Kirjoittaja: darwinsorjonen

Orlandina

Posted by

0

Orlandina on hulppea keikkapaikka verrattuna edellisiltaiseen Deepsoundiin. Backstagena toimii alakerrassa sijaitseva baari, josta löytyy pieni lavakin. Varsinainen keikkapaikka on yläkerrassa. Levynjulkkareitaan viettävää Need For Treatmentia ei paikalla näy.

Tuhon rumpali Ile saapuu alakerran baariin kamojaan kantaen. Meitä lapsettaa.

”Hei, sinun pitäisi mennä kiireesti kasaamaan rumpuja lavalle!”

Pila menee täydestä ja Ile alkaa pystyttää rumpuja backstagelle vimmatulla kiireellä. Ammattimieheltä homma hoituu tohinalla. Ihmiset ympärillä ihmettelevät, että mitä oikein on tapahtumassa.

Setti on jo lähes kokonaan pystyssä ennen kuin raaskimme paljastaa, että mitään kiirettä ei ole ja soittopaikkakin on kokonaan toisessa kerroksessa.

Aikamme alakerrassa lorvittuamme lähdemme tutustumaan keikkapaikkaan. Vaikuttaa hemmetin hyvältä. Ihan mukavan kokoinen lava, jolle pääsee pienen virityshuoneen kautta. Salin takaosasta löytyy baari, jonne pystytämme krääsäkioskin. Rane rakentaa paidanmyyntipisteen kahdesta pöydästä.

Kauppa varmasti kävisi, jos myyjä ei olisi niin pelottavassa kunnossa. Ranen karjumat myynninedistämispuheet eivät ota toimiakseen. Ihmiset kiertävät kioskin kaukaa. Toivottavasti paikalliset joisivat itsensä yön mittaan rohkeammiksi.

Yö menee haahuillessa kahden kerroksen välillä, kunnes lopulta tulee meidän vuoromme soittaa. Pikainen soundcheck enteilee kaaosta. Paikalle on toimitettu vain kaksi kitaravahvistinta sovitun kolmen sijaan eikä toisessa niistäkään ole minkäänlaista etuastetta. Minulla itselläni ei ole äänensärkijää, kun en sellaista normaalisti tarvitse. Wilson antaa minulle oman särkijänsä lainaan. Vaihtelemme kamoja edestakaisin. Jonsson vetää suoraan linjaan efektilaitteen kautta. Tunnelma lavalla on kireähkö, keskisormiakin vilahtelee äänenpainojen kiristyessä. Yleisö katselee spektaakkelia lavanedustalle pakkautuneena.

Keikan alkajaisiksi Ukkos-Jussi viskoo kaikki kapulansa yleisöön. Ensimmäisen kappaleen pitäisi alkaa, mutta rumpali levittelee käsiään. Ei voi mitään, ei ole millä soittaa.

Onneksi Rane on tällä välin laittanut kioskinsa kiinni ja tullut lavamanageriksi. Hän ottaa vanhasta tottumuksesta rumpaliteknikon roolin. Rane marssii virityshuoneeseen ja kertoo siellä istuksivalle Ilelle kyseessä olevan hätätilanteen. Ile antaa Ranelle kaikki kapulansa, joita onkin kunnon nippu. Rane vie kapulat tuumaustaukoa pitävälle Ukkos-Jussille. Ensimmäinen kappale jyrähtää käyntiin.

Sen päätteeksi Ukkos-Jussi mättää kaikki saamansa lainakapulat yleisöön. Vilkaisen rumpalia odottaessani hänen laskevan alkutahdin seuraavaan kappaleeseen. Ukkos-Jussi levittelee käsiään. Katson yleisöä. Kaikilla eturivissä olevilla on käsissään rumpukapula, parhaimmilla kaksi. He heiluttelevat niitä iloisina.

Rumpaliteknikko reagoi nopeasti. Hän kävelee lavan etuosaan ja kumartuu nappaamaan parin kapuloita yleisöltä.

”Sorry, we need these”, Rane sanoo ja vie keräämänsä kapulat Ukkos-Jussille.

”Ja äskeiset oli sitten viimeiset kapulat, jotka lentävät yleisöön. Nyt soitat näillä keikan loppuun.”

Kolmen vartin settiimme mahtuu lopulta kahdeksan pariminuuttista kappaletta. Muu aika menee yleisön huudatukseen, säätöön, flyereiden heittelyyn ja muuhun sekoiluun. Yleisö kuitenkin tykkää. Lavalla on tarjolla jotakin ihmeteltävää koko ajan.

Keikan jälkeen Ile käy ymmärrettävästi kuumana. Kukapa ei kävisi. Ukkos-Jussi lupaa korvata kapulat ja asia saadaan sovittua.

Hevikääpiö on soittanut bassoa meitä ennen esiintyneessä Införnal Fuckissa. Hän ryntää virityshuoneeseen heiluttaen kädessään jättimäistä dildoa. Hevimiehen yllä on metallista tehty rinnan peittävä paita, jonka on kaiketi tarkoitus mallata rintapanssaria.

Viritys näyttää enemmänkin rintaliiveiltä.

”You are the best fuckin’ band from Finland!”, hän karjuu innoissaan.

Dildo viuhuu villisti.

Menneistä viisastuneena mietin, että olisi hyvä ottaa jonkun järjestäjän puhelinnumero talteen paperille. Olisi edes jokin yhteystieto, jos tässä sattuu eksymään tai hukkaamaan puhelimensa.

Menen kysymään asiaa Vladimirilta, jolla on taas tukka sekaisin ja naula päässä. Synttärisankari kaivaa taskustaan paperilapun ja yrittää kirjoittaa puhelinnumeronsa siihen.

Toivotonta. Parista ensimmäisestä numerosta saa selvää, loput ovat tunnistamatonta töherrystä. Ehkä on parempi vain olla eksymättä.

Alakertaan johtavassa portaikossa törmään siivoojiin, jotka jynssäävät verijälkiä seinästä. He kertovat, että joku on tapettu siihen aiemmin illalla paikallisen artistin levynjulkaisukeikalla. Verityö on tapahtunut samaan aikaan, kun me sekoilimme minibussin ja taksien kanssa. Paikka ollut täynnä sairaanhoitohenkilöstöä ja poliiseja. Need For Treatment on kaiketi saanut tietää tapahtuneesta tuoreeltaan ja päättänyt skipata omat levynjulkkarinsa.

Siinä ihmetellessäni paikallista meininkiä luokseni saapuu kaunis goottityttö.

”Olen tulossa Tuska-festivaalille ensi kesänä. Voisimmeko nähdä siellä?”, hän kuiskaa korvaani.

”En tiedä, olen varmaankin Joensuussa silloin. Mutta moikataan jos nähdään.”

Tyttö katsoo minua syvälle silmiin ja palaa poikaystävänsä kainaloon.

Aikamoista touhua tämä kansainvälisen seksisymbolin elämä.

yhteystiedot

Follow that taxi!

Posted by

0

Vladimir kavereineen pelmahtaa hostellille heti aamusta. Meillä on koko päivä aikaa ennen seuraavan yön keikkaa, joten voisimme lähteä vaikka porukalla baariin. Mikäpäs siinä. Kaavaillut videokuvauksetkin ovat peruuntuneet, kameroita tarvitaan kaiketi pornon kuvaamiseen. Eipä tuon toinna antaa häiritä, vaikka elämä Scorpionsina meneekin ohi suun. Niin se menee aina. Venäläiset ystävämme tietävät lähistöltä mukavan pienen hevibaarin, jonne lähdemme tappamaan aikaa.

Baari osoittautuukin mainioksi paikaksi. Musiikki on hyvää, kalja halpaa ja vodka puoli-ilmaista. Käymme välillä syömässä muutaman korttelin päässä sijaitsevassa blinipaikassa. Kasvisruokavalion noudattaminen osoittautuu hieman haasteelliseksi, mutta ankaran tutkailun ja neuvottelun päätteeksi löytyy ruokaa lopulta ituhipillekin. Ruoan päälle alkaa ramaista. Syytä olisi muutenkin vähän selvistellä.

”Hei, kaverit. Lähden hostellille nukkumaan pariksi tuntia”, huikkaan muille, kun palaamme hevibaariin.

”Ootko nyt aivan varma? Ei ehkä kannattaisi lähteä hortoilemaan yksin tuonne kaupungille. Osaatko edes perille?”

”Helposti! Eihän sinne ole kuin parin korttelin matka.”

Pari minuuttia myöhemmin löydän tutun peltioven ja astun sisään rappukäytävään. Hissin luona maleksii epäilyttävän näköistä porukkaa, joten päätän reippailla portaita pitkin. Pääsen viidennen kerroksen ovelle ja soitan ovikelloa.

Kukaan ei tule avaamaan.

Soitan uudestaan ja kuuntelen korva kiinni ovessa. Kuulen selkeästi, miten joku liikkuu sisäpuolella, mutta ovi ei aukene.

Koputan. Tuloksetta. Lopulta taon ovea nyrkilläni ja huudan:

”I am a customer, I am a customer!”

Ovi pysyy suljettuna.

Lopulta nielen tappioni, huudan viimeiset tilitykseni oven toiselle puolelle ja lähden laskeutumaan portaita alas. Ulko-ovesta ulos astuessani törmään pietarilaisiin kavereihini.

”Mistä ihmeestä sinä olet tulossa? Me ollaan matkalla teidän hostelliin”, he sanovat ja osoittavat viereistä taloa.

Samanlainen peltiovi.

Tällä reissulla on näemmä fokus hukassa vähän joka asiassa. Jonkun leppoisa pyhäpäivä häiriintyi juuri pahan kerran. Harmi homma, mutta näitä sattuu maksavalle asiakkaalle.

Palaan baariin, ei enää nukuta. Siellä vierähtää mukavasti muutama tunti, kunnes palaamme porukalla hostelliin. Pienen lepohetken jälkeen meitä tullaan noutamaan minibussilla keikkapaikalle. Veljekset Perseen lisäksi bussiin ahtautuvat Vladimir, Need For Treatment ja meille edellisiltana kaljaa kantaneet tytöt. Lähdemme hakemaan Tuhoa. He ovat majoittautuneet hotelliin, joka sijaitsee muutaman korttelin päässä.

Lopulta olemme kaikki kyydissä ja valmiina lähtemään keikkapaikalle. Minibussin kuljettaja on kuitenkin asiasta toista mieltä. Hän kurvaa yllättäen auton parkkiin kadunlaitaan ja alkaa vaatia meiltä rahaa.

Emme suostu maksamaan. Kaikki on maksettu jo etukäteen. Kuski ilmoittaa, että kyyti loppuu tähän, jos rahaa ei löydy.

Poistumme autosta ja alamme purkaa soittovehkeitä kadulle. Kuski hyppää autoonsa ja nostaa kytkintä. Tuhon laulaja HH menettää hermonsa lopullisesti, haistattelee kuskille ja potkaisee liikkeelle lähtenyttä autoa.

Seuraavaksi palaa hermo kuljettajalta, joka iskee jarrut pohjaan, hyppää ulos ja alkaa kiljua miliisiä paikalle.

Nyt on parempi pistää juoksuksi. Ajatus venäläisputkasta ei tunnu houkuttelevalta. Juoksen kitaralaukun kanssa satakunta metriä, kunnes huomaan ettei kukaan ajakaan takaa. Odotan aikani ja palaan hotellille, josta otimme Tuhon kyytiin hetkeä aiemmin. Sinne valuu hiljalleen lähes koko matkaseurue. Vain Need For Treatment, jolla pitäisi olla tänään levynjulkkarikeikka, on kadonnut jonnekin.

Pähkäilemme seuraavaa siirtoa. Jollain olisi päästävä keikkapaikalle. Kehotan Vladimiria hommaamaan meille jonkin kyydin.

”I think we have a problem. No battery”, hän sanoo näyttäen mykistynyttä puhelintaan.

Kovin tuntuvat nämä ulkomaanvalloitukset lepäävän varmalla pohjalla.

”Hei, selvitä se keikkapaikan osoite nyt jotenkin. Otetaan vaikka taksit.”

Vladimir saa kuin saakin selville keikkapaikan osoitteen. Saamme paikalle liudan takseja hotellin lähistöllä partioivien miliisien avustuksella. Samojen miliisien, joita juoksimme hetkeä aiemmin karkuun. Tilanteet elävät niin että hitaampaa hirvittää.

Taksit täyttyvät nopeasti. Vladimir kertoo osoitteen kolmen ensimmäisen taksin kuljettajille. Hyppään Ranen kanssa neljänteen. Samassa kun istumme taksin virkaa toimittavaan Ladaan, älyän, ettei Vladimir ole kertonut osoitetta tämän pirssin kuljettajalle.

”Follow that taxi!”, parahdan kuskillemme osoittaen sormella edellä olevaa Ladaa.

Edellä ajavat taksit tekevät kaikki u-käännöksen. Meidän taksikuskimme polkaisee kaasun pohjaan ja kiihdyttää suoraan eteenpäin. Syöksymme kaupungin katuja täysin päinvastaiseen suuntaan mitä pitäisi.

Hoen keikkapaikan nimeä taksisuharille. Tyyppi ei reagoi siihen mitenkään. Mieleeni välähtää, että jos vain löydämme nettikahvilan, niin voin selvittää paikan osoitteen netistä. Kerron ideani kuljettajalle.

”Nevski, Nevski”, hän vastaa pälyillen ja polkee lisää kaasua.

Tajuan, ettei hän ole tajunnut puheestani sanaakaan koko aikana.

Onneksi Ranella välähtää. Hän soittaa toiseen taksiin Rogerille, joka antaa puhelimensa kuljettajalle. Rane antaa oman luurinsa meidän katurallitähdellemme. Kuskien keskinäisen yhteistyön ja avunannon sekä puolenkymmenen harhaanajon jälkeen kurvaamme kolme varttia myöhemmin keikkapaikan ovelle.

En jaksa stressata enää mistään.

Kyllasetasta

Soundcheck-keikka

Posted by

0

Pietarissa sataa räntää. Kurvaamme suorilta ensimmäiselle keikkapaikalle, joka on nimeltään Deepsound. Hämyisestä ja sokkeloisesta klubista löytyy pieni ja intiimi soittotila.

Keikka on vasta yöllä, joten tapamme aikaa juomalla olutta. Saattaa mennä vähän vodkaakin. Jossain vaiheessa huomaan, että olen hukannut takkini. Samalla ovat kadonneet kaikki paperini, jotka olivat takin taskuissa. Panikoin ympäriinsä. Olen varma, että olen menettänyt takkini lopullisesti passeineen päivineen, kunnes Wilson löytää sen takahuoneen nurkasta. Samasta kohtaa, jossa istuin huomattuani sen kadonneeksi.

Helpotus on suuri, vaikkakin oma kunto vähän huolestuttaa. Nyt pitää skarpata, ensimmäinen keikka Venäjällä täytyy hoitaa tyylillä.

Lisädraamaa on kuitenkin luvassa heti perään. Yksi matkustajista on jemmannut rajalla pussillisen kannabista autoon luullen, että sama bussi on käytössämme koko viikonlopun. Bussi on ajettu varikolle ja paluumatkalle saamme bussiyhtiöltä vastaavan auton, mutta emme välttämättä samaa.

Minun pitäisi nyt lähteä etsimään bussia ja pussukkaa varikolta, koska olen kuulemma yksi matkanjohtajista.

Just. Sanon kaverille, että hän voi hoitaa asiansa ihan itse. Minä hoidan kyllä oman bändini viisumit, mutta siihen saa johtajuudet jäädä. Minä en lähde juuri ennen keikkaani seikkailemaan ties missä sijaitsevalle pietarilaiselle bussivarikolle etsimään huumeita, joiden salakuljettaminen Venäjälle ei muutenkaan kuulosta järin fiksulta puuhalta.

Seuraa pientä riitaa ja yleistä suukopua. Asiaan löytyy mielipiteitä kaikilta muillakin, vaikka osa ei tunnu edes tietävän mistä riidellään.

Lopulta kukaan ei lähde varikolle. On soundcheckin aika.

Teemme soundcheckin muutaman yleisön edustajan seuratessa paikalla. Soitamme ensimmäisen kappaleen vähän sinne päin ja ihmettelemme, kun yleisö taputtaa kappaleiden välissä.

”Malttakaahan vielä hetki. Tässä vasta säädetään”, kommentoin mikkiin.

Soitamme muutaman kappaleen rähmien läpi ja säädämme soundeja. Lopulta toteamme, että saa luvan välttää ja poistumme takahuoneeseen odottamaan keikan alkua. Soundcheckiä seurannut yleisö antaa vaisut aplodit.

”Odottakaahan, ei tämä tässä vielä ollut!”, huikkaan takahuoneen ovelta.

Hetkeä myöhemmin olemme valmiina nousemaan lavalle, kun Need For Treatment kiilaa edellemme.

”Me soitetaan ihan pikaisesti vaan!”

Sama kait tuo. Menkööt, kun kerta noin polttelee. Jatkamme odottelua. Lopulta Need For Treatment lopettaa oman settinsä. Olemme valmiina räjäyttämään. Seisomme kitarat tanassa lavan sisäänkäynnin suulla.

Nyt jyrähtää!

Emme ehdi oviaukkoa pidemmälle.

”Ei nyt enää. Tämän illan keikat on soitettu, paikka menee kiinni. Ja tehän sitä paitsi soititte jo”, lavalla piuhoja irrotteleva äänimies kertoo.

Kukaan ei muistanut kertoa meille, että soundcheck olikin keikka. Ilmanko taputtivat.

Baari menee kiinni ja meidän on selvitettävä yöpaikan kohtalo. Vladimir on edelleen aivan kuutamolla eikä osaa auttaa asiassa yhtään. Meille on kuulemma varattu hostelli, mutta siinä kaikki mitä miehestä saadaan irti. Pienen hiillostamisen jälkeen hän osaa sentään kehottaa meitä kääntymään Arsin puoleen. Velipoika onkin skarpimmassa kunnossa ja etsii käsiinsä tyypin, joka lähtee opastamaan meitä hostelliin.

Oppaamme on puolitoistametrinen hevimies, jonka hiukset ulottuvat puoleen perseeseen. Olemuksen kruunaa parta ja pirunsarvet, joita hän esittää sormillan toistuvasti. Hevikääpiöksi ristimämme opas johdattaa meitä pitkin öisen Pietarin katuja ja puhuu taukoamatta.

Hostelli sijaitsee kaupungin toisella laidalla ja joudumme käyttämään metroa. Metroasema on valtava.

”Rane, ota kuvia! Nyt ollaan suuressa maailmassa!”, hihkun innoissani.

”Kuule, räpsi kuvasi ihan itse!”, hengästynyt Rane tokaisee. Hän raahaa mukanaan matkalaukkua, joka on pakattu täyteen paitoja ja krääsää.

Matka hostellille ei tunnu loppuvan koskaan. Tavarat painavat käsissä, on nälkä, jano, väsyttää ja laskuhumala painaa päälle. Oppaallamme riittää virtaa.

”Yeah, hey yeah!”, hän karjahtelee kävellessään ja näyttää pirunsarvia.

Lopulta saavumme paremmat päivänsä nähneen kerrostalon eteen. Hevikääpiö avaa pellillä verhoillun oven rappukäytävään ja johdattaa meidät viidennessä kerroksessa sijaitsevaan hostelliin. Nyt kun saisi vielä pari olutta. Hostellin lähistöllä on kioski. Sovin Rogerin kanssa, että lähdemme olutostoksille heti kun olemme saaneet tavaramme huoneeseen.

Meitä ei kuitenkaan lasketa ulos hostellista. Henkilökunta kertoo, että nationalistit ovat potkineet edellisyönä kaksi punkkaria hengiltä rakennuksen takapihalla. Meidän on kuulemma aivan liian vaarallista liikkua ulkona. Olemme liian isoja, provosoimme pelkällä koollamme.

Seurueen mukana paikkaan on majoittautunut myös kaksi nuorta naista, jotka toki pääsisivät ulos. Pienikokoisilla naisilla ei kuulemma ole mitään ongelmia, vaan he voivat kuulemma liikkua aivan rauhassa. Melko erikoista. Tytöt suostuvat kauppareissuun ja kantavat meille olutta selät väärinä. Annamme kiitollisina bändin logolla varustetut alushousut palkaksi vaivannäöstä.

Myöhemmin luen soundcheck-keikan arvostelun netistä:

”Todellista alkopunkkia. Pelotti, että se iso basisti hajottaa vielä rummut kaatumalla niiden päälle eikä se muukaan bändi paljon paremmassa kunnossa ollut.”

Vahva avaus Venäjän markkinoille.

Deepsound1

Deepsound2

Rajamuodollisuuksia

Posted by

0

Helsingissä tapaamme Vladimirin ystävineen. He ovat yhtä hyvässä vauhdissa kuin mekin oltuaan edellisiltana Tavastialla katsomassa Kotiteollisuutta. Ilta on jatkunut aamuun saakka. Paikalle saapuvat myös Tuho ja Need For Treatment sekä näiden kavereita, jotka ovat maksaneet matkasta erikseen. Jostain syystä meidän ystävämme jättävät reissun väliin.

Meininki vaikuttaa mukavan rempseältä. Kaikki ovat fiiliksissä. Edellisillan ja -yön juhlat humisevat päässä niin, että kun bussin takaosassa avataan olutlaatikko, olen kärppänä paikalla. Kello ei ole vielä edes kahdeksaa, joten omien oluiden ostaminen on mahdotonta. Onneksi muilla on tarjottavaksi asti.

Matkalla täytämme maahantulokaavakkeita. Rajalle tultaessa olen jo melko tukevassa seilissä. Olemme ottaneet bändille ryhmäviisumin, koska se on kaikkein halvin vaihtoehto. Paperihommat ovat minun vastuullani. Uusi tilanne, mutta kaiken pitäisi olla selvää.

Passintarkastusjonossa huomaan, että olen kadottanut paperini jonnekin. Ne ovat kaiketi tippuneet bussiin. Syöksyn etsimään niitä paikasta, jossa muistelen istuneeni silloin kun saavuimme raja-asemalle.

En löydä kaavakkeen kaavaketta.

Konttailen bussia päästä päähän eikä papereita vain löydy. Ei tästä tule nyt yhtään mitään. Pengon jokaikisen istumapaikan ja nuohoan lattiat epätoivon vimmalla.

Ei niin mitään.

Toivoni menettäneenä vilkaisen ulos bussin ikkunasta ja huomaan, kuinka kaverit huitovat rajavalvonta-aseman ovella.

”Mitä nyt?”, parkaisen tuskastuneena.

”Se on Sorjonen tuo toinen bussi”, vastaa joku kavereista.

Saatana. Syöksyn seuraavaan bussiin.

Paperit löytyvät kaljalätäköstä.

Ryntään takaisin passijonoon ja yritän turhaan puhallella papereita kuiviksi. Maahantulokaavake on niin märkä ja suttaantunut, että minulle annetaan uusi kaavake täytettäväksi. Saan aikaiseksi pelkkiä harakanvarpaita.

Ei kelpaa. Uusi yritys. Nyt saan apua muilta matkustajilta. Saamme yhteisvoimin maahantulokaavakkeen sellaiseen kuosiin, että se kelpaa rajavirkailijoille.

Seuraavaksi meiltä tarkastetaan viisumit. Koska kyseessä on ryhmäviisumi, täytyy sillä matkustavien ihmisten seisoa tiskillä samassa järjestyksessä kuin miten nimet on kirjattu viisumiin. Tehtävä osoittautuu ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Joku on aina väärässä kohdassa jonoa.

”Noiden Perseitten takia me ei päästä ikinä Venäjälle!”, parahtaa joku naispuolisista kanssamatkustajista.

Lopulta löydämme oikean järjestyksen ja saamme viisumimuodollisuudet hoidettua. Asiat ovat kunnossa. Ainakin hetken.

Seuraavaksi Ukkos-Jussi kadottaa passinsa.

Passi oli tallessa vielä suomalaisella rajavartioasemalla. Nyt sitä ei löydy enää mistään. Suomalaiset rajavartijat saapuvat hätiin ja lähtevät tekemään pikapassia.

Hetkeä myöhemmin uusi passi saapuu. Suomalaiset passipohjat ovat loppuneet, joten rumpalille on tehty passi ukrainalaisiin passipohjiin.

”Voit lähteä vaikka soittamaan mandoliinisooloja Kiovaan”, naureskelee suomalainen rajavartija, kun ojentaa passin Ukrainan-Jussille.

Matka kohti Pietaria pääsee jatkumaan. Pysähdymme matkalla ostamaan juomatäydennystä. Vodkanjuontikielto ei ole enää voimassa tai ainakaan kukaan ei valvo sitä. Kiellon antanut keikkajärjestäjämme makaa sammuneena bussin etuosassa. Häneltä ovat hukkuneet reppu, passi ja alushousut. Kalsareiden hukkaaminen tuskin on suurikaan vahinko, koska kuset ovat lirahtaneet promoottorin housuun jo pariin otteeseen.

Tekijämiehiä.

Pietariin

vpp2

Täältä tullaan, Venäjä!

Posted by

0

Internetin voima on mahtava. Syksyllä meille ehdotetaan, että soittaisimme pari keikkaa Pietarissa tulevana keväänä. Veljekset Perseen venäläinen Myspace-ystävä Vladimir juhlii kaverinsa Faustin kanssa yhteisiä kolmikymppisiään järjestämällä ison tapahtuman pääsiäisenä. Bändejä saapuu paikalle sekä Venäjältä että Suomesta. Vladimir haluaa Veljekset Perseen mukaan.

Tartumme ehdotukseen huutaen.

Samoihin aikoihin Kukka saa tarpeekseen ja lähtee bändistä. Veljekset Perseen touhu lienee hänelle liian raskasta niin musiikillisesti kuin meiningiltäänkin. Korvaaja löytyy studiosta, jonne olemme menneet tekemään toista demoamme. Studion omistaja Wilson liittyy bändiin Pietarin-reissun ajaksi.

Studiosessioissa äänitämme kuusi uutta jytäkappaletta. Muutkin bändistä ovat alkaneet osallistua kappaleiden tekemiseen. Etenkin Jonsson, jonka kanssa sanoitan kappaleita tekstiviestein. Toinen heittää idean, josta toinen jatkaa ja heittää pallon takaisin toiselle. Tekstiviestisanoittaminen on hauskaa ja se toimii.

Kappaleet ladataan luonnollisesti nettiin kaiken kansan kuultavaksi.

Vladimir ilmoittaa tulevansa Tampereelle veljensä Arsin ja ystäviensä kanssa katsomaan kaupungissa esiintyvää Slayeriä.

”Join us to see Slayer and get some beers. It would be fun! Unless I will end up in putka”, Vladimir houkuttelee.

Tarjous on niin houkutteleva, että liityn seurueeseen mielelläni.

Uudet pietarilaiset ystäväni osoittautuvat mukaviksi tyypeiksi. Tapaan heidät iltapäivällä kaupungilla ja lähdemme Rosendahliin, jonne he ovat majoittautuneet. Vladimir on hyvässä tuiskeessa jo Rosendahlissa ja katoaa miltei heti kun saavumme keikkapaikalle Hakametsän jäähalliin. Katson keikan muun seurueen kanssa, jatkamme baariin ja sieltä jatkoille hotelliin.

Aamulla selviää, että Vladimir on viettänyt yönsä putkassa.

Pääsiäinen osuu sinä vuonna maaliskuulle. Olen pitänyt yhteyttä Pietariin pitkin talvea ja selvittänyt matkan yksityiskohtia. On selvinnyt, että soitamme kaksi keikkaa, joista ensimmäinen on pienellä punk-klubilla ja toinen 700 hengen rokkiklubilla. Lisäksemme mukana ovat suomalaiset Need For Treatment ja Tuho sekä venäläiset Fatal, Dr Faust, Införnal Fuck ja metalliyhtye Besheny Ravvin eli Vihainen Rabbi. Viimeksi mainitussa on mukana myös Arsi. Hän soittaa siinä sähköviulua.

Sovimme, että järjestäjät tulevat noutamaan meidät Helsingistä isolla bussilla. Sen vuokraaminen Pietarista tulee halvemmaksi kuin kyydin hoitaminen Suomesta, ja mukaan mahtuu kavereitakin. Keikkajärjestäjät kattavat kuluja myymällä paikkoja bändien ystäville ja muille matkalaisille. Lisäksi syntymäpäiväsankarit pääsevät ryyppäämään Helsinkiin.

Vihjaan Vladimirille, että hän varaisi bussiin reilusti vodkaa matkaevääksi.

”I’m sorry, but bands are not allowed to drink heavy booze before the concert. Only during the gig and in the after-party”, Vladimir vastaa tiukasti ja ehdottomasti.

Mikäpäs siinä, näillä mennään. Onneksi olutta sentään saa nauttia.

Viikkoa ennen keikkoja tulee tieto, että jälkimmäinen keikka Arktika-klubilla on peruttu. Pietarin viranomaiset sulkevat koko klubin, koska se ei kuulemma vastaa sitä kuvaa, jonka Pietari haluaa antaa itsestään kulttuuripääkaupunkina.

Keikkajärjestäjät eivät jää toimettomiksi. Nopealla aikataululla löytyy toinen klubi, 1000 henkeä vetävä Orlandina. Paikka on varattu jo jonkun paikallisen tähden levynjulkaisukeikkaa varten, mutta Vladimir ystävineen on saanut sovittua asian luovasti. Levynjulkkaribileet loppuvat puoliltaöin, jonka jälkeen siellä ollut yleisö pistetään pihalle ja meidän yleisömme otetaan sisään. Synttäribileet kestävät siitä aamuun saakka.

Vauhtia piisaa, vaikka matka ei ole vielä edes alkanut.

Vladimir kertoo, että jälkimmäinen keikoista kuvataan ja julkaistaan myöhemmin dvd:nä. Vihaisen Rabbin solisti on töissä pornoelokuvia tuottavassa yhtiössä ja on jo puhunut sieltä kuvauskaluston lainaksi.

Meininkihän on kuin Scorpionsilla.

Älyämme, että homman kasvaessa meillä on oltava mukanamme myytävääkin. Varaamme mukaan matkalaukullisen Veljekset Perseen logolla varustettuja t-paitoja, naisten pikkupöksyjä, rintanappeja, hihamerkkejä ja flyereitä. Jonssonin kehittelemä logo on pelkistetty piirros takapuolesta. Olen vakuuttunut, että tuotteet tulevat menemään kuumille kiville. Tällä tehdään vielä rahaa. Rane lähtee mukaan myymälänhoitajaksi.

Lähtöä edellisenä iltana juhlimme Pyynikin treenikämpillä bändin kymmenensiä treenejä. Juhlimisen ohessa muistamme treenatakin. Keikkasetti kulkee mainiosti. Joukossa on tukku uusia kappaleita, joiden soittamista yleisölle odotamme innolla. Jos ei tällä setillä Pietari valloitu, niin ei sitten millään.

Juhlatreenien jälkeen koluamme Tampereen baareja valomerkkiin saakka ja hyppäämme aamuyöstä Helsinkiin menevään junaan.

Pietari, täältä tullaan!

vp_2