”Hei, ette kai te vielä ole lähdössä minnekään? Alakerran diskossa juhlat ovat vasta alkamassa! Kaikki haluavat bilettää teidän kanssanne aamuun asti!”, ihmettelee paikalle kipittänyt nuori tyttö, kun olemme jo pakkautuneet autoon Depossa soittamamme keikan jälkeen.

Vaadin tilanteen uudelleenarviointia ja äänestystä.

”Kaikki, jotka haluavat jäädä paikalle bailaamaan, nostavat käden ylös. Nyt!”

Lasken äänet. Yksi. Ainoastaan minun käteni on pystyssä.

”Heittäkää se ulos, että päästään nukkumaan!”, Roger huikkaa etupenkiltä.

Katselen, kuinka auton takavalot katoavat kulman taakse ja lähden takaisin baariin.

Nelimiehinen Veljekset Perse on palannut Baltiaan elokuussa 2008. Yrityksistä huolimatta en ole saanut hommattua keikkoja Suomeen. Olen lähettänyt keväällä kymmeniä sähköposteja keikkapaikkoihin, mutta en ole saanut niihin kuin pari kieltävää vastausta. Loput eivät ole vaivautuneet edes vastaamaan.

Mutta Baltia on hyvä meille. Viiden keikan buukkaaminen Viroon, Latviaan ja Liettuaan on vaatinut kuusi sähköpostiviestiä. Olen saanut lyötyä kiertueen lukkoon kahdessa päivässä.

Turkulainen kaverimme Jurskis on lähtenyt mukaamme taltioimaan kiertueesta dokumenttielokuvaa. Hän on Rogerin vanha bändikaveri ja moniosaaja. Multi-instrumentalisti, joka osaa tehdä videoitakin. Kaiken lisäksi hän on mukava ja hauska seuramies, joka ei pienistä hätkähdä. Olemme antaneet hänelle täyden vapauden kuvata koko ajan ja dokumentoida kaiken mitä reissussa tapahtuu. Tosin tuskinpa hän lupia edes kyselisi.

Olemme avanneet kiertueen keskiviikkona klubikeikalla Pärnussa ja jatkaneet Riikaan. Meno on ollut melkoisen huuruista jo Tampereelta saakka. Alkumatkat ovat aina vähän tällaisia.

Aamuyöstä hortoilen Depon ulkopuolella. Paikka on menossa kiinni, mutta olemme kuulemma lähdössä jatkoille jonnekin. Harmikseni olen vain hukannut jatkoista maininneen ihmisen. Paikalle tulee toinen porukka, joka kysyy minua mukaansa. Hetkeä myöhemmin hukkaan heidätkin.

Eihän tästä tule mitään.

Baarin henkilökunta tulee ulos ja pistää ovet lukkoon.

”Nyt pysyt hetken paikallasi etkä lähde mihinkään.”

Tässähän nämä kaikki hukkaamani tyypit ovat. Pitipäs sattua. Pieni maailma.

Lähdemme baariin, joka on auki aamuun saakka. Baarissa minua alkaa väsyttää. Olisi syytä suunnistaa muun bändin perässä nukkumaan. Minulla vain ei ole hajuakaan siitä, missä hostellimme on. Onnekseni mukanamme on meille majoituksen varannut keikkavastaava. Saan häneltä kartan, johon hän merkitsee kynällä hostellin sijainnin sekä paikan missä olemme nyt. Hyvästelen seurueen ja lähden suunnistamaan kohti yöpaikkaa.

Sitten menee muisti. Illan viimeinen kalja on ollut liikaa, kuten aina. Havahdun kadun varressa olevalta penkiltä siihen, kun joku koskettelee minua. Viereeni on liimautunut nuori mies, joka kuljettaa kättään rintakehäni päällä kohti niskaani. Minulla ei ole hajuakaan siitä, että missä ja miten ole tyypin seuraan lyöttäytynyt. Tässä sitä kuitenkin yhdessä istutaan, kaksi laivaa on kohdannut toisensa Riian yössä.

Ei saatana. Nyt eivät kysyntä ja tarjonta kohtaa. Vaikka olenkin rajulla rokkireissulla, niin seksuaalisten rajojen venyttäminen ei kuulu kiertueohjelmaan. Tokkopa vaimokaan siitä tykkäisi.

Mietin, miten tässä pitäisi toimia. Älyän, että olen niin humalassa, etten juuri nyt osaa puhua mitään kieltä. Edes suomea. Toisaalta en kehtaa töniä kaveria kauemmaksikaan. Ihailijani saattaa tulkita sen väkivallaksi ja ties vaikka olen itse antanut vahingossa vääriä signaaleja.

Jää vain yksi vaihtoehto.

Päätän juosta karkuun.

Keskityn ja ponnistan itseni spurttiin. Pistän kaikki voimani rajuun alkukiihdytykseen, jota kestää kolmen askeleen verran. Sitten ristiaskeleet menevät solmuun.

Vedän turvalleni mukulakivitykseen komeassa kaaressa. Rytäkässä menevät molemmat polvet verille, kyynärpää ruhjeille ja oikea poskipääkin saa lisäväriä.

Yöllisen kohtaamisen toinen osapuoli nousee penkiltä ja tulee hämmästyneenä luokseni. Osaan nyt jo puhuakin sen verran, että kerron olevani menossa nukkumaan. Spurtti piristi. Kaveri opastaa minut taksitolpalle.

Eroamme vain ystävinä.

Otan itselleni taksin, istun etupenkille nähdäkseni paremmin ja osoitan karttaan merkattua osoitetta. Lähdemme liikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua huomaan tutun auton hostellia vastapäätä olevalla parkkipaikalla.

”Nyt olemme perillä”, sanon taksikuskille.

”Ei varmasti olla. Olet erehtynyt. Eihän täällä ole mitään”, kuski vastaa.

”Trust me, I know what I am doing.”

Kuski vilkaisee naamaani, sitten polviani eikä ala kiistellä enempää. Maksan kyydin tasarahalla ja kömmin vaniin nukkumaan siksi aikaa kunnes hostellin ovet avautuvat.