Kirjoittaja: darwinsorjonen

Aus! Raus!

Posted by

0

Vuoden 2005 alussa Saksasta kuuluu kummia. Saksalaiset haluavat Bulldoserin ja Turun TVO:lla kitarakoreografioitani kauhistelleen Väärät vieraat -yhtyeen kimppakiertueelle. Väärissä vieraissakin on naislaulaja, joten ilmeisesti saksalaisilla on jonkinlainen teema mielessä.

Oli tai ei, olen innoissani. Saksa on nasta maa!

Sovimme ajankohdaksi touko-kesäkuun vaihteen, joka vaikuttaa sopivimmalta kaikille. Keikkapaikat ja -kaupungitkin vaihtuvat useaan otteeseen kevään aikana, mutta lopulta saamme lyötyä lukkoon seitsemän keikkaa peräkkäisiksi päiviksi. Aiemmat edesottamukset tietäen reissun pituus kuulostaa juuri sopivalta.

Puhkumme itseluottamusta, emmekä ihan syyttäkään. Olemme treenanneet paljon, tehneet uusia kappaleita ja soittaneet hyviä keikkoja pitkin Suomea. Bändi on iskussa.

Teemme kiertueen kahdella autolla, tutulla Vastavirran vuokrapakulla ja Väärien vieraiden basistin Peten henkilöautolla. Pakkaamme mukaan täyden backlinen, joka kulkee näppärästi vuokra-auton tavaratilassa. Vuokra-autoa kuljettamaan lähtee kaksi bändien ulkopuolista kuljettajaa. Toisena kuskina on Vuoritalon-reissulla mukana ollut Paukku, joka vastaa vuokra-autosta muutenkin. Toiseksi kuljettajaksi lähtee joensuulainen kaverini Rane, vanha luottokuski jo nuoruusajoilta.

Siistiä!

Lähdemme liikenteeseen varhain aamulla toukokuun viimeisenä lauantaina. Ensimmäinen keikka on Kielissä sunnuntai-iltana. Pyyhällämme ensin Turkuun, sieltä lautalla Ruotsiin ja sitten kovaa vauhtia kohti Pohjois-Saksaa. Minulla ei ole matkasta tarkkoja muistikuvia. Kanssamatkustajien kertoman mukaan olen ollut melko äänekäs. Jossain vaiheessa on laulattanutkin.

Saavumme Kieliin sunnuntaina aamupäivästä. Kuskit ovat ajaneet hyvällä sykkeellä. Kurvaamme Alte Meierei -nimisen punkpyhätön pihaan. Keikkojen alkuun on vaikka miten paljon. Ei ole syytä aloittaa vielä roudaamistakaan. Lähdemme kaupungille katsomaan nähtävyyksiä.

Eihän sieltä mitään nähtävyyksiä löydy, mutta baari löytyy. Painun The L:n kanssa sinne kahdestaan. Otamme oluet ja fiilistelemme alkamassa olevaa kiertuetta. Alamme jutella paikallisten kanssa, jotka olevat kuunnelleet mongerrustamme sivukorvalla. He tuntuvat pitävän suomalaisista. Baarimikko haluaa tarjota meille viinaa. Hän tarjoaa meille keltaisia paukkuja, jotka maistuvat turhankin makeilta, mutta kihahtavat päähän. Saksan puhuminenkin onnistuu yhä sujuvammin.

Yhtäkkiä tunnelma muuttuu. Ilmeisesti kielimuuri aiheuttaa väärinkäsityksen, koska välit uusiin saksalaisiin ystäviimme viilenevät hetkessä. Meidät heitetään portsarin toimesta ulos.

”Aus!”, kehottaa portsari ja viittoo meitä poistumaan.

”Moi!”, huikkaan takaisin, kun kävelemme kohti ovea.

”Raus!”, vastaa portsari.

Meillä ei ole hajuakaan mitä oikein on tapahtunut. No, keikkapaikalle tästä pitää suoriutua muutenkin.

Ulkona soitamme kavereille.

”Missä me ollaan?”

”Mistä hitosta me se tiedetään?!”

”No, mutta missä meidän pitäisi olla?”

Saan sönkötettyä keikkapaikan osoitteen taksikuskille, joka kurvaa meidät pienen harhailun jälkeen perille. Raskas kaupunkireissu vaatii veronsa, simahdan päikkäreille takahuoneen nojatuoliin.

Herään paria tuntia myöhemmin perinteisesti tussipilojen uhrina ja post-it-laputettuna. Kavereilla on ollut hauskaa, kuviakin on kuulemma otettu. Ranteeseeni on piirretty rannekello, joka näyttää olevan vartin yli.

Keikkaan on siis aikaa vielä reilusti.

Takahuoneessa on pirun kylmä. Jostain syystä saksalaiset haluavat pitää ikkunoita raollaan vaikka ulkona on viileää. Tulemme huomaamaan saman kaikkialla. Sitä mukaa kun onnistumme sulkemaan ikkunoita, tulee joku paikallinen vääntämään niitä takaisin raolleen. Eipä näiden ajatuksenjuoksusta ota selvää pirukaan.

Olen valmistautunut reissuun erilaisilla keikkavaatteilla. Jokaiselle keikalle on omat kuteensa, jotka on pakattu omiin muovikasseihinsa. Muovikassit on pakattu erilliseen keikka-asustekassiin.

Meininkihän on kuin Madonnalla. Saksan valloittamiseen täytyy valmistautua pedantisti, koska saksalaiset ovat tunnetusti tarkka kansa.

Avaan kiertueen pukeutumalla ensimmäisellä keikalla kokiksi. Asu on peruja restonomikouluajoiltani. Hyvä, että asulle löytyy käyttöä alanvaihdon jälkeenkin.

Alamme jyrätä ensimmäistä keikkaamme Saksassa melko haparoiden. Vireet heittävät, eikä soitto meinaa sujua oikein muutenkaan niin kuin pitäisi. Matka ja matkaeväät ovat vieneet parhaan terän. Yritän paikata soiton puutteita räjähtävällä lavashow’lla. Syöksyilen ympäri keikkapaikkaa langattomieni turvin ja teen koreografioita parhaani mukaan.

Loppuhuipennuksena tulisen soolon päätteeksi heitän kitarani baaritiskin eteen lattialle ja syöksyn sen päälle rakastelemaan sitä rajusti. Pökin sitä kuin saksalaisissa laatuelokuvissa konsanaan. Vain viikset puuttuvat. Annan palaa antaumuksella, tämän jos minkä päälle luulisi saksalaisten ymmärtävän. Siinä pökkiessäni vilkaisen yläviistoon ja huomaan baaritiskin yläpuolella ison banderollin.

”Love music, fight sexism.”

Yleisö katsoo tyrmistyneenä kun nousen ylös kitaran päältä. Niin joo, tämä oli näitä paikkoja. Pääsi hurmoksessa unohtumaan. Huumorintajuni ei tunnu oikein istuvan puritaanipunkkareiden arvomaailmaan sen enempää Saksassa kuin Vuoritalollakaan.

Soitamme keikan loppuun parantaen otteitamme, mutta parempiakin on Bulldoser totta vie soittanut. Jotkut sentään taputtavat. Paikkaan vaisua aloitusta esittämällä Väärien vieraiden keikan aikana mäkihyppyjä jakkaralta lavan eteen.

Telemark-alastulot onnistuvat komeasti.

Vuoritalo

Posted by

0

Pari viikkoa syksyisen Baltian-pyörähdyksen jälkeen Bulldoser lähtee soittamaan Helsinkiin. Vuoritalon keikka sattuu olemaan sopivasti syntymäpäivänäni. Vuokraamme minibussin Vastavirta ry:ltä, ja saamme tutun kaverin kuskiksi. Paukku ajaa, ja matka sujuu rattoisasti Iron Maidenia kuunnellessa.

En ole käynyt Vuoritalolla koskaan aiemmin. Tiedän, että siellä järjestetään keikkoja ahkerasti. Vanhasta syntymäpäiväsankarista porukka vaikuttaa kovin nuorelta ja asenteelliselta. Alusta saakka on olo, että tänään eivät kysyntä ja tarjonta tule kohtaamaan. En anna sen häiritä, vaan napsautan uuden oluttölkin auki. Niitä on mennyt tasaisella tahdilla jo Tampereelta lähdettyä.

Käyn hakemassa käteeni leiman lipunmyyntitiskiltä.

”Onko teillä vieraslistaa?”, reippaan oloinen nuorimies kyselee tiskin takaa.

”Joo, pistä Bulldoserin listalle Rakel Liekki!”, huikkaan.

”Ei tarvitse. Rakel Liekki on pysyvästi talon omalla listalla”, nuorukainen vastaa hymyillen. Onhan täällä järki-ihmisiäkin.

Bulldoserin listalle päätyy ystäväni Tomi, joka saapuu keikalle suoraan firmansa juhlista pyhäpuku päällään. Mies erottuu hauskasti muusta yleisöstä. Mutta niin erottuu bändikin. Reiska on pukeutunut McDonald’sin paitaan ja minä heilun The D-Devil-puvussani. Yleisön suut menevät mutruun. Sen vaikutus on sama kuin joku heittäisi bensaa liekkeihin. Päätän esittää rajuimmat ja irstaimmat koreografiani.

Pökin kitaraani ja avaan supersankaripuvun vetoketjua niin, että voin hieroa nännejäni. Nuoriso vastaa näyttämällä keskisormea. Vuorovaikutus on vahvaa. Jälkeenpäin luen jostain, että ilmassa on ollut jopa lynkkausmielialaa. Saavutus kai tuokin.

Onneksi kaikki eivät ole yhtä herkkähipiäisiä. Muutamia tyyppejä tulee kehumaan keikkaa ja annamme haastattelun punkkareiden pitämään radio-ohjelmaan.

Varsinainen show alkaa kotimatkalla. Suutahdan Vuoritalon pihassa, koska en saa istumapaikkaa autossa. Autoon on pakkautunut kyytiä vailla olevia kavereita. On se nyt jumalauta. Maksan vuokraa kyydistä, jossa saan seisoa koko matkan Helsingistä Tampereelle. Hyppään pihalle ja tempaisen oven kiinni niin kovaa, että sen lukkomekanismi hajoaa. Lähden kävelemään pois ilman, että on hajuakaan minne pitäisi mennä.

Pääasia, että mies lähtee, ajattelen. Muut seuraavat autolla perästä ja houkuttelevat kyytiin, mutta enhän minä tietenkään suostu moiseen, vaan teen ainoan tyylikkään ratkaisun.

Pistän juoksuksi.

Siinä sitä mennään vierekkäin, minä juoksen ja kaverit ajavat rinnalla. He yrittävät puhua minulle järkeä aikansa, kunnes kyllästyvät valopään oikutteluun ja lähtevät ajamaan Tampereelle.

Minä yritän hahmottaa, että missä olen. Aikani haahuiltua löydän junaradan. Päättelen, että tähän aikaan siellä ei kulje enää paikallisjunia, mutta nyt minulla on edes jokin maamerkki. Päätän soittaa taksin.

Soitan taksikeskukseen, jonka numero on tallennettuna puhelimeeni.

”Mihin osoitteeseen sen taksin pitäisi tulla?”, kysyy naisääni linjan toisessa päässä.

Hyvä kysymys. Huomaan hieman kauempana katukyltin ja kipaisen katsomaan. Kerron osoitteen puhelimeen, seuraa hetken hiljaisuus.

”Niin, sinäkö olit nyt Helsingissä?”

”Joo, täällä ollaan!”

”Tulisi varmaan halvemmaksi tilata se taksi sieltä Helsingistä. Täältä Tampereelta se tulee maksamaan aika paljon ja ottaa aikansa ennen kuin se ehtii paikalle.”

Kiitän vinkistä, katkaisen puhelun ja soitan paikalle taksin numerotiedustelun kautta.

Ajelen taksilla keskustaan ja käyn katsomassa meneekö Tampereelle yöbussia. Näemmä menee, mutta vasta parin tunnin päästä. Tapan aikaa baarissa. Muu porukka ajelee sillä välin Tampereelle sivuovi raollaan. Lukkomekanismin rikkoutumisen vuoksi ovi ei mene enää kokonaan kiinni. Kaverit saavat kylmää lokakuista kyytiä. Maksan myöhemmin korjauksen omasta pussistani.

Saavun Tampereelle aamun jo sarastaessa. Joudun odottamaan Siuroon menevää bussia vielä muutaman tunnin verran. Kypsyttää. Takana on ikimuistoinen keikkareissu, jonka olisi mieluusti jättänyt tekemättä.

Vaikka kaipa tämäkin opetti jotain.

Ainakin sen, että pitää olla tarkkana, mistä taksinsa tilaa.

Moottoritiemusikantit

Posted by

0

Päänsärky on niin kova, että minun on lähdettävä lepäämään. Villun tyttöystävä lähtee viemään minua ja paria kaveriani taksilla kotiinsa.

Juhlat ovat ohi, mutta seikkailu vasta alkamassa.

Aamulla alkaa armoton pähkäily loppureissun suhteen. Meillä on nyt kaksi autolastillista porukkaa ja yksi toimiva auto. Kaikki eivät mahdu Renaultiin. Lättäkin epäilemättä haluaa autonsa takaisin. Pähkäilyn päätteeksi päätämme hinata Saabin Tampereelle.

Alamme selvitellä yksityiskohtia. Ensin täytyy selvittää, että saako auton hinata laivaan. Soitamme laivayhtiöön.

Saa. Seuraavaksi hinausköysiostoksille. Köysi löytyy sopuhintaan. Pistämme Saabin hinaukseen.

Matkalla satamaan olen ajaa kolarin ensin raitiovaunun ja sitten henkilöauton kanssa. Renaultin kiihtyvyys on hieman kärsinyt lähes täyteen lastatun Saabin seuratessa köyden perässä. Onneksi virolaismiehen autossa toimivat raskaan kaasupolkimen lisäksi myös jarrut. Äänimerkkikin kuulostaa erinomaisen toimivalta.

Osa porukastamme on taas kateissa. Tyypit ovat erehtyneet terminaalista ja älyävät sen viime hetkillä. Juoksuksi menee. He ehtivät mukaan juuri kun lautta tekee lähtöä. Renault kiskoo Saabin ramppia pitkin laivaan kytkin savuten.

Pääsemme Helsinkiin ja Suomen tulliin.

”Onkos pojilla miten paljon viinaa matkassa?”

”Taitaa olla enemmän päissä kun matkassa”, totean viitaten samalla taakseni.

Tullivirkailijat vilkaisevat takapenkille. Kaverit kuikuilevat kaljalaatikoidensa takaa, kirkasta viinaa ei näy. Matka saa jatkua.

Molemmat autot ovat nyt umpitäynnä. Reittivalinta on vielä auki.

”Saakohan moottoritiellä muuten edes hinata?”, ihmettelen.

”Miksi ei saisi?”

”Niin, miksipä ei. Mennään sitä pitkin! Ollaan nopeasti perillä.”

Lähdemme ajamaan kohti Tamperetta. Minä hinaan Renaultilla, Basta Bastan rumpali Piise on Saabin puikoissa.

Hyvinkään kohdalla taaksemme ilmestyy poliisiauto, joka näyttää pysähtymismerkkejä. Ohjaan Renaultin pois seuraavasta rampista ja pysäytän bussipysäkille. Poliisikaksikko, mies ja nainen, astuu ulos autosta. He katselevat epäuskoisena autoletkaamme ja ihmisiä autojen sisällä. Tai mitä heistä nyt näkyy kaljalaatikoiden takaa. Miespoliisi pyytää avaamaan ikkunan.

”Mitä ihmeen porukkaa te oikein olette?”

”Musikanttejahan me, keikkareissulta tulossa.”

”No, olis pitänyt arvata!”

Poliisit alkavat kirjoittaa sakkoa.

– Moottoritiellä ei saa hinata.
– Hinattavassa autossa ei saa olla muita kuin kuljettaja.
– Maksiminopeus hinatessa on 60 kilometriä tunnissa.
– Jos hinattava auto ei ole edes käynnissä niin maksiminopeus on 30 kilometriä tunnissa.

Minulle kertyy sakkoja yhteensä 300 euroa.

Poliisit sotkevat ensin minun ja Piisen henkilöllisyydet keskenään. Umpirehellisenä hölmönä menen korjaamaan virheen. Sakot olisivat saattaneet olla pienemmät kaverin tuloilla. Puhe on kuitenkin ollut maksaa kaikki sakot kimpassa, niiden saajasta ei ole niin väliä.

Toisaalta pienet takaiskut eivät tunnu enää missään.

”Nämä hinattavan auton ylimääräiset voisivat sitten alkaa etsiä itselleen uutta kyytiä”, tuumii toinen poliiseista samalla kun kirjoittaa sakkolappua.

”Ettekö te voisi heittää näitä vaikka Hyvinkään rautatieasemalle?”, Kata kysyy.

Poliisit tuumaavat hetken.

”Ottakaahan tarpeeksi juomia mukaan ja menkää tuonne maijan takaosaan.”

”Monesti oon poliisien kyydissä ollut, mutta koskaan aiemmin eivät ole käskeneet ottaa juomia mukaan!”, The L riemuitsee.

Hyvinkään rautatieasemalla poliisien toiminta herättää arvatenkin ihmetystä. Eivätkös poliisit yleensä keräile tuota porukkaa pois asemalta? Nyt ne kuskaavat hamppeja sinne takaisin ja vielä tukevan juomalastin kanssa.

Itse en ole sitä todistamassa, sillä matkamme jatkuu hinaushommissa. Hyvästelemme poliisit.

”Me omistetaan seuraava levy Hyvinkään poliisille.”

”Hyvä, pistäkää tulemaan poliisilaitokselle.”

Lähdemme ajamaan kohti Tamperetta pitkin vanhaa maantietä saatuamme poliiseilta erikoisluvan ajaa peräti neljääkymppiä. Jipii. Toivomme, että ehdimme kotiin vielä tämän vuoden puolella.

Hämeenlinnan kohdalla on jo niin pimeää, ettei hinaamisesta tule mitään. Hinattavassa autossa ei toimi enää edes valot. Pistämme Saabin huoltoaseman parkkiin ja soitamme auton omistavalle Lätälle. Lättä lupautuu noutamaan Piisen Tampereelle. Me muut pääsemme jatkamaan matkaa hieman ripeämmin.

Lättä kommentoi myöhemmin, että ei olisi haitannut vaikka olisimme jättäneet koko romun Tallinnaan. Kyseessä oli sentään vain satasen auto. Ei olisi sen takia kannattanut ottaa kolmensadan sakkoja. Renaultissakin menevät takaiskarit vaihtoon. Ne ovat aivan lopussa.

Halvaksi tuli tämäkin kuluystävällinen keikkareissu. Epäilen silti, että rock’n’roll on vielä piirun verran halvempi harrastus kuin vaikkapa suurriistan metsästys.

Ja varmasti pirun paljon jännittävämpi.

Ananasnarkki

Posted by

0

Paluumatka Kuldigasta, Baltian johtavasta pistokeikkapaikkakunnasta, starttaa aamupäivästä. Illalla on keikka Tallinnassa. Ongelmat Saabin kytkimen kanssa pahenevat, mutta matka etenee. Pysähdymme naapurikaupunkiin katselemaan baltialaista markkinameininkiä. Hyvinhän tässä keretään. Pistäydymme terassilla ottamassa loiventavat ja ihmettelemme torikojujen tarjontaa. Ostan itselleni pientä purtavaa ja vaimolle tuliaiskarkit.

Mukavaa puuhaa tämä rokkitouhu.

Pari tuntia kestäneen kaupunkikierroksen jälkeen pakkaudumme autoihin. Fiksuina ihmisinä ajattelemme, ettei meidän tarvitse ajaa yhtä matkaa, vaan kumpikin autokunta etenee omaan tahtiinsa.

Olemme jo lähellä Tallinnaa, kun saamme puhelun toisesta autosta. He ovat viitisenkymmentä kilometriä perässämme ja tukevasti tienposkessa. Saabin kytkin on sanonut sopimuksensa irti lopullisesti.

Meidän ei kannata kääntyä enää takaisin, sillä olemme myöhässä jo itsekin. Päätämme yksissä tuumin ajaa toimivalla autolla Tallinnaan, että edes osa porukasta on paikalla. Tienposkipartio jää etsimään apua.

Illan isäntänä toimii Tallinnassa asuva virolainen punkikoni Villu Tamme. Hän on järjestänyt meille keikan Woodstock-nimiseen baariin, joka sijaitsee Tallinnan vanhan kaupungin kupeessa. Soitan Villulle ja ilmoitan tapahtuneesta. Villu ei voi oikein auttaa, matkaa on sentään 85 kilometriä. Pyydän kyselemään, josko jotain kautta voisi kuitenkin saada apua. Hajonnut laina-autokin olisi hyvä saada Suomeen.

Keikkapaikalle saapuessamme on jo pimeää. Porukkaa on paikalla hämmästyttävän paljon. Keikkapaikan ulkopuolella, oven tuntumassa, päivystää poliisipartio.

Suuren maailman meininkiä.

Olisi selkeästi tulossa hyvät bileet, kunhan vain nyt saisimme kaikki soittajat ehjinä ja ajoissa paikalle. Baarin ikkunassa on iso mainosjuliste keikasta. Se peittää puolet ikkunasta. Villu on laittanut siihen oman kuvansa, vaikkei keikalla itse soitakaan. Kuvan vieressä lukee kissankokoisin kirjaimin:

”Villu suosittelee!”

Bändien nimet löytyvät julisteen alalaidasta puolta pienemmällä fontilla kirjoitettuna. Nerokkaasti laadittu. Meitä ei tunne Tallinnassa kukaan, Villun tuntevat kaikki.

Sovimme, että illan aloittaa virolainen Conflict O.K., joka on tuttu bändi edellisvuoden Sindin tapahtumasta. Toivomme, että ehtisimme sillä välin saada loputkin soittajat paikalle. Bulldoserkin on toista kitaristia vajaa, koska The L soittaa nykyään myös Basta Bastassa ja on matkustanut rikki menneessä autossa.

Juuri kun meille on selvitetty, ettei kavereillemme saada apua Tallinnasta, saamme huojentavan tiedon. Sankarimme ovat kohta autoineen keikkapaikalla. Joku paikallinen on pysähtynyt auttamaan nähtyään bändin tienposkessa ja ottanut kavereiden auton hinaukseen 500 kruunun korvausta vastaan. Hän on hinannut Basta Bastan koko 85 kilometrin matkan Tallinnaan.

Karpo antaisi tuosta hyvästä kylmäsavuporopaistin!

Itse en enää poroa tai mitään muutakaan elukkaa syö. Minusta on tullut ituhippi. Edellisen Baltian-kiertueen jälkeen Väntäsen Ari haastatteli Bulldoseria rocklehti Sueen. Kerroin haastattelussa kärkkäästi rokkireissusta ja jaoin jyrkkiä näkemyksiäni kasvissyönnin älyttömyydestä.

”Minä haluaisin sanoa punkkareille, että lihansyönti kannattaa. Jos nyt kaikki lopettaisivat lihansyönnin, mihin siat pistettäisiin? Sehän olisi massamurha. Nehän pitäisi lopettaa, ei niitä voi luontoonkaan vapauttaa. Nehän paskoisivat joka paikkaan. Mitä siinä sitten sanoo? Että ”siat!”, vai…?”, lauoin kieli poskessa.

Onkin aivan loogista, että samoihin aikoihin kun juttu tuli ulos, aloin itsekin kasvissyöjäksi. Ja nimenomaan eettisistä syistä. Päätös oli kypsynyt jo pitkään ja jossain vaiheessa tuli mitta täyteen. Ei minua varten tarvitse tehotuottaa eläimiä lahdattavaksi. Viimeisin pisara oli radiosta tullut ohjelma sikatilalta. Pitäkööt possut kyljyksensä.

Olen varautunut reissuun hedelmäsäilykkeillä siltä varalta, että kasvisruokaa ei olisi saatavilla. Fiksu veto, etenkin kun aikataulut ovat kusseet niin, ettei ole aikaa lähteä etsimään ruokapaikkaa.

Käyn hakemassa autosta purkin ananasta ja toisen hedelmäsekoitusta. Hansikaslokerosta nappaan rintataskuuni lusikan, josta tulee palautetta välittömästi. Saan kehotuksen panna lusikka piiloon ja varoa pitämästä sitä esillä.

”Etkö tiedä, että nistit käyttävät noita lusikoita heroiinin kuumentamiseen? Poliisit pidättävät heti, jos näkevät sinut lusikan kanssa!”

Kuuntelen hämmennyksen vallassa. Mitä helvettiä? Minulla on lusikka ja kaksi säilykepurkkia. Millaisiakohan johtopäätöksiä tuosta voisi vetää? Loppuuko ananasnarkomaanin urani poliisin pamppuun virolaisen keikkapaikan pihalla ennen kuin se ehtii edes alkaakaan?

Otan riskin ja kohtaloa uhmaten lusikoin ananakset parempiin suihin poliisien edessä. Jännitys on niin kova, että mehut valuvat rinnuksille. Tai sitten on vaan nälkä ja kylmä. Pamppu ei heilahda, sireenit eivät soi eivätkä valot välky, vaikka katson poliiseja kohti häpeilemättä samalla kun mätän säilykehedelmiä uhmakkaasti suuhuni.

Pienoinen pettymys. Kerrankin oli vaaraa ja katu-uskottavuutta tarjolla kahmalokaupalla.

Pukeudun keikalle taas The D-Deviliksi. Puku ja show toimivat mainiosti täälläkin. Soitamme hyvän ja hikisen keikan. Käytän hyväkseni aikoinaan Kuopiossa keikkareissulla ostamiani langattomia kitarasysteemejä ja säntäilen ympäri baaria. Baari on täynnä yleisöä ja tunnelma on katossa.

Ilo loppuu lyhyeen. Keikan jälkeen iskee julmettu päänsärky. Epäilen syyksi salakavalaa ananasyliannostusta.

woodstock

Halki sumuisten peltojen

Posted by

0

Pimeä yllättää matkalla Kuldigaan. Tiet kapenevat ja kaikkialle nousee sakea sumu. Renault kiitää läpi peltojen ja kylien, kaahaan kuin parempikin rallikuski. Nyt kiinnostaa vain pääseminen keikkapaikalle. Takapenkillä on hiljaista. Reiska tunnustaa, että häntä pelottaa ihan helvetisti. Kieltämättä vauhti on kovaa, nyt keskitytään ajamiseen. Onneksi muuta liikennettä ei juuri ole. Kello lähenee jo iltayhdeksää.

Bulldoser ja Basta Basta ovat lähteneet viikonloppureissulle Baltiaan. Tällä kertaa bassorumpu on jätetty suosiolla treenikämpälle ja matkustamme henkilöautoilla. Bulldoser on ahtautunut minun Renaultiini, Basta Basta on saanut lainaksi Saabin Kohu-63:n Lätältä, joka on juuri ostanut auton itselleen satasella. Riian ruuhkissa autokunnat ovat eksyneet toisistaan, kiidämme Kuldigaan eri reittejä.

”Paljonkos me saammekaan tästä keikasta?”, apukuskin paikalla oleva Kata kysäisee minulta.

”Kuulemma on sovittu, että saadaan 20 latia.”

”Siis per nenä?”

”Ei, kun yhteensä, kymppi per bändi.”

”Siis kaksi latia per nenä? Kaksi latia! Mitä se on euroissa? Kolme euroa?!”

”Miinus matkakulut, ne sisältyvät keikkapalkkioon.”

Kyllä kelpaa kiitää halki öisen Latvian näillä liksoilla. Höllään kaasua. Naurattaa ihan helvetisti!

Kata suunnittelee pistävänsä pystyyn oman klubin, jonne palkkaa soittajia Baltiasta, majoittaa heidät liiteriinsä ja antaa aamulla pari kolikkoa kouraan. Loppumatka menee naureskellen. Meinasi jo unohtua miten mukavaa puuhaa tämä onkaan, kun olemme painaneet puoli vuorokautta perse puuduksissa.

Tässä touhussa ei ole järjen hiventäkään, joten pakkohan tämän on olla siistiä.

Saavumme lopulta keikkapaikalle varttitunti ennen toista autokuntaa. Paikalliset ovat olleet jo huolissaan, että ehtivätkö suomalaiset paikalle ollenkaan. Napsautan kaljan auki.

Voi hemmetti, että maistuukin hyvälle.

Basta Basta kurvaa paikalle. Bändin solisti Leksa kertoo Saabin kytkimen reistailevan. Pääasia, että kaikki ovat päässeet perille. Basisteja myöten. Vaihdan keikkakuteet päälle. Tänään heilun kitarasupersankarina. Käyn ulkona möykkäämässä ja poseerailemassa asussani. Se huvittaa ulkona maleksivia ihmisiä sen verran, että he alkavat valua pihalta sisätiloihin.

Tälläkin kertaa Basta Bastan hardcore puree Bulldoserin punkrokkia paremmin. Pojat soittavat tiukan keikan, joka saa yleisöön liikettä.

Ei hassumpi keikka ollenkaan. Kuldiga on Basta Bastan paikka.

Meidän vuoromme on seuraavana. Meininki ei ole yhtä kova mitä kavereiden keikalla, mutta jokunen ihminen sentään tykkää meistäkin. Kaikki eivät tosin jaksa seurata keikkaa virkeänä. Keikan loppupuolella huomaan yhden tytön nukkuvan salin perällä. Käyn herättelemässä. Tyttö katsoo minua kuin idioottia, jolta kieltämättä näytänkin supersankaripuvussa heiluessani, kääntää kylkeään ja jatkaa unia. Mielialaa nostaa sentään muutaman tyypin pogoaminen lavan edessä. Ja se, että keikan jälkeen bileet jatkuvat myöhään yöhön.

Syömme kaalisoppaa ja juomme olutta. Juttelemme jääkiekosta paikallisten kanssa. Meininki on mukavan leppoisaa. Edelleenkään minulla ei ole hajua, että mistä tämä porukka tänne peltojen keskelle oikein tulee. Elämän suuria mysteerejä.

Yövymme jälleen keikkapaikan vintillä muutaman paikallisen seurana. Huomaan itselleni varatussa sängyssä kotoa asti raahaamani peiton heiluvan rytmikkäästi. Lienee parempi, etten mene häiritsemään. Viereisen sängyn laidalla tyypit nappailevat Subutexia kielen alle. Rock’n’rollin jälkeen vintin on täyttänyt sex and drugs.

Juon viimeisen oluen, etsin itselleni paikan patjankulmalta ja nukahdan.

zabadaks