Elettiin elokuun alkua vuonna 1988. Takana oli pitkä junamatka Italian Rivieralla sijaitsevasta Sestri Levantesta, jossa olimme viettäneet useamman päivän. Pienessä merenrantakaupungissa oli ollut minun ja Riivatun lisäksi myös siskoni Pia sekä hänen kaverinsa. Tytöt lähtivät hiljalleen palaamaan takaisin Suomeen, minä ja Riivattu päätimme lähteä juomaan vieläkin halvempaa kaljaa Kreikkaan. Italia tuntui jo niin nähdyltä. Toista vuorokautta kestäneen junamatkan jälkeen olimme tulleet Brindisiin, josta oli tarkoitus matkustaa laivalla Kreikan Patrasiin.

Matkalla satamaan meidät yhytti innokas tarjoilija, joka lopulta sai houkuteltua väsyneet ja nälkäiset kaverukset ravintolansa terassille. Olimme onnistuneet kuluttamaan lähes kaikki liiramme eikä aikomuksenamme ollut vaihtaa enää yhtään matkashekkiä Italian valuutaksi. Ajattelimme, että eiköhän nuo loput rahat voisi sijoittaa pitsoihin. Kohta saisimme kuitenkin lähes ilmaista kaljaa Kreikassa niin paljon kuin maha vetää.

Lipevä tarjoilija jutteli meille suomenkielisiä fraaseja ja otti tilauksemme vastaan. Riivattu tilasi margheritan ja minä kinkkupitsan. Odotellessamme tarjoilija halusi, että opetamme hänelle lisää suomea. Opetimme hänelle liudan törkeyksiä, joiden väitimme olevan ihan normaaleja tervehdyksiä.

”Noita kun huutelet suomalaisille niin kauppa käy varmasti!”

Hetken kuluttua tarjoilija toi meille pitsat. Minun lättyni oli muuten ihan samanlainen kuin Riivatulla, mutta sen keskellä oli pikkuruinen siivu kinkkua ja sillä oli hintaa tuhat liiraa enemmän. Hyvät kaupat.

Ostettu mikä ostettu. Kun tarjoilija toi pöytään laskun, älysimme, ettei meillä olekaan tarpeeksi rahaa. Koska paikan antimissa oli lievä kusetuksen maku, kasasimme liirojen lisäksi pöydälle liudan eri maiden pikkukolikoita, joita oli jäänyt reissusta taskunpohjalle, nousimme ylös reilusti moikkaillen ja lähdimme kohti lähintä kadunkulmaa. Heti kulman taakse käännyttyämme pistimme juoksuksi. Emme pysähtyneet ennen kuin oli varmasti selvää ettei kukaan seurannut.

Loppupäivä meni maleksiessa satamassa, jossa ei ollut lisäksemme ketään muita kuin Albaniasta saapuneita pakolaisia. Ei heitä vielä silloin ollut muutamaa kymmentä enempää, varsinainen aalto alkaisi vasta paria vuotta myöhemmin. Satamassa oli leppoisaa, mutta tylsää. Tapoimme aikaa pelaamalla korttia.

Illansuussa satama heräsi henkiin ja ihmisiä alkoi valua kohti laituriin parkkeerattua laivaa. Laivamatka itsessään kuului Interrail-kortin hintaan, mutta sen lisäksi täytyi maksaa satamamaksu. Jonotimme luukulle, jossa pulitimme maksun jo etukäteen vaihtamistamme Kreikan drakmoista. Sen jälkeen piti jonottaa hakemaan matkalippu satamamaksusta saamaamme kuittia vastaan. Kun lopulta pääsimme luukulle, meille kerrottiin, että meiltä puuttuu lapuistamme poliisin leima. Ja poliisi piti kortteeriaan naapurirakennuksessa.

Eikun juoksuksi. Poliisit tarkastivat leppoisasti passimme, nauroivat minun kuvalleni ja antoivat tarvittavat leimat. Nyt alkoi olla jo kiire. Juoksimme takaisin laivalle, menimme viimeisien joukossa lipputiskille ja pääsimme laivaan täyttämään Kreikkaan vaadittavia maahantulokaavakkeita. Kun lopulta pääsimme laivaan, olimme aivan kypsiä. Laivan startatessa laiturista näytimme takakannelta keskisormea ja huusimme uhmakkaasti ”Fuck you, Italy!”

Olimme väsyneitä, hikisiä ja aivan innoissamme, että olimme matkalla kohti Kreikkaa. Tätähän pitäisi juhlia. Mutta mihin laittaisimme matkatavaramme, etteivät ne hukkuisi? Riivatulla oli rinkka ja minulla isäni metsästysreppu.

Muutaman kymmenen metrin päässä oli laivan komentosilta. No hitto, viedään kamat laivan kapteenille! Komealakkinen kapteeni lupasi, että saamme jättää kimpsumme ja kampsumme komentosillan ulkopuolelle kaiteen taakse, jossa ne varmasti säilyisivät. Kiitimme ja painuimme samantien juomaan drakmojamme pois.

Ilta ja yö menivät huuruisasti. Kalja maistui taivaalliselta. Jossain vaiheessa Riivattu pamahti eteeni litimärkänä. Hän oli törmännyt tyttöihin, joiden kanssa hän oli mennyt suihkuun. Vaatteet päällä. Eivätkä ne tytötkään olleet varsinaisesti suihkussa olleet. Mutta mitäpä sitä ei nuori mies tekisi olemattoman erotiikan eteen. Tyttöjä ainakin nauratti.

Aamulla heräsin laivan ylimmältä kannelta savupiipun vierestä. Ilmeisesti olin osannut hönöpäissäni etsiä laivan lämpimimmän kohdan. Lähdin etsimään Riivattua, joka löytyi alemmalta kannelta pelastusveneen alta. Homma oli vahvasti hallussa, kohta tulisimme Kreikkaan.

Lähestyimme satamaa, joka alkoi näyttää yllättävän tutulta. Ihan samanlainen aallonmurtaja kuin Brindisissä sekä samanlainen lentokenttä sataman kupeessa. Ja samanlainen Brindisi-kyltti, jolle olimme edellisiltana näyttäneet keskisormea.

Mitä hemmettiä? Pikainen kysely muilta matkustajilta selvensi, että olimme nousseet väärään laivaan. Tämä paatti oli käynyt kääntymässä yöllä Korfulla ja palasi nyt aamusta takaisin Brindisiin. Vahva suoritus.

Laivasta noustessamme otti päähän niin lujaa, että oli pakko käydä vaihtamassa matkashekkejä liiroiksi ja käydä kaljakaupassa. Joka tietysti oli vastapäätä sitä ravintolaa, jossa olimme edellispäivänä nauttineet juoksupitsat ja jonka terassilla tuttu tarjoilija oli valmiina kajauttamaan juuri oppimiaan suomenkielisiä törkeyksiä. Livahdimme kauppaan tarjoilijan katsellessa muualle ja palasimme kaupasta kantaen kaljalaatikoita kasvojemme edessä.

Kaljasta huolimatta päivä tuntui pitkältä. Istuimme satamassa albanialaispakolaisten seassa olutta tissutellen ja korttia läiskien. Illalla laivaan nouseminen sujui jo rutiinilla, joskin varmistimme kahteen kertaan, että tämän paatin määränpää on todella Patras.

Interrail-kortteihin täytyi merkata jokainen kuljettu etappi ja päivämäärä. Edellispäiväisen Brindisi – Patras -reitin alapuolelle tuli uusi merkintä: Brindisi – Patras.