Dawn Patrolin kissapedot

Lähivuosina meno vain yltyy. Kitaristeja tulee ja menee, mutta rytmiryhmä pitää yhtä. Make keksii bändille uuden nimen: Damage. Hän maalaa sen omatekoisen piuhalaatikon kanteen.

Hitto, että on komeaa touhua!

Riemua riittää siihen asti kun kuulemme, että sen niminen bändihän on ollut olemassa jo iät ajat.

Onneksi olemme neroja. Pistämme bändin nimen eteen artikkelin.

The Damage.

Treenaamme Jakokosken koulun puukäsityöluokan lautavarastossa. Komeasta piuhalaatikosta huolimatta bändin nimi muuttuu pian Dawn Patroliksi. Bongaan sen Ohukaisesta ja Paksukaisesta. Tätini tekee hienon taustalakanan, jossa on bändin nimi. Kilpailevaan bändiin loikannut Kusela käy töhrimässä sen spraymaalilla Dawn Pätroliksi.

Kusela on päässyt eroon potkupallojalkojensa tärinästä, hänen itseluottamuksensa on kasvanut sfääreihin. Ex-kitaristi käy kusemassa lautavaraston nurkassa olevalle liitutaululle samaan aikaan kun me treenaamme.

”Onpa liitu tiukassa”, hän hämmästelee samalla kun lorottaa.

Olemme tempusta liian tyrmistyneitä saadaksemme sanaa suustamme.

Saati antaaksemme selkään.

Dawn Patrolin jätkät alkavat näyttää rokkareilta. Pukeudumme niittivöihin ja tupeeraamme tukkamme pystyyn. Tätini ompelee minulle paidan leopardikuvioisesta kankaasta. Kontiolahdessa puhaltavat Los Angelesin tuulet.

Paikallislehti innostuu kirjoittamaan keikoistamme ja toimittaja käy jopa treenikämpillä kirjoittamassa ihan oikean lehtijutun. Elämme kontiolahtelaista rock’n’roll-unelmaa.

Lopulta iso pyörä pyörähtää niin, että saamme ulkoilmakeikan Joensuusta. Olen onneni kukkuloilla. Nyt näytetään joensuulaisille, mistä naapurikunnan kukot kusevat.

Turha luulo.

Rankkasade sotkee valloitussuunnitelmat. Värjötän sateessa rumpukapulat kourassa viimeiseen saakka. Lopulta koko keikka perutaan.

”Vittu, minua ei pieni tihkusade haittaa!”, uhoan vitutuksessani äänentoistofirman tyypeille.

”Ei varmaan niin, mutta meitä haittaa. Tulee niitä muitakin keikkoja, mene nyt vaan kotiisi!”, äänimiehet kuittaavat rokkikukon parkumisen.

Kuukautta myöhemmin onnistuu paremmin. Soitamme Joensuun Normaalikoulun salissa, jonne on kasattu isot PA:t ja valot. Rumpupenkkini alle isketään savukone. Yleisön joukossa on tuttuja naamoja joensuulaista bändeistä, joiden keikkoja olemme käyneet kateellisina ihmettelemässä.

Vittu, nyt näytetään!

Arto soittaa ilman paitaa. Randyn tupeeratut hiukset pölisevät, kun hän pyörittää kitaraa kaulansa ympäri tuulimyllynä. Make on krepannut oman vetyperoksiditukkansa. Hänellä tiikerikuvioinen paita, minä sähisen leopardina.

Olemme eläimiä.

Kissapetoja.

rockrumpali

EDIT 31.10.2015: Leopardipaidan ompeli minulle tätini eikä mummoni, kuten alunperin muistelin. Muistikuviani sotki varmaankin se, että mummollani oli mekko samasta kankaaasta.

Scream for me, Jakokoski!

Kova treenaaminen tuottaa tulosta. Vuotta myöhemmin keikkaa pukkaa jo koulun ulkopuolellakin. Soitamme Jakokosken kyläyhdistyksen pikkujouluissa. Homma on kasvamassa isoksi.

Niin isoksi, että bändille pitää keksiä keikkaa varten raflaavampi nimi. Ristimme bändin Bloody Daybreakiksi. Musiikki on heviä.

Saamme Kontiolahden kunnan nuorisotoimelta lainaksi yhden värivalon. Olemme polleita poikia, meillä on nyt myös valoshow. Roudatessa lamppu tipahtaa vahvistimen päältä maahan ja menee rikki. Paha takaisku, etenkin kun olen juuri kertonut äidille ostavani hänelle hevosranchin heti kun rokkitähden urani lähtee kunnolla nousuun.

Valon menettäminen harmittaa, mutta emme saa antaa sen vaikuttaa suoritukseen. Tämä hoidetaan kuten ammattimiesten kuuluukin. Keikka lähtee rautaiseen kiitoon. Kiitoon lähtee myös puolet yleisöstä. Mummot painelevat kädet korvilla karkuun.

Keikan puolivälissä juhlista vastaava kyläpäällikkö tulee pyytämään, että jos voisimme mitenkään soittaa vähän hiljempaa:

”Vanhemmatkin ihmiset halluisivat kuulla nuorison mussiikkia.”

Nyt mummot tunkevat buffetin puolella rusinoita korviinsa.

Yritämme tiputtaa volyymiä pienemmälle, vaikka se vituttaakin suunnattomasti. Ei Ozzy Osbournelle kukaan tule volumesta vittuilemaan, Lemmylle vielä vähemmän. Hiljennämme mitä pystymme, mutta silti tulee liian lujaa. Lopetamme keikan vaisuihin aplodeihin ja teemme tilaa pääesiintyjälle.

Lavalle ampaisee kylän kovin hanuristi, joka alkaa vedellä kurttuaan hurmoksessa minun rumpupallini päällä.

Olen tyrmistynyt.

Hanuristin jalka naputtaa villisti tahtia, ja hänen hymynsä levenee jokaisella palkeen vedolla. Odotamme ikuisuuden, kunnes lopulta käyn kiskaisemassa jakkarani pois ja annan tuolin tilalle. Pääsemme kotimatkalle.

Analysoimme keikkaa lähipäivinä loputtomiin. Päädymme johtopäätökseen, että olimme ihan hemmetin hyviä.

Public Lavatory

Soitan ensimmäisen keikkani Kontiolahden yläasteen pikkujouluissa joulukuussa 1983. Bändin nimi on Public Lavatory. Olen bändin solisti. Soitamme kolme kappaletta: ”Jäähyväiset aseille”, ”Tahdon rakastella sinua” ja ”Smoke on the Water”.

Meillä on enemmän intoa kuin taitoa. Kitaristi Kusela soittaa keikan istualtaan lavan sivussa. Hän väittää meille, että jalkansa ovat niin kipeät edellisiltaisesta potkupallopelistä.

Paskapuhetta. Jätkää jännittää niin, etteivät jalat kanna.

Minä eläydyn parhaani mukaan paikatakseni sen, etten oikeasti osaa. Pokalla pärjää aina. Keikan jälkeen tytöt tulevat kehumaan:

”Olihan tuo muuten tosi hyvä, mutta millä kielellä sie oikein lauloit?”

Olen liekeissä.

Kehuvat!

Olemme pistäneet bändin pystyyn paria kuukautta aiemmin. Kusela kysyi minua mukaansa perustamaan bändiä, koska omistan kitarakamat. Minulla on halpa sähkökitara ja 20-wattinen FBT Jumbo -vahvistin, jotka sain kinuttua vanhemmiltani kun olin ensin päässyt kokeilemaan sähkökitaraa yläasteen musiikintunnilla.

Olen kuitenkin niin paska kitaristi, etten uskaltanut lähteä edes kokeilemaan. Luonnollisesti tarjouduin solistiksi. Siinä kun ei tarvitse osata mitään. Riittää, että on komea ja uskaltaa mölytä. Homma on kuin tehty isokokoiselle vaalealle miehenalulle, jolla on suulas luonne ja hyvä pokka.

Kaikkien leikkiyhtyeiden jälkeen minulla on lopultakin ihan oikea bändi, jossa on oikeita soittimia ja porukalla hirmuinen into opetella. Ohjelmistoon alkaa tulla yhä enemmän heviä, joka on 80-luvun puolivälissä kova sana yläasteikäisten keskuudessa. Kusela ja bändin toinen kitaristi Randy opettelevat riffejä ja sooloja sormet verillä.

Rumpali ei jaksa innostua hevistä. Omituinen tyyppi. Pistämme rumpalin vaihtoon. Suorastaan tyrkytän itseäni tilalle. Olen huomannut, että kestän rytmissä ja rummuista saa helposti mekkalaa aikaiseksi. Elukoiden c-kasetille päätyneiden pöytärummutusten lisäksi olen opetellut rummunsoittoa jo pikkupoikana hakkaamalla pesäpallomailalla parinsadan litran öljytynnyriä ja huutamalla päälle Hurriganesia.

Kun tynnyrinkannelle vielä kaatoi vettä, se näyttikin makealta.

Saan vakuutettua kaverit innollani ja siirryn solistista rumpaliksi. Lauluhommat siirtyvät Makelle, joka soittaa bändissä bassoa.

Treenaamme kaikki vapaa-ajat. Jatkan omien sanoitusten tekoa ja kokeilen säveltääkin. Tuon bändille oman kappaleeni, joka alkaa sanoilla:

”Mies tappoi vaimonsa kirveellä,
jossain täällä koti-Suomessa.
Kun ei tuonut miehelleen ruokaa kiireellä,
vaan jäi hoitamaan lastansa.”

Kaverit tyrmäävät kappaleen yksimielisesti ja ehdottomasti. Biisi on kuulemma köyhän miehen ”Murheellisten laulujen maa”.

Haistan kappaleessani hitin, ja mieli tekisi haistattaa kavereilla jotain muuta, mutta tyydyn enemmistön päätökseen.

Pääasia, että rokataan!

Mummot kumoon

Jouluna 1980 saan lahjaksi Matchboxin Midnite Dynamos -c-kasetin. Minua kuusi vuotta vanhempi serkkuni Jukka katselee kasettia epäluuloisesti:

”Tuota ei kannata kuunnella. Minulla on parempaa.”

Seuraavan kerran Jukan luona käydessäni hän esittelee minulle suomalaisten bändien levyjä. Eppu Normaali, Sleepy Sleepers, Popeda, Pelle Miljoona.

Olen myyty.

Ostan itselleni bändien kasetteja ja kinuan äidiltä lupaa päästä katsomaan niiden keikkoja. Harmikseni en pääse katsomaan ensimmäistä Tuuliajolla-kiertuetta. Vanhempani ovat lapin- ja asuntovaunuhulluja. Vietämme kesäviikonloput joko Lapissa tai äidin lapsuudenmaisemissa Koitereella. Ei puhettakaan, että hyvää asuntovaunussa istumista vaihdettaisiin pitkätukkien möykkäämiseen. Kostan huudattamalla lempibändieni kasetteja autostereoissa jatkuvalla syötöllä.

Loppuvuodesta 1981 pääsen lopulta käymään keikoilla. Ensiksi käyn katsomassa Tuuliajolla-kiertueella kuvatun Saimaa-ilmiö-elokuvan. Kun Eppu Normaali ilmestyy valkokankaalle, en ole pysyä penkissäni.

Myrkkyä! Siisteintä ikinä!

Elokuvassa soitetaan rokkia, juodaan kaljaa ja kerrotaan tyhmiä juttuja. Tiedän mitä haluan tehdä isona.

Talvella äitini kuskaa kakaroita kuplavolkkarilla Törmän huvikeskukseen. Hän vie meidät alkuillasta keikkapaikalle ja tulee hakemaan pois puoliltaöin. Minä ja kaverini Panu olemme 12-vuotiaita ja siskoni Pia kolme vuotta nuorempi. Kaikki muut yleisöstä ovat vuosia vanhempia, mutta se ei haittaa meitä. Olemme aina eturivissä.

Popedan keikalla juuri bändiin liittynyt Costello polkaisee vahingossa Pian käden päälle. Pia on innoissaan! Hän pyyhkii kotiin palattuamme kätensä talouspaperiin, että muisto tapahtuneesta säilyisi ja asettaa paperin kirjahyllyyn. Äiti heittää aarteen leivinuuniin tietämättömyyttään.

Itse käyn pari viikkoa saunassa käsivarsi muovikelmuun käärittynä, koska siinä on nimikirjoitukset Sleepy Sleepersiltä.

Bändikärpänen puraisee tehokkaasti. Alan rustata omia punk-sanoituksia, joita nauhoitetaan kaamealla möykällä c-kasetille Pian ja naapurin kakaroiden kanssa. Kukaan ei osaa soittaa mitään, mutta asenne on kova. Minä rummutan pöytää ja laulan, pikkusisko rääkkää urkuja.

Mekkala ja meininki ovat niin rajuja, että jauhopaketit tippuvat hyllyiltä alakerran myymälässä.

Sessioissa syntynyt Elukat-yhtyeen c-kasetti annetaan mummolle joululahjaksi.

Se ei päädy tehosoittoon.

Muutamaa kuukautta myöhemmin äitini sanoo itsensä irti Oma-avusta, jota ollaan muuttamassa uuden konseptin mukaan Siwaksi. Työkaverillensa ei ole enää paikkaa uudessa kaupassa, joten äitini sanoo itsensä irti solidaarisuudesta. Samalla asumisoikeus kaupan yhteydessä olevassa asunnossa loppuu. Vanhempani rakennuttavat meille talon mummolan viereen.

Olen siirtymässä jo yläasteelle ja tarpeeksi vanha kiertämään keikoilla omilla kyydeilläni. Reippaana poikana pääsen jututtamaan rokkareita ja kurkistamaan kulissien taakse. Haukon henkeäni Ilosaarirockin backstagella, kun Tiina Tiikeri suostuu pesemään kätensä vain kivennäisvedellä. Näky piirtyy verkkokalvoihin ja tekee pojasta miehen yhä uudestaan ja uudestaan.

En tarvitse Anttilan postimyyntikuvaston rintaliivikuvia, peitto heiluu komeasti ilmankin.

Jatkan omien kappaleiden tekemistä innokkaana. Keikoilta apinoin lavaliikkeitä ja välispiikkejä. Esiintymishaluja tulee myös verenperintönä. Isäni on intohimoinen tarinankertoja ja showmies. Kun Niilo Yli-Vainio saa mainetta kaatamalla mummoja Jeesuksen nimessä, päättää isäni kokeilla samaa.

Ilman Jeesusta.

Isäni mielestä koko homma perustuu tasapainoaistiin. Kuka tahansa kuulemma horjahtaa kun pyyhkäistään kädellä kohti silmiä sopivassa kulmassa ja ”höpötetään jonninjoutavia”. Isäni uhoaa teoriaansa kaupassa Yli-Vainion nimeen vannoville mummeleille, jotka eivät tietenkään usko hänen kykyihinsä.

”Tulkaahan tuonne taakse, niin kokeillaan!”, isäni ehdottaa epäilijöille.

Mummoja pyllähtelee varaston lattiaan urakalla.

Minua ei mummot kiinnosta. Päätän kaataa nuorempia mimmejä lavalta käsin.

eppu

Koulutie

Koulunkäyntini alkaa Lehmon ala-asteella, joka sijaitsee vajaan puolen kilometrin päässä kotoani. Olen melko suosittu oppilas. Huippuhetket seuraavat toistaan. Toisella luokalla saan hymypoikapatsaan ja viidennellä teen lihapullansyöntiennätyksen. Ennätykseksi kirjataan 52 ja puoli lihapullaa.

Olen sankari.

Koulussa hiihdetään. Ja hiihdetään. Ja hiihdetään. Hopeasompaa viikosta toiseen, ovat kuulemma karsintoja.

Paskapuhetta. En karsiinnu koskaan, vaikka lähden metsään ensimmäisenä ja palaan viimeisenä.

Hiihtämiseen suhtaudutaan miltei fanaattisesti. Kun muljautan nilkkani kipeäksi välitunnilla palloa potkiessa, minun ei tarvitse lähteä hiihtämään metsään. Riittää, että hiihdän koulua ympäri. Onnistun kaatumaan ja rikkomaan sukseni siinäkin. Jalka ei onneksi kipeenny entisestään.

Eikä siihen hiihtämiseen tarvita edes lunta. Eräänä aamuna pakkasta on yli pakkasrajan. Osalla oppilaista on jäänyt sukset kotiin, niin minullakin. Liikuntatunti pidetään sisätiloissa, jossa pakkasrajasta suivaantunut johtajaopettaja pitää meille ensin sulkeiset ja sitten opettelemme toista tuntia hiihtoliikkeitä. Opettaja virtuaalisivakoi juhlasalin näyttämöllä ja kakaralauma tekee liikkeitä perässä.

”Veto, veto! Ja laulua! Jalka potkee, suksi notkee, sujuilevi sukkelaan!”

Kiivas johtajaopettaja on liian pelottava hahmo, että lapset uskaltaisivat edes nauraa hänen rimpuillessaan pää punaisena. Lykin muiden mukana, sukat suhisten salin parketilla.

Vaan eipä ole kehumista musiinkinopetuksessakaan. Opettaja kirjoittaa liitutaululle sanoituksia, joita kopioidaan vihkoon. Tuorein kappale on jostain välirauhan ajalta.

”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkanin vuorilla taistellessa.”

Kylläpä kiinnostaa. Hurriganesista ei ole tietoakaan. Balkanin taistelut tuntuvat etäisiltä, kyläkaupan kersalle niistä tulee mieleen vain makkara.

Kuorolaulu on muutenkin perseestä. Valmistautuessa viidennen luokan joulujuhlaan johtajaopettaja ehdottaa minulle, etten laulaisi luokan kuoroesityksessä ääneen, vaan olisin vain laulavinani.

”Voit kyllä aukoa suutasi musiikin tahdissa, mutta niin ettei mitään kuulu. Sinulla kun taitaa olla vähän tuota flunssaakin”, hän evästää minua matkalla kenraaliharjoituksiin.

Vedän elämäni ensimmäisen playback-esityksen alahuuli vitutuksesta väpättäen.