Kirjoittaja: darwinsorjonen

Bileet Amsterdamissa

Posted by

0

Junamatkalla Hampurista Amsterdamiin joudumme törkeän varkauden uhreiksi. Joku vie meiltä kaljat. Lähden perään. Tavoitan varkaat viiden junavaunun päästä.

Etummaisena menevä kriminaali huomaa minut ja ehtii juosta karkuun, mutta jälkimmäinen jää kiinni kahden olutkassin kanssa.

Pistän kovat panokset piippuun.

”You’ve made a bad mistake! You know why? Where are you from?”

“I am from Belgium.”

“And you have never heard about the Tatum Bros? We are million dollar men and we will kill you! And then we will eat you, alive!”

Samalla pullistelen satelliittikanavilta opeteltuja amerikkalaisia vapaapainiposeerauksia. Mesoan niin ettei junavaunussa meinaa käytävä riittää. Pyöreäposkinen belgialainen katsoo esitystäni pupillit laajentuneina.

”Sorry, sorry. I didn’t know. This was my friend’s idea!”, hän sopertaa hädissään.

Teen pikaisen inventaarion.

Kaikki kaljat ovat tallessa. Rikoksen pääjehu juoksee jossain karkuun mukanaan kassi, jossa on leivänkannikka ja hampurilaiselta torilta mukaan tarttuneen juoksukurkun jämät.

Menköön.

Päästän kauhistuneen belgialaisen jatkamaan matkaansa ja käsken kertoa kaverilleen terveiset Tatum Brosilta.

Saavumme Amsterdamiin illan hämärtyessä. Ensin pitäisi löytää majapaikka. Ratapihan kupeessa vihertää lupaavasti. Lähdemme vaeltamaan kohti pusikkoa ratapihan halki. Yhtäkkiä kuulemme takaamme huudon ja huomaamme ratavalvojien huitovan meitä pois kiskoilta. Spurttaamme juoksuun. Valvojat lähtevät perään. Samassa paikallisjunia alkaa sujahdella ohi oikealta ja vasemmalta.

Ehkä noilla kavereilla on pointti.

Juoksemme ratapihan reunalle junia väistellen ja loikkaamme penkereeltä alas. Piiloudumme pensaikkoon. Kuulemme ratavalvojien askeleita, jotka lopulta loittonevat. Huomaamme päätyneemme kerrassaan oivalliseen majapaikkaan.

Toisella puolen kohoaa viiden kerroksen korkuinen tiiliseinä, jossa ei ole ensimmäistäkään ikkunaa. Ratapihan valot valaisevat seinää piikkilanka-aidan läpi. Välillä kuuluu askelia, kun joku kävelee ohitse ratapihan sepelimurskassa. Majapaikkamme muistuttaa vankileiriä, mutta kelpaa meille mainiosti.

Kaljasta innostuneille nuorille miehille Amsterdam on loistava kaupunki. Notkumme baareissa ja ostamme luostarioluita olutmyymälästä. Kannabistakin olisi tyrkyllä, mutta en ole erityisen kiinnostunut siitä. Kalja riittää. Riivattua ajatus kannabiksen kokeilemisesta kiinnostaa enemmän.

Päivät menevät rattoisasti naula päässä. Kolmantena päivänä törmäämme pariin nuoreen tyttöön, jotka kutsuvat meidät illalla bileisiin. He antavat minulle lapun, jossa on juhlapaikan osoite. Sitä vastaan saa kuulemma virvokkeita.

Pistän lapun taskuuni ja lupaan tulla piipahtamaan. Riivattu väsähtää, luostarioluet painavat silmäluomia. Pitsalla käydessämme viimeinen omasta kassista juotu kymmenprosenttinen olut on kaverilleni liikaa. Juuri syöty pitsa lentää kaaressa mahalaukusta terassin muovituolille. Hylkään Riivatun nukkumaan leiriimme ja lähden naisiin.

Rautatieaseman taksitolpalla kysyn tietä taksikuskilta. Perille on matkaa puolenkymmentä korttelia. Kiihdytän askeleitani, ajatus kaljakekkereistä estottomien amsterdamilaistyttöjen kanssa antaa virtaa ja vauhtia. Kohta juodaan ja nussitaan urakalla!

Kapuan portaat rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Sieltä löytyy iso sali, joka on täynnä porukkaa. Salin seinällä roikkuu iso risti.

Jeesus on asettunut taloksi.

Minulta kysytään virvokelappua ja kun kaivan sen taskustani, kouraani lyödään mukillinen mehua. Samassa alkaa julmettu Jeesuksen kauppaaminen.

Että tällaiset bileet.

Paikalla on interreilaajia ympäri maailmaa. Huomaan, että kaikki muut viihtyvät paikalla mainiosti. Olen ainut, joka on tullut paikalle kaljan ja pillun perässä. Minulla on varmaan mennyt jotain oleellista ohi.

Freesit Jeesus-nuoret ihmettelevät farkkutakkini rintataskussa sojottavaa hammasharjaa.

”Aika erikoista. Miksi tuo on tuossa?”

”Meillä Suomessa on tapana pestä hampaat. Jää edes suuhygienia, jos kaikki muu hukkuu”, vastaan ja jatkan:

”Minulla olisi vähän asioita tuolla kaupungilla, tulin vain pikaisesti piipahtamaan. Kaveri odottaa majapaikassa.”

”Ai, missä se majapaikka on?”

”Tuolla keskustan leirintäalueella”, lipsautan.

”Eihän siellä ole mitään leirintäaluetta!”, opetuslapset ihmettelevät.

”Jeesus sentään. On siellä, ette vain tiedä!”

Ilmeisesti vakuuttelut purevat ja uudet saapujat keräävät huomion, sillä yhtäkkiä huomaan olevani yksin. Käytän tilanteen hyväkseni ja ryntään pihalle. Juoksen rappuset alas. Nyt on päästävä baariin.

Ensimmäinen baari on vastapäätä Jeesus-juhlien huoneistoa. Liian lähellä. Tulevat vielä noutamaan takaisin. Lähden palaamaan samaa reittiä mitä tulin. Päätän juoda oluen jokaisessa baarissa, joka matkalle sattuu. Piirrän jokaisen juomani kaljan jälkeen viivan kämmenselkääni.

Herään aamulla vesisateeseen. Olen näemmä päässyt yöllä takaisin leiriimme. Kädessäni on neljätoista mustekynällä tuhrittua viivaa. Amsterdamilaisbaareissa on pienet tuopit. Riivattu nukkua tuhisee vieressä.

Olen litimärkä ja haisen kuvottavalta. Nostan päätäni ja huomaan, että minulla on tyynynä kuollut hiiri.

Eiköhän tämä iloinen Amsterdam ole jo nähty.

Janoiset tädit

Posted by

0

ReeperbahnKävin Hampurissa ensimmäistä kertaa vuonna 1986, kun pääsin siskoni kanssa Finnjet-risteilylle tätimme perheen mukana. Laivaan kurvatessa kuulin Popedan kitaristin Arwo Mikkosen kuolleen lavalle ja laivalta palatessa Olof Palmen ammutun. Menomatkalla join ensimmäiset harvoista viskikänneistäni, ja Hampurista ostin seksilehden, rokkijulisteen sekä Acceptin kasetin.

Reeperbahnin läpi menimme turistibussilla, jossa jo vuosikymmeniä Saksassa asunut suomalaisnainen toimi oppaana.

”Ilotyttöjen paras kausi kestää vain verraten lyhyen aikaa”, opas kertoi saksalaisittain suomea korostaen.

”Ja sitten pääsee oppaaks!”, kajautti tätini silloinen mies takapenkiltä, jossa hän naukkaili Underbergiä vatsavaivoihinsa.

Nyt ei olla liikenteessä turistibussilla. Notkun Riivatun kanssa Reeperbahnilla ja sen sivukaduilla. Juomme Eku 28 Kulminatoria ja ihmettelemme kauppojen tarjontaa. Kaikkea löytyy, kumisista irtotisseistä lähtien.

Riivattu ostaa itselleen stiletin. Vaarallisen näköinen lelu.

Toisena iltana istumme yhdessä sivukatujen tissibaareista, kun kaksi vanhempaa tätiä tuppautuu pöytään kyselemään kuulumisia. Ikänsä puolesta he voisivat olla vaikka äitejämme.

Juttelun lomassa he yrittävät saada meitä tarjoamaan itselleen juotavaa. Väistelemme taitavasti, kunnes Riivatulta pääsee yksi ”yes” liikaa ja pöytään kiikutetaan 140 Saksan markan samppanjapullo, joka tuskin oikeasti on samppanjaa nähnytkään. Kunhan on jotain kuplivaa ainetta puolen litran pullossa. Pullon ympärille on kääritty servietti, jotta etiketistä ei saisi selvää. Kyytipojaksi tulee lasillinen appelsiinimehua, jonka hinta on 20 Saksan markkaa.

Emme tietenkään aio moisia maksaa. Riivattu kieltää mitään edes tilanneensa. Hän lupasi vain tarjota janoiselle tädille huikat omasta kaljatuopistaan.

Paikalle saapuu iso korsto, joka antaa ymmärtää, että olisi parempi maksaa suosiolla tai sitten rahat otetaan väkisin.

Ei varmasti makseta. Menköön sitten tappeluksi vaikka tiedämme olevamme pahasti alakynnessä. Korsto saa varmasti apua ovella päivystävältä portsarilta.

”Minulla on vielä se stiletti taskussa, jos muu ei auta”, Riivattu kuiskaa korvaani.

Ei saatana.

Tämä voi mennä rumaksi.

Huomaan baarin toisessa päässä pöydän, jossa istuu seurueellinen japanilaisia liikemiehiä puvut päällä katsomassa striptease-esitystä. Syöksyn sinne.

”Look at this! Look at this! They are trying to steal our money! This is a robbery!”, möykkään kovaan ääneen.

Japanilaiset eivät tiedä kumpaa katsoisi, lavalla heiluvia tissejä vai pöydän toisessa päässä heiluvaa pitkätukkaa. Lisään löylyä ja mesoan yhä suurieleisemmin. Pöytäseurue alkaa silminnähden vaivautua.

Korsto toteaa paremmaksi päästä meistä eroon mahdollisimman nopeasti ja vähin äänin.

”Unohdetaan se lasku, mutta nyt lähdette täältä helvetin äkkiä pois ettekä tule enää koskaan takaisin!”

Kävelemme kohti ovea korston ja varmistamaan tulleen portsarin seuratessa poistumistamme. Riivattu yrittää viedä kesken jääneen kaljatuoppinsa mukanaan, mutta korsto nappaa sen häneltä vihaisena. Kadulle päästyämme juoksemme karkuun parin korttelin verran. Kukaan ei onneksi seuraa.

Jännitys purkautuu nauruna hengityksen tasaannuttua.

”Huomasitko, se korsto oli ihan Rudi Völlerin näköinen!”

”Joo, niin oli! Paitsi isompi!”

Käymme hakemassa matkatavaramme jemmasta ja lähdemme etsimään yöpaikkaa. Hetken käveltyämme löytyy suojaiselta vaikuttava puisto, jonne teemme leirin. Mukanamme on teltta, jota emme saa pystytettyä kertaakaan koko kuukauden aikana. Kömmimme vain telttakankaan sisään ja sulaudumme maastoon.

Aamulla herään ja työnnän pääni ulos telttakankaasta. Olemme näemmä tulleet nukkumaan veden äärelle pieneen niemennokkaan. Kolmen metrin päässä ui kaksi joutsenta ja aurinko paistaa kivasti. Ei hassumpi herätys.

Siinä fiilistellessäni minusta tuntuu, että joku katselee.

Käännän päätäni. Noin viiden metrin päässä olevalla puistonpenkillä istuu isomahainen mies. Penkin päässä on ruohonleikkuri. Nurmikko on jo leikattu kaikkialta muualta, vain meidän leirimme ympärillä on kymmenen neliön leikkaamaton pläntti. Kaveri on arvatenkin ajatellut pitää tauon ja antaa meidän herätä rauhassa.

”Guten morgen!”, hän tervehtii leveästi hymyillen.

”Morgen! Meillä menisi tässä vielä pieni hetki.”

”Ei mitään hätää!”

Lupsakka puistotyöntekijä odottelee kaikessa rauhassa aamutoimemme ja opastaa suunnan rautatieasemalle.

Hukassa

Posted by

0

Heinäkuussa 1988 lähden Riivatun kanssa reilaamaan. Reuhakkaat rokkaripojat pääsevät näkemään maailmaa. Sex, drugs and rock’n’roll. Ilman rokkia. Ja huumeetkin jäävät vähiin. Eikä siinä seksissäkään ole kehumista.

Matkustamme ensin Joensuusta Ouluun. Käymme katsomassa Stonen ja Death Angelin Kuusrockissa ja jatkamme matkaa Haaparannan ja Bodenin kautta kohti Tukholmaa. Matkalta ostettujen kakkoskaljojen turvin etenemme Tanskaan. Jossain vaiheessa ostamme kassikaupalla Carlsbergin vahvaa elefanttiolutta.

Ja siihen loppuvat muistikuvat.

Herään keskellä yötä, kun tuuheaviiksinen taksikuski roikkuu rinnuksissa ja tivaa, että minne oikein olen menossa.

Ei mitään käryä.

Taksikuskin viiksistä ja mongerruksesta päättelen, että olen Saksassa.

Missähän Riivattu on?

Meillä on ollut puhe säästää majoituskuluissa ja nukkua koko reissu pusikoissa. Katuvalojen loisteessa vihertää. Riivattu on varmasti siellä.

”Jätä tähän, tässä on hyvä.”

Maksan kyydistä taskusta löytämälläni setelillä ja säntään ulos. Juoksen huojentuneena kohti lähintä puskaa vain törmätäkseni metallilangasta pudottuun aitaan.

Kapuan aidan yli puistoon. Kiertelen katsomassa, näkyisikö Riivattua puiden tai pensaiden juurilla.

Eipä näy.

Puiston penkeillä nukkuu ihmisiä sanomalehdet peittonaan. Nostelen lehtien kulmia nähdäkseni kasvot. Yksikään ei näytä Riivatulta.

Olen väärässä puistossa.

Lähden kävelemään siihen suuntaan, mistä oletan taksin tulleen. Parin minuutin kävelyn jälkeen näen suuren rakennuksen, jonka tunnistan Hampurin päärautatieasemaksi.

Kartalla ollaan.

Ympäristöstä ei löydy yhtään sopivan näköistä pusikkoa. Älyän, ettei minulla ole mukana juuri mitään. Ei passia, interrailkorttia, matkashekkejä eikä suurinta osaa rahoistanikaan, vain muutama ryppyinen seteli ja pari kolikkoa taskussa. Matkatavaroista ei tietoakaan.

Pistäydyn läheisessä oluttuvassa. Baaritiskillä empaattinen saksalaispariskunta tarjoaa minulle lohtukaljan. Minun pitäisi kuulemma vielä vähän opetella juomishommia.

Myönnän, vaikka en oikein älyä, että miksi. Hyvinhän tämä tuntuu sujuvan.

Riemua koko rahalla.

Vielä tunnin harhailtuani älyän vilkaista asemarakennuksen toisellekin puolelle. Sadan metrin päässä kasvaa yksinäinen puu. Juoksen sydän pamppaillen sen luokse.

Riivattu löytyy puun juurelta. Hänen vieressään on reppuni, jonka kätköistä löytyvät myös passi, paperit ja rahat. Viereisellä kiviaidalla on elefanttiolutpulloja tyylikkäästi riviin aseteltuina.

”No, löytyikö sitä säpinää?”, Riivattu kysyy.

”Ai, mitä säpinää?”

”No, sitä sinä sanoit lähteväsi kylältä etsimään.”

”No joo, aika hiljaista oli.”

reilaamassa

Tatum Bros

Posted by

0

Maken uudessa bändissä soittaa rumpuja Riivattu. Hän on minua pari vuotta vanhempi ja päätä lyhyempi vilkas kiharatukka, jolla on vähintään yhtä hyvä pokka kuin minulla. Viihdymme toistemme seurassa mainiosti. Puhumme musiikista, sarjakuvista, elokuvista, naisista. Ja kaljasta. Siitä on tullut yhteinen kiinnostuksen kohde.

Harrastamme olevinamme jopa pienimuotoista olutguruilua vaahtokukkineen ja suutuntumineen, mutta pääasiassa vedämme päämme täyteen muutaman kerran viikossa samalla kun riekumme ympäri maakuntaa.

Kaljoittelun ohessa perustamme kahden miehen yhtyeen, Tatum Brosin.

Soitamme omia versioitamme Anthraxin, Metallican, Death Angelin ja Black Sabbathin kappaleista. Toinen hakkaa rumpuja ja toinen kurittaa kitaraa. Välillä vaihdamme soittimia päikseen. Minä laulan falsetissa jotain sinne päin, Riivattu karjuu omiaan.

Biisien välissä möykkäämme keskenämme kilpaa välispiikkejä, jotka ovat päätöntä sekoitusta amerikkalaisten bändien yleisönhuudatuksista, Voittamaton kostaja -elokuvan repliikeistä sekä amerikkalaisten vapaapainijoiden uhoamisesta.

”Ted DiBiase, The Million Dollar Man!”

“Podo! Kodo! Are you still alive out there?”

“We will eat you! Alive! You want it?”

Kaikesta uhosta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, ympärillä alkaa pyöriä myös tyttöjä.

Matkustamme Uimaharjun Kansantalolle prameasti täysimittaisella linja-autolla, jonka kaveri on lainannut meille keikkabussiksi. Ennen keikkaa olen bussin takapenkillä avaamassa rintaliivejä paikalliselta nuorelta naiselta.

Olen sekä hermostunut että innoissani.

Rintaliivit ovat saatanallinen keksintö. Niiden riisuminen kestää ikuisuuden. Hakaset ovat selvästikin jumissa eikä käsien tärinä auta sekään yhtään.

Lopulta valtavat rinnat pulpahtavat esiin ja valaisevat koko bussin takaosan.

Tuijotan tissejä lumoutuneena.

Ei voi olla totta!

Megamunkit!

Happi loppuu!

Bussin ovelta kuuluu Maken huuto:

”Hei, siun pitää mennä lavalle. Riivattu soittaa siellä jo!”

Ei auta mikään, touhuaminen jää siihen. Että osaa ihmistä vituttaa!

Myöhemmin ehdin sählätä sikin sokin ja ristiin rastiin. Usein olen vain itse niin sekaisin, ettei touhusta tule mitään. Pahimmillaan sammun kesken kaiken.

Äiti kuitenkin on tyytyväinen, kun tyttöjä alkaa pyöriä kuvioissa. Eräänä aamuna hän kertoo kylään tulleelle kaverille huojentuneena:

”Sillä oli joku tyttö täällä viime yönä. Mie jo luulin, että se on homo, kun liikkuu vain poikaporukoissa kaljaa juomassa!”

TatumBros

Pikametallia, Mr Simmons?

Posted by

0

Kesällä 1987 näen Anthraxin Oulun Kuusrockissa. Sillä on minuun yhtä suuri vaikutus kuin Hurriganesilla oli viisivuotiaaseen pikkujätkään tai Saimaa-ilmiöllä vähän isompaan. Päätän perustaa pikametallibändin. Leopardipaita vaihtuu bermudashortseihin ja Dawn Patrol saa jäädä.

Tällä kertaa uskallan tarttua kitaraan, olen sentään tiiraillut soittajakavereiden sormia muutaman vuoden. Minulla on Morris-merkkinen halpa SG-kopio, jonka olen saanut vaihtokaupalla Panulta. Minä sain kitaran, Panu Manowarin levyn.

Lavakoreografiat olen ottanut haltuun jo edellistalvena. Painelin kotoa treenikämpille kitara kaulassa niin että lumipenkat pölisivät. Korvalappustereoissa soi AC/DC. Vetelin kylänraitilla duck walkia ja otin välillä hurjia spurtteja. Tiukimmassa soolokohdassa heittäydyin rähmälleni pyörätielle ja kiepuin siinä villisti. Noustessani takaisin seisomaan ojensin käteni kohti taivasta ja vispasin jalkaa ennen seuraavaa hurjaa heittäytymistä lumipenkkaan.

Repertuaariin kuuluivat kaikki Angus Youngin lavaliikkeet, joita olin tiirannut suttuisilta VHS-kopioilta. Treenikämpälle ehtiessäni olin yltä päältä hiessä.

Tiesin miltä Angusista tuntuu.

Siistiltä!

Kylällä puhuivat Sorjosen hullusta pojasta.

Tukanheilutus on Angusin oppien jälkeen helppoa. Harmikseni pilasin pitkän tukkani tukkametallibuumini viimeisinä hetkinä. Kävelin lehmolaiseen parturikampaamoon Bon Jovin kuvan kanssa ja sanoin haluavani samanlaiset hiukset. Saahan sitä haluta. Masentunut käkkäräpää sotki polkupyörällä kampaajalta kotiin vertailemaan kuvaa peilistä.

Ei näyttänyt samalta ja vielä vähemmän hyvältä.

Bongaan uudelle bändille nimen Kivisistä ja Sorasista. Sarjassa Retu Kivinen antaa naapurilleen uhkavaatimuksen.

Ultimatum on mahtava nimi bändille.

Soitto on alkuun melkoista kohkaamista. En käytä soittaessani plektraa, vaan vetelen 20 pennin kolikolla poikittain. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, että pikametalliakin täytyy osata soittaa. Alkuhuuman jälkeen siirryn bändissä kitaristin tontilta rumpujen taakse.

Vuoden soitettuamme saan vinkin basisti-laulajasta, joka kannattaisi tsekata. Käyn hakemassa Eman Ultimatumiin suoraan PA-punkyhtyeen treeneistä. Hän vakuuttaa meidät välittömästi kyvyillään. Muutaman kuukauden treenaamisen jälkeen painumme studioon.

Ultimatum tekee demon liperiläisellä studiolla, joka toimii myös O.S.S.Y-yhtyeen treenikämppänä. Studion seinät on peitetty pornolehdistä leikatuilla kuvilla. Häiritsevimmin huomion vie äänipöytää vastapäätä oleva juliste, jossa poseeraavan Traci Lordsin jalkoväliä on tuhrittu punaisella kynsilakalla.

Myöhemmin manageritouhuistaan valtakunnallistakin huomiota saanut O.S.S.Y:n johtohahmo Eronen toimii äänittäjä-tuottajana. Hän vääntää kasiraiturinsa nappuloita innostuneena ja hehkuttaa jokaista tekemäänsä muutosta. Miksauspöydän kulmalla on passissa halkoliiterin kokoinen Mobira-matkapuhelin, joka pärähtää soimaan vähän väliä.

Mobiililaite on ihmeellinen aparaatti, jossa on sisäänrakennettu managerikytkin. Joka ikinen kerta, kun Eronen vastaa siihen, hänen äänensä mataloituu oktaavilla ja puherytmi hidastuu. Kun puhelu on huokailtu loppuun, ääni palaa normaaliksi kuin taikaiskusta ja vouhotus jatkuu taas innokkaana.

Demosta tulee mielestämme maailman paras. Lähetämme sitä levy-yhtiöihin ja rocklehdistön arvioitavaksi. Levy-yhtiöt eivät demostamme innostu ja musiikkilehtien arvosteluissa olemme keskikastia.

Suomi on perähikiä. Yritämme ulkomaille.

Huomaamme lehdestä, että Kissin Gene Simmons on perustanut levy-yhtiön, Simmons Recordsin. Väsäämme saatekirjeen lähetettäväksi demokasetin mukana. Ema aloittaa kirjeen kohteliaasti:

”Dear Mr Simmons.”

Mr Simmons ei ole yhtä kohtelias, vastaus kirjeeseen jää saamatta.