Rippihaulikko

Minäkin olen joskus kauan sitten päässyt ripille. Ensin minut yritettiin pistää ihan rippileirille, mutta eihän se kiinnostanut pätkän vertaa. Jos rippikoulu olisi pakko suorittaa, niin mieluummin kävisin sen päiväkoulussa, josta olisi lyhyt matka pärisytellä mopolla treenikämpille soittamaan heviä. Vanhempia painostaen sain heiltä lupalapun, jossa kerrottiin, että leirin aikaan olisimme perheen kanssa autoilemassa Norjassa.

Päivät menivät Jeesusta ihmetellessä ja illat Tunturi Super Sportilla pärisytellessä sekä rumpuja hakatessa. Ozzy Osbournen ja kumppaneiden opit jäivät mieleen Jeesusta paremmin, mutta suulaasta luonteestani johtuen minut kuitenkin valittiin olemaan eräs konfirmaation kantavista voimista. Kun olisimme alttarilla, minun tulisi lukea loitsut tarpeeksi kovalla äänellä, että muutkin pysyisivät rytmissä mukana.

Konfirmaatiota edeltävänä iltana minua pari vuotta vanhempi naapurin Emppu oli saaanut hommattua jostain pullollisen Ruskaa, väkevää puolukkaviiniä. Hurautimme mopedeilla Onkilammen rantaan juomaan pullon pois. Emppu vakuutteli, että konfirmaatiota varten olisi syytä harjoitella. Ja minähän harjoittelin.

Aamulla oli paha olo. Päässä huippasi ja silmät olivat yhtä punaiset kuin tennarit, jotka vedin hikoillen jalkoihini ennen kuin lähdin vanhempien kyydillä kohti Kontiolahden kirkonkylää.

Eipä minusta paljon tilaisuuden kannattelijaksi ollut. Happi uhkasi loppua niin, että suurin keskittymiskykyni meni tajuissani pysymiseen. Hyvinpä tuo tilaisuus meni, saimme naimaluvat ja nakkasimme valkoiset kaavut päältämme. Mielessä siinteli jo tulevat lahjakortit.

Lahjakorttejakin tuli muutama. Niiden lisäksi sain tädiltäni kalvosinnapit, joiden merkityksen tulisin kuulemma oivaltamaan vasta myöhemmin. Täydellisen pommin pudotti kuitenkin Uimaharjussa asuva mummoni.

Hän antoi minulle rippilahjaksi haulikon.

Sain häneltä päällekkäispiippuisen Valmetin, jonka isäni äiti oli ostanut silloiselta vävyntekeleeltään. Huonojalkaisen miehen eräinnostus oli hyytynyt parin ensimmäisen metsästysreissun jälkeen ja haulikkoon sijoitetuille rahoille olisi muutakin käyttöä. Mummoni päätti hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Olin toki pienenä kloppina kulkenut isäni kanssa metsällä, mutta ne harrastukset olivat jääneet siinä samassa rytäkässä, kun rokkihommat alkoivat kiinnostaa.

Nyt ihmettelin rippilahjaani hämmennyksen vallassa, että mitä hittoa minä tällä oikein teen.

Eipähän niitä lahjoja passaa alkaa suin päin myymäänkään, joten haulikko löysi paikkansa huoneeni seinältä, Van Halenin julisteen välittömästä läheisyydestä. Minulla oli kaikki asiaankuuluvat luvat, mutta käyttöä pyssylle ei juuri löytynyt. Joskus yritimme poikien kanssa kokeilla pyssyä ja kurvasimme mopoilla läheiselle hiekkakuopalle, mutta ennen kuin ehdimme ampua laukaustakaan, säntäsi maalin takana sijaitsevasta lepikosta paikalle kimmastunut suunnistaja, joka passitti meidät muualle ammuskelemasta viattomia ihmisiä.

Vuodet vierivät ja muutin pois kotoa, rippihaulikko jäi isäni hoiviin. Hän piti siitä hyvää huolta, öljysi sitä siinä missä omia aseitaankin. Kun muutin Teijan kanssa Siuroon, oli lainsäädäntö tiukentunut aseiden säilytyksen osalta niin, että isäni halusi minun pitävän huolen omasta pyssystäni. Minä olin siinä vaiheessa jo ituhippi kasvissyöjä, joka ei tahtonut tehdä pahaa kärpäsellekään. Eipä minulla ollut käyttöä aseelle senkään vertaa mitä aiemmin. Sen pitäminen aiheutti jopa pientä stressiä. Purin haulikon palasiksi ja kätkin osat eri paikkoihin talossamme.

Pari vuotta myöhemmin päätin tehdä poikkeuksen lahjaperiaatteissani ja myydä Valmetin pois. Kauppasin pyssyä työkaverilleni, joka halusi, että otan aseen näytille töihin. Ihan sisälle asti Nokian toimistorakennukseen en sitä tohtinut tuoda, joten kävin esittelemässä sitä toimiston parkkihallissa. Kaupat jäivät tekemättä, vaikka kollegani asetta kelpo peliksi kehuikin samalla kun mittaili piipun suoruutta autorivistöjen keskellä. Itse odotin hetkenä minä hyvänsä Karhuryhmän syöksyvän paikalle pidättämään häiriintyneet konttorirotat.

Lopulta sain rippihaulikon myyntiin tamperelaiseen aseliikkeeseen, jossa se menikin kaupaksi parissa viikossa, vieläpä suhteellisen hyvään hintaan.

Ituhipin oli taas helpompi hengittää.

rippi

Maahanmuuttajat Volgan mutkasta

Viime aikoina olen huomannut uutisvirtani täyttyneen taas mitä ihmeellisimmistä maahanmuuttokeskustelun virityksistä, joissa lietsotaan ulkomaalaisvihaa milloin milläkin verukkeella.

Ei voi ymmärtää.

Mikä ihme saa tolkun ihmiset näkemään mörköjä kaikkialla, leimaamaan kokonaisia kansanryhmiä ja jakamaan huuhaata faktatietona kerta toisensa perään? Miksi valita aina epäluulon ja vihan tie?

Tiedän kyllä, että jotkut maahanmuuttajat ovat tehneet hirveitä tekoja, mutta niin on tehnyt täällä asuva kantaväestökin. Ihan yhtä julmasti, ihan yhtä tuomittavasti ja monin verroin enemmän. Se sama kantaväestö, joka on itse tullut tänne joskus jostakin ja joka on yhtä lailla paennut vihaa, väkivaltaa ja nälkää. Ja muuttanut itsekin ihan vain etsiäkseen parempaa elintasoa naapurimaasta.

Kirjoitin seuraavan kirjoituksen Oulun kirvessurmien jälkimainingeissa tammikuussa 2015. Seison näiden sanojeni takana edelleenkin.

Satuinpa tuossa lukaisemaan blogi-kirjoituksen, jossa kerrottiin, että Oulun kirvessurmat olisi voitu estää jo 25 vuotta sitten käännyttämällä tänne pyrkineet ensimmäiset somalipakolaiset.

Seurasin aitiopaikalta noiden tänne päästettyjen somalien saapumista. Suuri osa heistä sijoitettiin omassa kotikylässäni Lehmossa sijaitsevaan Hotelli Julieen, josta tehtiin vastaanottokeskus. Muistan, miten kylänraitti sai lisäväriä kun sinne ilmestyi yhtäkkiä aivan erinäköisiä ihmisiä istuskelemaan pyörätien pientareelle. Aiemmin siellä ei oltu nähty istuskelevan kuin kylän omia kaljaveikkoja.

Hotelli Julie sijaitsi lähellä Lehmon nuorisoseurantaloa, jossa meillä oli treenikämppä. Ohi kulkevat maahanmuuttajat pysähtyivät ihmettelemään sisältä kuuluvaa mekkalaa. Sisällä soitti Black Mammoth -yhtyeemme versioiden Black Sabbathia turkit päällä, keskellä kauneinta kesää. En tiedä kumpaa osapuolta hymyilytti enemmän.

Joskus treeneihin mennessäni löysin treenikämpän portailta jonkun somalialaisen lompakon ja henkilöllisyyspaperit. Kävin viemässä ne Julieen, jossa löytynyt omaisuus otettiin vastaan ilolla. Käteiset oli lompakosta jo putsattu, mutta papereiden saaminen takaisin huojensi mieltä.

Hieman myöhemmin tapasin Teijan ja muutimme Joensuuhun Kirkkokadulle. Asuimme katutasossa, yläkerran naapureiksi muutti somaleita. He olivat iloisia ja hyväntuulisia kavereita, jotka tervehtivät aina tavatessamme. Hyväntuulisuus väheni, kun heidän kadunvarteen parkkeerattua autoaan töhrittiin maalilla. Töhrijät olivat jättäneet puumerkkinsä myös talon seinään.

Fiksu kantaväestön edustaja oli kiteyttänyt oppivelvollisuutensa hedelmät kristallinkirkkaasti lauseeseen ”You fuckin pie!”

Väkivalta kaupungissa alkoi lisääntyä huolestuttavasti. Istuin Kerubissa kaljalla, kun samaan pöytään tuli tyyppi kertomaan epäonnistuneesta polttopulloiskusta. Oli kuulemma pistänyt niin vihaksi, kun kadulla oli kävellyt somalimies päällään talvitakki jollaisen tämän tyypin äiti olisi aina halunnut. Ja nyt vitutti vielä enemmän, kun huolella väsätyt molotovin cocktailit eivät olleet toimineetkaan. Pyysin hämmentyneenä kaveria vaihtamaan paikkaansa toiseen pöytään tai vaikkapa helvettiin.

Myöhemmin tyyppi olikin vaihtanut baaria ja ylleen jotakin mukavampaa, kuten monet kaverinsakin. Pilottitakkeihin pukeutuvilla ja ihmisiä hakkaavilla tyypeillä oli varmasti paha olla. He olivat kovasti suomalaisia. Missään vaiheessa en ole kokenut, että he jotenkin edustaisivat suomalaisia. Minua.

Se mitä Oulussa tapahtui, oli karmeaa. Sitä ei kuitenkaan tehnyt kokonainen kansanryhmä vaan yksi ihminen. Pahalla tavalla häiriintynyt ihminen. Surua tuottava sekopää.

Tälläkin hetkellä joku saa jossain pahasti pataansa. Joku saattaa saada puukostakin, kirveelläkin saatetaan uhata. Huomisen lehdestä saamme lukea taas känniläisten väkivallanteoista.

Olisiko ne voitu estää jo vuosisatoja sitten, jos olisimme suosiolla jääneet sinne Volgan mutkaan?

— Julkaistu Facebookissa 17.1.2015

Ilosaarirock on paras. HCA myös.

Jaaha, niin se vaan koitti lopulta kesä ja minulle viikon loma. Sen kunniaksi hyppään junaan ja jyskyttelen Joensuun rientoihin karjalanpiirakkavuori mielessä. Tässä voikin vähän fiilistellä tulevaa Ilosaarirock-viikonloppua jo etukäteen.

Olen ollut Ilosaarirockissa kaiketi kolmisenkymmentä kertaa, joista paria olen sivunnut muistelmissani. Niistä voi lukea tuolta: Herääminen Ilosaarirockista, Ilosaarirockia pelastamassa ja Bändäri.

Tänä vuonna lisäsykettä festivaaliin tuo sunnuntaina esiintyvä HC Andersen / HCA. Bändi esiintyy sunnuntaina Metelli-teltan viimeisenä yhtyeenä. Odotettavissa on tujakka nostalgiapläjäys.

Joskus 80-luvun loppupuolella järjestimme Kontiolahden nuorisotoimen kanssa bändi-iltoja. Homma meni niin, että me kavereiden kanssa hoidimme paikalle bändit ja kunta nuorisosihteeri Aku Nevalaisen johdolla maksoi viulut.

Bändit olivat pääasiassa joko omia tai kavereiden bändejä. Yhdellä keikalla soitti myös HC Andersen.

Muistan keikasta sen, että bändi teki illan biisilistansa paperin puutteessa aamupalajuustoon, jota oli jollain porukasta eväänä. Juustoviipaleessa oli mustekynällä tuherrettuna reilun kolmenkymmenen kappaleen nimet. Keikan aikana lista oli sijoitettu vahvistimen päälle, jossa se lämpeni mukavasti.

Muistelen itse käyneeni keikalla vierailijana laulamassa taustoja ”Metsään”-kappaleeseen ja munanneeni ensimmäisen huudon aloittamalla sen väärästä kohtaa.

Nyt olen ilolla seurannut HCA:n treeneissä kuvattuja YouTube-videoita, joissa bändi valmistautuu tulevaan keikkaansa vuosikymmenien tauon jälkeen. Treenien alkupuolella kuvatuissa pätkissä soitto on ollut vielä hakemista ja muistelua, mutta meininki on kohdillaan. Ja se on pääasia. Kaikesta näkee, että jätkät ovat tulevasta keikasta selvästikin innoissaan. Ja kun tietää, että minkä kaliiberin soittoniekoista on kyse, niin tulevana sunnuntaina voi hyvän meiningin lisäksi odottaa varsinaista soiton juhlaa.

Sinne kaikki. Siellä olen minäkin pällistelemässä suupielet korvissa lavan suuntaan.

Ai niin. Mitä tapahtui juustonpalaan tehdylle biisilistalle? Päätyikö se bändin leikekirjaan tai keikkajärjestäjän arkistoihin?

No ei. Tietysti bändin jätkät söivät sen takahuoneessa heti keikan jälkeen.

-HC Andersen Kontiolahden Vapaa-aikatalolla 3.2.1989. Video: Jukka Kontro. Kuvaaja: trad.

Juhannusmakkara

Juhannuksena 1991 olin Sweinin kanssa Kolilla. Hurautimme paikalle jo aatonaattona ja pistimme leirin pystyyn. Kelit eivät olleet kummoiset, mutta siinähän tuo kaljaa kitatessa meni. Istuimme Talbotissa vesisateessa ja kuuntelimme Arja Korisevaa. Mahtavaa.

Rahaa ei tietenkään ollut hirveästi. Minulla oli eväinä yksi HK:n Sininen ja tuubi sinappia koko viikonlopuksi. Kaljaa olimme ostaneet pariksi ekaksi päiväksi ja sitten oli tarkoitus käydä ostamassa lisää evästä tyhjillä pulloilla, joita keräsimme Sweinin Talbotin alle jemmaan.

Juhannuspäivän aamu valkeni sateisena. Takaiskut alkoivat vilkaisulla Talbotin alle. Sinne jemmatuista kymmenistä tyhjistä kaljapulloista ei ollut jäljellä ainuttakaan. Paikallisen urheiluseuran juniorit ja aktiivit olivat ehtineet käydä apajalla sillä välin kun me nukkua tuhisimme.

Perkeleen verkkarikansa!

Teki mieli lähteä kusemaan kaukaloonsa ja tuikkaamaan huoltorakennukset tuleen. Kyllä vitutti. Eikun kauppaan ja sijoittamaan loput rahat keskikaljaan. Pankkikortti taisi höylääntyä samalla hieman miinuksille.

Takaiskut jatkuivat myöhemmin samana päivänä. Istuskelimme hetken rannassa olevalla nuotiopaikalla. Kun nousimme ylös lähteäksemme haahuilemaan ympäri aluetta, kiinnitin huomiota Sweinin polveen.

Siitä roikkui lauta. Laudassa oli ruosteinen naula, joka oli painunut tyveä myöten Sweinin jalkaan.

Oli Sweinin vuoro vinguttaa korttiaan. Hän hyppäsi taksiin ja kävi paikkauttamassa koipensa Juuan terveyskeskuksessa. Tuntui, että koko juhannus oli mennyt konkurssin puolelle, mutta minua sentään lopulta lykästi.

Menin paistamaan viimeistä makkaranpätkääni leirintäalueen päärakennukseen. Hiilostin sitä hartaasti takassa. Makkarannysä näytti herkulliselta takkatulen loimussa. Kun yritin etsiä makkaralle optimaalista paikkaa, niin enkös minä onnistunut tipauttamaan sen tuleen. Sinne se katosi jonnekin puiden alle.

Voi perse. Olo oli kuin nälkäkuoleman partaalla olevalla rokkarilla, jolta oli juuri viety kyrsä huulilta. Aloin penkoa takkaa vauhdilla. Sohin tikulla puita sivummaksi ja pengoin puiden alla olevaa tuhkaa. Lopulta löysin pienen hiiltynen mytyn, joka oli täysin tuhkan peitossa.

No, eikun sinappia päälle, niin kyllä se menee alas. Ensimmäinen puraisu kertoi, että sitä sinappia pitää olla reilusti. Tuuttasin tuubista tuhkakikkareelle kunnon hunnun ja nielaisin sen kummemmin maistelematta. Vaikka makuelämys jäikin kokematta, niin ruoka antoi kummasti virtaa. Aloin kohennella tulta. Siinä yhtä puoliksi palanutta halkoa siirtäessäni jotain vierähti ulos takasta.

Minun makkarani.

Tuplaeväät! Tänäkään päivänä en tiedä, mitä tulin syöneeni alkupaloiksi, mutta silloin olo tuntui aika voittajalta.

Saatanallinen iltapäivä

Siihen aikaan olin kuuma pakkaus. Olin täyttänyt edellissyksynä kahdeksantoista vuotta ja laihduttanut parikymmentä kiloa. Olin pitkä, jäntevä ja timmi oikeista paikoista. Pitkät vaaleat hiukseni kihartuivat mustan nahkarotsin verhoamille olkapäilleni ja kireät farkkuni paljastivat saunan lauteilla tehdyillä voimisteluharjoituksilla treenatut pakarat. Tätini minulle tekemä leopardikuvioinen paita uhkui vaaraa. Tiesin, että perääni kuolasivat niin äidit kuin tyttäretkin.

Tihkuin nuoren rokkikukon testosteronia niin vuolaasti, että jos olisin osannut irtautua ruumiistani, olisin rakastellut itsekin itseäni kaikissa Kamasutrassa kerrotuissa asennoissa. Molemmin puolin ja kahteen kertaan. No, totuuden nimissä on myönnettävä, että kyllä se käsi kävi ja peitto heilui ilman astraalikokemustakin.

Ne olivat kovia aikoja.

Sinä iltapäivänä olin kuljettajana ystävälleni. Aloitimme kierroksen Lehmon alabaarista, jossa levyautomaatti soitti Leevi and the Leavingsin ”Teuvo, maanteiden kuningasta”. Kaverini kävi itselleen kaljan ja alkoi pelata baarin peränurkassa olevaa flipperiä. Minä istuin juomaan kahvia läheiseen pöytään, kasvot baaritiskille päin.

Hetkeä myöhemmin baarin saapui keski-ikäinen mies. Hän otti itselleen oluen ja lähti etsimään paikkaa. Minut huomattuaan hän pysähtyi, kohensi ryhtiään ja jatkoi päättäväisesti kohti pöytääni.

”Saiskos tähän istua?”, mies kysyi päästyään luokseni.

Kohautin olkapäitäni ja nyökkäsin.

”Saanks mä tarjota sulle jotain?”, mies jatkoi.

”Oon tässä kuskina. Eiköhän tää kahvi riitä”, vastasin.

Mies tarkensi katsettaan.

”Sullahan on miehen ääni”, mies totesi pienen tauon jälkeen.

”Joo, niin on.”

Seurasi hiljainen hetki. Mies katsoi minua epäuskoisesti. Epäusko vaihtui lopulta tyrmistykseksi.

”Saatanan saatana!”, hän parahti itkunsekaisesti ja kääntyi pois.

En nähnyt häntä enää koskaan.

leopardi