Perusrokkikaava

Reissuunlähtö menee tutulla kaavalla. Rane on kuskina. Treenaamme ensin illan Tampereella, painumme fiilistelemään baariin ja lähdemme ajamaan yöllä kohti Helsinkiä. Helsingissä käymme aamukahvilla Hakaniemen torilla ja suuntaamme läheiselle pallokentälle potkimaan jalkapalloa baarien avautumista odotellessa.

Yhdeksältä olemme jo roikkumassa Roskapankin ovenkahvassa. Viisi minuuttia myöhemmin Ukkos-Jussi saa hommattua itselleen porttikiellon.

Rumpuihme kävelee ovesta sisään ihan normaalisti, mutta eteisessä hänet yllättää paha olo. Hän ryntää portsarin ohi kohti vessaa pitäen samalla kättään suunsa edessä. Oksennusta purskahtelee sormien välistä kuin vettä Manneken pisistä. Vessassa oksennusta tulee lopulta kunnolla. Portsari ei tunne sympatiaa, vaan poistaa pahoin voineen rumpalin pihalle.

”Ja takaisin ei tarvitse enää tulla. Koskaan.”

Tapaamme Jurskiksen satamassa ja astumme laivaan. Kiertueen ensimmäinen keikka on Pärnussa. Matkaa kertyy Tallinnasta vain 150 kilometriä, joten voimme ajella kaikessa rauhassa. Perillä ehdimme kierrellä terasseja, käydä syömässä ja pulahtaa meressä. Keikkapaikalle saavumme silti etuajassa.

Keikkapaikkana on rokkiklubi, joka sijaitsee pari kilometriä keskustasta, lähiössä sijaitsevan liiketalon kellarikerroksessa. Itse rakennus on kolkko betonimöhkäle eikä se anna odottaa paljoa klubiltakaan. Tunnin verran ulkona odoteltuamme paikalle saapuu myös klubin omistaja ja pääsemme näkemään paikan sisältä päin.

Paikka ei ole ollenkaan hassumpi ennakko-odotuksiin nähden. Se on pätevä pieni rokkiklubi, jonne on sisäänkäynnit sekä liikekeskuksen sisäpuolelta että katutasosta. Klubin etuosassa on pienehkö baari tiskeineen ja taempana hieman isompi sali, jossa on lava sekä pikkuruinen tanssilattia. Tanssilattian ympärillä on sieltä täältä haalittuja muhkeita nojatuoleja ja sohvia. Tekniikassa ei ole valittamista, ihan asiallinen PA sekä valot. Backlinekin löytyy talon puolesta. Hyödynnämme osan paikan vehkeistä ja säästämme itseämme roudaamiselta.

Jurskis virittää Ukkos-Jussille rummut soundcheckin yhteydessä. Rummut ovat epävireessä, mutta niin on rumpalikin. Itsekään en ole parhaassa mahdollisessa iskussa. Soitamme keikan, josta ei paljoa kerrottavaa jää. En itse asiassa muista paljoakaan.

Ei se kuitenkaan ihan surkeasti mennyt. Kaikki soittajat sentään pysyivät lavalla keikan loppuun saakka. Yleisöä ei ole tungokseksi saakka, mutta keskiviikkoillaksi ihan hyvä saldo. Kiertue tulee avatuksi lähes huomaamatta.

Herään aamulla salin puolelta nojatuolista. Nenään leijailee kahvintuoksu. Suuntaan baariin, jossa klubin omistaja on kahvinkeittopuuhissa. Hän katselee minua kulmiensa alta.

”Nukuttiko hyvin?”

”Joo, eipä valittamista.”

”Muistatko missä nukuit?”

”Joo, tuolta salin puoleltahan minä juuri heräsin. Nojatuolista.”

”Tarkoitin sitä, että missä nukuit sitä ennen.”

Nyt tipahdin kärryiltä. Klubin omistaja osoittaa baaritiskiä.

”Nukuit tuossa tiskin päällä sikiöasennossa ja ihmisillä oli hauskaa. Sinusta napsittiin aika paljon valokuvia. Lopulta kannettiin sinut porukalla sinne tuoliin nukkumaan.”

Aha.

Klubinpitäjä tuntuu kuitenkin olevan tyytyväinen illan keikkaan. Juttelemme niitä näitä ja käy ilmi, että Sindin muutaman vuoden takainen Against Police Terror 2 -festivaali, missä olin soittamassa Bulldoserin kanssa, oli tämän samaisen kaverin järjestämä.

Mukava yhteensattuma.

Kyselen häneltä, että tietäisikö tämä edullista autokorjaamoa. Vanissa ei toimi valot. Pitkille vaihtaessa valot katoavat kokonaan. Olen ostanut varaosan jo Suomessa, mutta aika ei ole riittänyt sen asentamiseen. Keikkajärjestäjä opastaa meidät korjaamolle, jossa osa saadaan vaihdettua nopeasti ja edullisesti.

Hyvästelemme Pärnun ja lähdemme ajamaan kohti Riikaa. Illalla on keikka Depossa. Olemme saaneet siellä kyseenalaisen maineen. Depon sivuilla mainostetaan, että tämän bändin kaverit ne vasta ovat kovia juomaan. Epäilen, että emme tuota pettymystä tälläkään kertaa.

vani

futis

laivalla

roskis

kiikku

kyltaatasta

lepoa

Silvo

Silvo oli ensimmäisiä ystäviäni. Hän oli minua parikymmentä vuotta vanhempi, mutta ajatteli kuin lapsi. Hän osallistui meidän toisten kakaroiden lailla hiihtokilpailuihin, joita järjestimme Lehmon pelloilla. Perustin hänen kanssaan puuautotehtaan, kun olin viisivuotias. Välillä yhtiökumppanusten välillä kuohahti niin, että Silvo juoksi kielimään isälleni miten Pasi kiusaa.

Sunnuntaiaamuisin Silvo kiersi reittiä talosta taloon, ja kertoi matkalla kuulemansa uutiset kylältä. Jutut saattoivat värittyä matkalla, mutta aina oli jotain kerrottavaa. Me kakarat kutsuimme juttujen lähdettä Silvon tietotoimistoksi.

Välillä Silvo teki myös aikuisten juttuja, vahvasti omalla tyylillään. Mieleltään ikuisesti nuoren kaverin mielikuvitus oli vilkasta. Muistan hänen maanneen mummolani pihamaalla hiekkakasassa sammuneena sen jälkeen kun oli juonut vissyä viskinä. Seuraavan päivän krapula tuntui luissa ja ytimissä. Ja tottahan Silvo kunnostautui myös naisrintamalla. Hänellä oli suojatyöpaikassaan Marjatta-niminen tyttöystävä, jolle Silvo soitti ja kysyi kuulumisia. Kun kaverini ei itse osannut pyörittää lankapuhelimesta numeroa, joku meistä teki sen hänen puolestaan. Kun linjan toisessa päässä vastattiin, avasi Silvo soittamansa puhelun aina samalla tavalla.

”Puhelimessa”, hän sanoi luuriin silmät innostuksesta välkehtien, suu leveässä hymyssä ja jatkoi:

”Onko siulla pitkät housut vai hame päällä?”

Jouluisin Silvon lahjalistalla oli vuodesta toiseen humppakasetti. Muutamana vuonna olin kuskina naapurin Keijolle, joka teki joulupukkikeikkaa. Kierros aloitettiin aina Silvon luota, jonne pukilla oli viedä ostamani humppakasetti. Eräänä jouluna Silvo oli ovella vastassa innostuneena.

”Jo toinen pukki!”

Silvon naapuri oli ehtinyt käydä samalla asialla hetkeä meitä aikaisemmin.

Minulle tuli ikää, Silvo säilyi lapsena. Ajokortin saatuani aloitin viikonloppujakajana postilla. Toimitin lauantaiaamuisin sanomalehdet haja-asutusalueelle. Kävin lajittelemassa lehdet Lehmon postikonttorilla ja kurvasin hakemaan Silvon kyytiin. Silvo istui arvokkaasti nahkatakkisen pitkätukan ohjaaman Saabin etupenkille rinnassaan hänelle tuunaamani Postin rintamerkki, jossa luki ”Silvo, Postimestari”. Lehdenjaon lomassa kävimme juomassa Uuron huoltoasemalla kahvit ja ostamassa Silvolle humppakasetin.

Silvon jutuista vastuu siirtyi monesti kuulijalle. Erään kerran postireissulle mukaan lähti myös bändini kitaristi Tipe. Lehdenjakelun päätteksi kurvasimme kaupunkiin, koska minun piti käydä ostamassa itselleni rumpukapuloita. Silvo ja Tipe odottivat autossa sen aikaa. Kun olimme heittäneet Silvon kotiinsa, Tipe kertoi minulle, miten he olivat keskustelleet.

”Sehän on ihan huipputyyppi! Juteltiin pitkät ajat ja ihan järkevää juttua! Tosi mukavaa, se on oikeesti fiksu tyyppi!”, Tipe selitti innoissaan.

Seuraavana päivänä Silvo tuli käymään kylässä enkä malttanut olla kysymättä lisää juttutuokiosta.

”Tipe kertoi, että olitte jutelleet sillä välin kun kävin kapulakaupassa”, kysyin.

”Niin juteltiin”, Silvo vastasi kirkkain silmin.

”No, mitäpä juttelitte?”

”Niinhän tuo kertoi, että on pässi panemaan!”

Silvo on poissa. Syöpä vei miehen ennätysnopeasti. Samoihin aikoihin muutin itse Pirkanmaalle enkä ehtinyt käydä katsomassa häntä edes sairaalassa. Asia, joka on nyt jälkeenpäin harmittanut. Muistot kuitenkin elävät ja ihmisistä parhaimmat eivät unohdu koskaan.

– Julkaistu osittain Puulaakirokkitähden Facebook-sivulla 13.5.2015

silvo

Ilmaista viinaa Barcelonassa

Vuonna 2007 Itämeren kiertueelta paluun jälkeen lähdin testaamaan Teijan kanssa halpamatkailua Ryanairilla. Lensimme ensin Dubliniin, sieltä Barcelonaan ja Frankfurt-Hahnin kautta kotiin. Lennoille tuli hintaa yhteensä vähän reilut 200 euroa, halpaa kuin mikä.

Ja halpaa oli muutenkin. Barcelonassa paikalliset jobbarit möivät olutta kadulla euron per tölkki. Kaljanmyyjien varastot olivat maassa olevissa koloissa, olisivatko ne olleet joitain sulkuventtiilien paikkoja. Välillä kävimme hakemassa Maozista valtavia falafel-annoksia pikkurahalla. Toisena iltana La Ramblalla maleksiassamme meille iskettiin kouraan laput, joilla sai baarista ilmaiset drinkit. Pistimme lipareet taskuun sen kummemmin miettimättä.

Jossain vaiheessa älysimme, että se baari olisi siinä lähistöllä ja kun ei ollut mitään suunnitelmia, niin ajattelimme käydä testaamassa palvelun. Menimme baariin ja iskimme laput tiskiin.

”Näilläkö pitäisi saada ilmaiset juomat?”, kysyimme vähän arasti käyttäytyvältä baarimikolta.

”Joo, kyllä”, kaveri mutisi tiskin takaa.

”Saadaanko ottaa mitä vaan?”

Baarimikko nyökytteli ja selitti jotain, mutta musiikki oli niin lujalla, ettei saatu kaverin puheesta mitään selvää.

Mitäpä tuosta, minä tilasin itselleni ison oluen ja Teija valkkasi itselleen jonkun drinkin. Nappasimme juomat tiskiltä ja kipusimme portaat baarin yläparvelle, josta etsimme istumapaikat.

Hetkeä myöhemmin baarimikko tuli perästä kantaen mukanaan kahta pientä muovipikaria, joissa oli jotain kellertävää nestettä. Hän asetteli ne pöydälle samalla nyökytellen meille. Nyökkäsimme takaisin ja tyyppi poistui pälyillen alakertaan.

Siinäpä sitten ihmettelimme, että mikähän juttu tämä on. Tässä saattoi piillä jokin katala juoni. Jos joisimme nuo pikkupikarilliset pois, niin meiltä varmasti tultaisiin perimään rahaa. Päätimme, että on parempi jättää keltadrinkit juomatta.

Kun paikka vaikutti muutenkin tylsältä, niin kietaisimme omat juomamme huiviin ja aloimme tehdä lähtöä. Baarimikko asetteli juuri pulloja hyllyihin, kun kävelimme tiskin ohitse ulko-ovelle. Ovisuuhun oli ilmestynyt portsari, joka syventyi sanomalehteensä. Avasimme oven, huikkasimme pikaiset moikat ja poistuimme yöhön. Kadulla ihmettelimme, että olipa erikoislaatuinen paikka, mutta juomat tulivat silti ilmaiseksi.

Sitten välähti.

Niitä lappujen jakajiahan oli La Ramblalla vaikka miten paljon! Me voimme kiertää koko yön baarista toiseen juomassa ilmaista viinaa!

Ja eikun hakemaan lisää lappuja ja seuraavaan baariin. Siellä taas baaritiskille ja laput esiin.

”Näillä vissiin saa ilmaiset drinkit? Minä otan kaljan!”, hihkaisin innostuneena.

”Niin, se kalja sinun pitää maksaa”, vastasi edellispaikan baarimikkoa virkeämpi kaveri.

”Miten niin? Tässä lapussahan lukee, että ilmainen drinkki?”, hämmästelin vähän tuohtuneena.

”Niin joo, kun ensin ostat sen oluen, niin saat kaupanpäälle tällaisen”, vastasi baarimikko ja näytti mallikappaletta.

Pieni muovipikari, sisällä kellertävää nestettä.

Poistuimme paikasta korvat punaisina. Ilmaisen viinan yö tyssäsi siihen. Sen ensimmäisen baarin ohitse emme uskaltaneet kävellä koko loppureissun aikana.

– Julkaistu Puulaakirokkitähden Facebook-sivulla 21.3.2015

Sepe ja Repe

Armeijan jälkeen pääsin töihin postille, jossa olinkin tehnyt jo aiemmin lauantaikantoa ja sijaisuuksia. Minulle oli tarjota vain osa-aikaista työtä Lehmon piirin lajittelussa, mutta olin tyytyväinen, kun sain tehdä edes jotakin. Jossakin vaiheessa pomoni ehdotti minulle, että lajitteluhommien lisäksi voisin tehdä keikkahommana postilaatikoiden keskittämistä puomeihin omakotitaloalueilla. Hommaan oli palkattu jo työmies, joka rakensi puomit suunnitelmien mukaan, mutta koska hän oli aiemmin polttanut oman korttinsa, niin tarvittiin ajokortillinen apumies. Ja sehän kävi minulle.

Työkaverini oli viidettäkymmenettä käyvä sekatyömies Sepe, joka selvästi oli nähnyt elämää. Mikäpäs siinä, ensitapaamisen perusteella tultaisiin varmasti toimeen. Kävin lajittelemassa Lehmon postit aamuisin ja kurvasin sitten Rantakylään Postin varikolle kuittaamaan itselleni auton. Varikon toisessa päässä olevassa ulkovarastossa odotti Sepe valmiina laatikkopuomien ja työkalujen kanssa. Pakkasimme kamat kyytiin ja hurautimme maakuntaan laatikonsiirtohommiin.

Joskus Sepellä oli edellinen ilta venähtänyt aamuun. Kun lähdimme ajelemaan jonnekin Jakokosken takamaille, hän kertoi aamulla olleen suorastaan tuskaisen olon.

”Oli pakko hypätä pyörän selkään ja käydä ostamassa mehua. Älä sitten kerro pomolle”, Sepe avautui ja kiskaisi hihastaan Aperita-pullon, josta hän paranteli oloaan ahnain siemauksin.

Postilaatikoiden siirtäminen aiheutti asukkaissa jonkun verran närää. Touhujamme kävi ihmettelemässä ja kritisoimassa useampikin emäntä tai isäntä. Laatikkojen uudet paikat tulisivat kuulemma lumiauran runtelemiksi. Sepe keikkui Aperita-päissään hiekkatiellä ja kertoi asiakkaille, ettei ole pienintäkään syytä huoleen.

”Postilaitoksen pääjohtaja Pekka Vennamo on luvannut, että ensi talvena ei tule senttiäkään lunta!”, Sepe uhosi huitoen samalla käsillään suurieleisesti.

Minä häpesin silmäni päästä.

Mutta hommat sujuivat. Uudet puomit täyttyivät laatikoista, joihin postinjakajan oli tipauttaa laskut ja mainokset suoraan jakeluauton ikkunasta.

Eräänä aamuna soitin Sepelle ja varmistelin päivän ohjelmaa. Meidän piti lähteä hommiin Kontiolahden ja Juuan rajamaille Romppalaan. Sepe pyysi minua käymään auton sekä tarvittavat tarvikkeet varikolta ja tulemaan sitten noutamaan hänet Rantakylässä olevalta huoltoasemalta. Kuulin Sepen äänestä, että nyt olisi tulossa taas näitä jännempiä reissuja, mutta tein työtä käskettyä.

Huoltoasemalla Sepellä oli kaveri. Kaverin nimi oli Repe ja hän oli juuri päässyt linnasta. Vapautumista oltiin juhlittu rankasti. Aamupäivästä oloa korjaillessa Sepelle oli tullut mieleen pyytää Repe työreissulle mukaan.

Niin sitä mentiin Romppalaan, keskiolutkaupan kautta. Siirtelimme postilaatikoita kesäisessä maalaismaisemassa verkkaiseen tahtiin. Toinen kavereistani teki rautakangella reiät laatikkopuomia varten ja toinen paukutti lekalla puomin tukevasti pakoilleen. Minulle jäi tehtäväksi käydä irrottamassa laatikko entiseltä paikaltaan ja surauttaa se akkuporakoneella puomiin kiinni.

Kaljat kuitenkin loppuivat ja kaverusten mielessä alkoi siintää ajatus viinakauppareissusta. Mikäpäs siinä. Lupasin heittää kaverit Alkoon heti kun hommat olisi tehty. Työstä oli kuitenkin vielä puolet jäljellä. Pojat tottelivat nyreinä.

Laskuhumalaksi kääntyvä hutikka sai tunnelman lopulta kiristymään niin, että vanhoja muistellessaan Sepe ja Repe hermostuivat toisiinsa. Alkuun se oli pientä vittuilua, nasevia heittoja ja piikikkäitä sohaisuja. Pikkuhiljaa se eteni yhä äreämmäksi naljailuksi, lopulta henkilökohtaisuuksiin meneväksi suoraksi huudoksi. Ja kuinkas ollakaan, kaverit olivat valmiina mittaamaan kumpi on kumpi.

Katselin Romppalan raitilla akkupora kädessä miten Repe uhkasi Sepeä lekalla ja Sepe heilutti rautakankea julmasti kaveriaan mulkoillen. Kaverusten humalainen huojuminen muuttui uhoksi, jossa saattaisi käydä huonosti. Katseista paistoi viha, kohta halkeaisi jonkun kallo.

On tämä työelämä yhtä juhlaa, mietin katsoessani isojen poikien alkavaa leka- ja kankitanssia. Näinkö tässä joutuisi vielä hommaamaan työpäivän päätteeksi ambulanssia? Ja selvittämään tapahtumien kulkua kamarille? Mietin, että millä saisin laukaistua tilanteen ilman isompia vammoja kenellekään.

”Sitä ei muuten tätä menoa ehditä sinne Alkoon”, keksin sanoa lopulta.

Sepe ja Repe jähmettyivät aloilleen. Kumpikaan ei puhunut mitään. He katselivat toisiaan hetken, sitten selvittelivät kurkkua parilla kohteliaalla rykäisyllä ja lopulta löivät kättä päälle.

”Eiköhän hoideta nämä hommat.”

Ja kyllä hommat hoituivatkin. Kanki löi reikää ja leka paukutti puomia niin kiihkeästi, etten meinannut pysyä perässä millään. Työkaverini olivat liekeissä ja hoputtivat minua kiinnittämään laatikoita nopeammin.

Paluumatkalla Joensuuhun autossa ei juuri puhuttu. Kollegani tuijottivat hermostuneina kojetaulussa olevaa kelloa.

Tunnelma laukesi lopullisesti vasta Joensuussa, kun jätin helpottuneen kaksikon kyydistä keskustan Alkon edessä kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa. Pojat morjestivat minulle ovelta iloisina, kun lähdin palauttamaan autoa varikolle.

Postilaatikkobusiness is serious business.

Didelis Dalykas

Rane suuntaa Veljekset Perseen vanin kohti Liettuaa. Seuraava keikkapaikka on Siauliain kaupungissa sijaitseva DIY-luola nimeltään Didelis Dalykas. Matkaa Tallinnasta kertyy lähes neljäsataa kilometriä. Wilson jää päiväksi Tampereelle työkiireidensä vuoksi. Hän joutuu jättämään Siauliain keikan väliin, mutta lentää sitä seuraavalle keikalle Riikaan.

Laivalla Jonsson hukkaa laukkunsa passeineen päivineen. Kassi on arvatenkin jäänyt sinne, missä Jonsson on ottanut päiväunet. Ongelmana on vain se, ettei Jonssonilla ole varmaa muistikuvaa päikkäripaikasta. Hyvin alkaa. Etsimme laukkua porukalla, kunnes satamaan saapuessa Jonssonia kuulutetaan saapumaan laivan infotiskille. Onneksi joku rehellinen kanssamatkustaja on löytänyt laukun ja toimittanut sen laivan henkilökunnalle.

Ajelemme kaikessa rauhassa Liettuaan. Paikallinen nuori keikkajärjestäjänainen soittaa matkalla huolissaan useammankin kerran. Hän epäilee, että olemmeko ylipäätään tulossa.

”Matkalla ollaan ja hyvin keretään. Myykää niitä pääsylippuja vaan”, vakuuttelen ja ihmettelen sitä, miten kovia nuo liettualaiset ovat huolehtimaan tekijämiesten perään.

Pienen harhailun jälkeen löydämme keikkapaikan, joka on rakennettu nyttemmin lähes tyhjillään olevaan teollisuuskiinteistöön. Ympärillä sijaitsee muita vastaavanlaisia rakennuksia, joista parissa näyttää olevan vielä jotain liiketoimintaakin. Kapuamme rapistuneen teollisuusrakennuksen toiseen kerrokseen.

Ei hassumpi paikka. Kaksi huonetta, joista suurempi toimii soittotilana. Soittotilan perälle on rakennettu matala lava. Paikalla pitäisi olla toinenkin bändi, mutta se on kuulemma hajonnut keikkapäivänä. Näitä sattuu. Ymmärrän keikkajärjestäjän huolestuneet puhelinsoitot. Hän lienee epäillyt, että hajoamme matkalla mekin.

Heitämme rojut sisälle ja alamme odottamaan keikan alkua tutun kaavan mukaan. Teemme olomme kotoisaksi. Paikalle on saapunut myös kolme autolastillista tšekkiläisnuoria. He ovat juuri autolomalla Baltiassa ja nähneet illan keikkajulisteen. Pääsemme avaamaan samalla kertaa myös Tšekin markkinat.

Meillä on mukana oma backline, keikkajärjestäjän on pitänyt huolehtia paikalle laulukamat. Jonkinlaiset vehkeet he ovat saaneet hommattuakin, mutta yhtään mikrofonia keikkapaikalta ei löydy. Onneksi olemme ottaneet mukaan yhden partahöylämallisen mikrofonin. Minä hoidan päälaulut ja taustalaulupaikoissa sukellan alta, kun Roger ja Jonsson syöksyvät huutamaan omat osuutensa mikkiin.

Keikalla on perkeleellinen meininki. Yleisössä on Tšekki-Liettua -riehumismaaottelu. Tšekki on voitolla, vaikka se on lukumääräisesti altavastaaja. Kaikki ovat yltä päältä hiessä, eivätkä vähiten soittajat. Annamme kaikkemme niin kuin tapoihin kuuluu.

Jossain vaiheessa minut tempaistaan lavalta kitaroineni surfaamaan yleisön käsien päällä. Huonolla menestyksellä.

Tyyppien ote lipsahtaa ja tipahdan tennarit vilahtaen betoniin aivan kuten entinen kitaristimme Kukka vuotta aiemmin Vilnassa. Ehdin onneksi pistää kitaran väliin. Sekä pää että kitara säilyvät ehjinä. Yleisö auttaa minut ylös lattiasta ja kaikkia naurattaa. Seuraavan kappaleen aikana uusi yritys ja nythän se jo sujuukin. Ote pitää, huitelen menemään katonrajassa. Siistiä!

Keikan jälkeen jatkamme seurustelua yleisön kanssa. Siauliai on kuulemma Liettuan natsikeskus. Keikkapaikkakin on hajotettu jo kertaalleen kuulapäiden toimesta. No, ehkä ne älyävät pysyä tänään poissa.

Roger ja Ukkos-Jussi keräävät porukkaa jameihin. Kuuntelen aikani, kun sekalainen kokoonpano soittaa bluesia.

Ei saatana. Kuulostaa niin kauhealta, että päätän lähteä autoon nukkumaan. Jonsson tekee minulle seuraa.

Menemme autoon, korkkaamme viimeiset oluet ja kuuntelemme paikallista iskelmäradiota.

”Tämä on vissiin sitä rockglamouria”, naureskelemme ennen nukahtamista.

Aamulla heräilen vanista. Suussa maistuu kissanpaska ja kakattaa. Nappaan laukustani hammasharjan, turautan siihen valmiiksi hieman tahnaa ja lähden etsimään vessaa. Se löytyy yläkerrasta läheltä soittotilaa.

Tuijotan hammasharja ojossa lattiassa olevaa paskaista reikää. Vessa on siivottomassa kunnossa. Saastaisuuden kruunaa lattialle hyljätty repaleinen muovipussi.

Juu, ei. Täällä ei hampaita pestä. Ovisuussa olevassa sangossa on vettä, mutta sekin näyttää sen verran epäilyttävältä, että päätän etsiä jonkin toisen paikan aamutoimilleni. Lampsin pihalle. Pistäydyn metsikössä tarpeillani ja peseydyn läheisellä uimarannalla.

Puhdas naama, puhdas mieli ja mies on taas valmis seikkailuun. Palaan keikkapaikalle kuuntelemaan järjestäjän selitystä siitä, että jostain syystä pääsyliput jäivät eilen perimättä eikä heillä ole rahaa maksaa meille sovittua keikkapalkkiota. Ihan kuin olisin elänyt tämän hetken joskus ennenkin.

Puulaakimurmeli.

Paria kuukautta myöhemmin Siauliain munapäänatsit tekevät Didelis Dalykakseen iskun ja tuhoavat paikan lopullisesti.

didelisdalykas