaan. Viisut voisi toki katsoa, etenkin kun Suomea edustavan Lordin show on herättänyt runsaasti huomiota jo etukäteen.

Yhtäkkiä minulle tulee mieleen tehdä rikosilmoitus kadonneesta puhelimesta. Menen rakennuksen ala-aulassa sijaitsevaan infopisteeseen kyselemään tietä poliisilaitokselle, mutta onnistun jotenkin sotkemaan asiat ja henkilökunta kutsuu poliisit paikalle. Kaksi kaapinkokoista konstaapelia kävelee aulaan muutamaa minuuttia myöhemmin.

Kävelen poliiseja ovelle vastaan ja kerron tapahtuneen.

Tai yritän kertoa.

Huomaan, että ei ole mitenkään helppoa kertoa tarinaa puistonpenkistä, taksimatkasta, bordellista ja kadonneesta puhelimesta vieraalla kielellä ja pienessä hönössä. Tuskin osaisin suomeksikaan. Osoitteistakaan minulla ei ole mitään hajua. Poliisit ihmettelevät, että tämänkö takia heidät on tänne kutsuttu. Huomaan, että kaksikkoa alkaa kiinnostaa minun kuntoni enemmän kuin varsinainen rikos.

Nyt on oltava tarkkana. Näyttelen selvää niin hyvin kuin osaan, sanon palaavani asiaan myöhemmin, toivotan poliiseille hyvää jatkoa ja liukenen takavasemmalle.

”Keep up the good work!”, huikkaan peräytyessäni kauemmas.

Poliisit poistuvat päitään pudistellen. Käyn sanomassa kavereille, että lähden etsimään puhelinta kaupungilta viisufinaalia odotellessa.

Herään pensaan juurelta.

Uni on yllättänyt kadonneen puhelimen metsästäjän. Nousen ylös ja katselen ympärilleni. Pensas sijaitsee rinteessä, joka viettää kaupunkia halkovaan Neris-jokeen.

Samassa huomaan, miten viereisen pensaan juurelta nousee toinenkin hanu nokosiltaan. Hän tervehtii minua iloisesti. Miehen ulkoasusta voi päätellä, ettei hän ole ensimmäistä kertaa pusikoissa punkkaamassa. Hampparin vaatteet kestävät kasassa silkan lian voimalla. Leveä hymy paljastaa etuhampaiden kaikonneen.

Rantojen sankari näyttää minulle elekielellä juomisen merkkejä. Käsitän, että kaveri kyselee minua mukaansa kaljalle. Hän viittoilee innoissaan kohti lähellä olevaa kauppaa.

Eipä minulla tässä parempaakaan tekemistä ole. Olutta juodessa voisi miettiä rauhassa seuraavaa siirtoa. Lampsimme pikamarssia ostoksille.

Ennätän juuri löytää oluthyllyn kaupan takaosasta, kun kuulen takaani mekkalaa. Uusi kaverini lienee käynyt kaupassa ennenkin, niin tuttavallisesti kauppias pitää häntä kaksin käsin kiinni rinnuksista. Menen väliin selvittämään asiaa, mutta kauppias tulkitsee minun haastavan riitaa ja käy päälle.

Menee painiksi.

Kauppias on riski kaveri. Olen selvästi alakynnessä. Painimme pystypainia kauppiaan vääntäessä minua kohti kaupan ulko-ovea. Yritän pistää vastaan ja päästä irti, mutta vastustajani ote pitää. Ei auta mikään, eivät edes poikasena Jerry Cottonista opitut taisteluliikkeet tai Pertti Ukkolan olympiakulta. Lopulta kauppias heittää minut pihalle. Lennän rähmälleni ulko-oven eteen.

Uusi ystäväni liukenee paikalta. Minun on parempi seurata esimerkkiä. Kohta paikalle saapuvat vielä tutut poliisit jatkamaan hyvää työtään.

Ilta pimenee. Minulla ei ole hajuakaan siitä missä olen. Hortoilen pitkin poikin kaupunkia ja yritän päästä kartalle. Baarit ovat täynnä ihmisiä, kadulle raikaa liettualaisten oma viisurallatus.

Muutaman tunnin haahuilun jälkeen löydän tutun puistonpenkin. Istun odottamaan, että joku menisi sisälle taloon. Kavereiden puhelinnumerot ovat menneet puhelimen mukana. Manaan, ettei tullut mieleen ottaa numeroita talteen aiemmin päivällä. Voisin soittaa kavereille lainapuhelimella. Tosin tuskin kukaan minulle puhelintaan lainaisi.

Taksikuskia ei tällä kertaa onneksi näy. Tai sitten hän painaa minut huomatessaan kaasua.

Odotellessa on aikaa pähkäillä matkan tapahtumia. Promoreissu ei mennyt tällä kertaa ihan putkeen, vaikka kaikki laput olen näemmä saanut sentään jaettua siinä missä puhelimenikin.

”Miten Euroviisuissa kävi?”, kysyn vieruskaverilta, kun lopulta sisälle päästyäni painan pääni tyynyyn.

”Ne voitti koko paskan”, kuulen kaverin vastaavan juuri ennen nukahtamistani.

Varhain aamulla kävelemme linja-autoasemalle. Juuri ennen Riikaan menevän bussin lähtöä muistan, etten ole ostanut Teijalle tuliaiskarkkeja.

Syöksyn kioskille.

Asetan loput litini tiskille, osoitan hyllyllä olevia makeispusseja ja pyydän niitä koko rahalla. Myyjä pakkaa ne isompaan muovikassiin, jonka laitan tyytyväisenä reppuuni.

Tämä sentään onnistui näppärästi.

Kotona käy ilmi, että olen ostanut vaimolle tuliaisiksi kymmenen pussillista paahdettuja auringonkukansiemeniä.

Promokiertue Baltiaan

Posted by

0

Veljekset Perseen toinen kokoontuminen tapahtuu studiossa reilu kuukausi ensimmäisten treenien jälkeen. Tällä kertaa muistamme kutsua Jonssoninkin paikalle. Äänitämme kolmetoista kappaletta, joista ensimmäiset neljä ovat täyttä rautaa, viides siedettävä ja loput armotonta kuraa.

Viimeisissä kolmessa kappaleessa olen yksin studiossa ja meuhkaan kappaleita kitaran kanssa umpihumalassa, kun muut ovat jo luovuttaneet.

Mutta ensimmäiset neljä kappaletta jytisevät!

Kappaleiden sanoituksissa käydään Hampurin lisäksi Liettuan autotalleissa ja Kuldigan vinttimajoituksessa.

”On kuin karttakirjaa kuuntelisi”, The L kommentoi kappaleet kuultuaan.

Lataan parhaimmat kappaleet bändin Myspace-profiiliin. Alkaa raivoisa promoaminen.

Toukokuussa yhdistän huvin ja harrastuksen. Lähden kavereiden kanssa virkistysmatkalle Riikaan ja Vilnaan. Se on hyvä tilaisuus promota bändiä. Varaudun reissuun printtaamalla satoja pieniä infolappusia, joissa on bändin yhteystiedot, Myspace-osoite ja kuva. Tarkoituksena on jakaa niitä ihmisille riesaksi asti.

Olemme liikenteessä pienellä budjetilla. Lennämme ensin halpalennolla Riikaan, josta jatkamme bussilla Vilnaan. Riiassa olemme kymmenen maissa illalla ja bussi Vilnaan lähtee kahdelta yöllä. Kiertelemme baareissa, joissa jätän lappuja pöytiin ja jaan niitä ihmisille, joita musiikki voisi edes hypoteettisesti kiinnostaa.

Eli lähes kaikille.

Hieman ennen kahta jätämme baarit ja poistumme linja-autoasemalle. Bussi saapuu Tallinnasta ja jatkaa matkaa saman tien kohti Vilnaa.

Bussi on myöhässä toista tuntia. Odotamme sitä ulkona laiturilla ja on aivan pirun kylmä. Lämmikkeetkin ovat jääneet ostamatta, koska tarkoituksena on ollut nukahtaa bussiin heti kyytiin päästyämme. Viimein bussi suvaitsee saapua ja matka kohti Vilnaa jatkuu paria sataa lappusta köyhempänä.

Herään Latvian ja Liettuan rajalla. Päätän käydä vessassa sillä välin, kun muut hoitavat rajamuodollisuuksia. Vessasta palattuani huomaan, ettei niitä muodollisuuksia ole juuri ollut. Bussi on jo startannut jatkaakseen matkaa. Onneksi bussin sivuovi on vielä auki ja saan hypättyä kyytiin liikkuvaan autoon.

Vilnassa majoitumme vuokrahuoneistoon vanhan kaupungin tuntumassa. Minulle ei anneta avainta, hukkaisin sen kuulemma kuitenkin. Onhan minulla puhelin millä soitella, jos satun eksymään. Kierrämme porukalla muutamia baareja ja terasseja, kunnes erkanen muusta porukasta ja lähden kiertelemään alakulttuuripaikkoja lappunivaskan kanssa. Jatkan samalla myös baarien ja terassien kiertelyä. Tapaan kaupungilla muutaman punkkarin, joille esittelen bändiäni.

Sitten menetän muistini.

Havahdun istumasta puistonpenkillä. Päivä on vaihtunut yöksi. Ilta jäi välistä. Ehdin ihmetellä ajatuksen verran, että missä oikein olen, kun eteeni pysähtyy taksi. Kuski viittoilee, että hyppää kyytiin.

No, perhana, mikäpäs siinä. Eipä tässä muutakaan tekemistä ole. Enkä edes tiedä missä olen. Kuski selittää minulle kovasti jotakin, mutta en saa tolkkua, että mitä ja mistä asiasta. Sanon, ettei minulla ei ole mitään hajua siitä missä olen ja minne olen menossa.

Kuski sanoo tietävänsä.

Tämäpäs käy jouhevasti. Hämmästelen itsekseni, että mistä ihmeestä tuo tyyppi voi tietää majapaikkani osoitteen, kun en tiedä sitä itsekään.

Tekijämies.

Hetken kaupungilla kurvailtuaan kuski parkkeeraa taksinsa liikekadun varrella olevan oven eteen ja käy opastamassa minut sisälle. Minut johdatetaan hämärään huoneeseen ja istutetaan sohvalle. Katselen ympärilleni.

Olen bordellissa.

Suurehkon huoneen muilla sohvilla istuu pareja. Toiset juttelevat hiljaa, toisilla keskustelu on edennyt jo pidemmälle. Hiljalleen he poistuvat muihin tiloihin jatkamaan puuhia siitä mistä ensineuvotteluissa on päästy sopimukseen. Väsymys painaa päälle, mutta yritän pinnistellä hereillä. Silmäluomeni painavat tonneja.

Viereeni ilmestyy nuori nainen. Selitän, että olen erehtynyt paikasta. Tai itse asiassa se oli se taksikuski, joka erehtyi.

Tekijämies munasi.

Tilaan kuitenkin oluen, kun saan selvitettyä sen hinnan kohtuulliseksi. Kaljan juotuani teen vielä kertaalleen selväksi, etten ole kiinnostunut mistään muusta toisen kiehnäyksistä huolimatta ja lähden pihalle.

Ulkona huomaan, ettei minulla ole enää puhelinta taskussa.

Syöksyn takaisin sisälle ja alan kysellä puhelimeni perään. Tivaan puhelinta niin tiukasti, että paikan vastaava madame suostuu lopulta sytyttämään valot huoneeseen, jossa hetkeä aiemmin istuin. Asiakkaat ovat ärtyneitä, jotkut heistä peittelevät kasvojaan.

Tutkin sohvan ja sen raot tuloksetta. Konttailen pitkin lattioita kurkkimassa sohvan alle, mutta puhelinta ei löydy. Paikan madame soittaa taksikuskille varmistaakseen, ettei puhelin ole jäänyt taksiin. Eipä löydy sieltäkään. Vieressäni kiehnännyttä naista ei enää näy.

Lopulta nielen tappioni ja poistun paikasta. Käyn istumassa hetken lähistöllä olevassa baarissa, joka on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Kello lähenee aamukuutta. Paikalle pelmahtaa porukkaa yökerhoista juhlavaatteissaan. Minusta ei löydy juhlaa se enempää vaatteista kuin olostakaan. Juon olueni loppuun ja lähden taivaltamaan kohti majapaikkaa, jonne on matkaa toista kilometriä. Tolkkukin palailee vähitellen hiljaisia katuja kävellessä.

Tie majapaikan pihaan on suljettu rautaportilla. Päätän istahtaa läheiselle puistonpenkille odottamaan, josko pääsisin sisälle jonkun talossa asuvan siivellä.

Yhtäkkiä eteeni ilmestyy tutunnäköinen taksikuski, joka haukkuu minua idiootiksi. Hän ihmettelee, miksi ylipäätään lähdin hänen kyytiinsä vaikka olin jo perillä.

Huomaan istuvani samalla penkillä, jolla istuin ennen taksimatkan alkua.