Syksyllä 1989 menen armeijaan. Onneksi pääsen Kontiorantaan, josta on vain hieman toistakymmentä kilometriä kotiin ja treenikämpälle. Iltavapaat voi käyttää hyvin treenaamiseen ja kaljanjuomiseen.
En haluaisi luopua pitkistä hiuksistani, mutta olen päättänyt käydä armeijan alta pois. Muutamaa päivää ennen inttiin menoa kävelen parturiin ja pyydän leikkaamaan hiukset pois mahdollisimman pitkinä, jotta saan ne mukaani.
Kotona leikkaan vanhoista shortseistani kapeat kangaskaistaleet ja liimaan hiukset niihin. Liiman kuivuttua tätini ompelee kangaskaistaleet kiinni Irwin-tekstillä varustettuun lippahattuun, joka on keikkunut päässäni koko edelliskesän.
Olen nero!
Nyt minulla on pitkä tukka aina kun tarvitsen. Lopputulos onnistuu täydellisesti, eroa aiempaan ei juuri huomaa.
Liehuletille löytyykin käyttöä. Huomaan Riivatun kanssa lehti-ilmoituksen, jossa rumpali etsii bändiinsä kitaristia, basistia ja laulajaa.
Soitamme ilmoituksessa olevaan numeroon välittömästi. Riivattu puhuu ja minä komppaan vieressä. Linjan toisesta päästä kysytään, että onko meillä kitarakamoja.
”Onko meillä?”, Riivattu kysyy minulta.
”Joo, saadaan me varmaan lainata kavereilta niin kuin ennenkin”, vastaan nyökäten.
”Joo, on meillä kamat! Milloin treenataan?”
Treenit ovat jo samana iltana. Bändin perustaja on hurjan näköinen hevimies nimeltään Kiliff, jolla kasvaa komea parta jo teini-ikäisenä. Mies ei paljoa puhu, mutta lyö rumpua sitäkin raivoisammin.
Kiliffillä on selkeä visio siitä mitä tulemme bändin kanssa soittamaan:
”Kunhan on vaan spiidiä.”
Muuta hän ei treeneissä sanokaan. Hänen otsaansa koristaa hikipanta, jossa lukee Mosh. Kun rumpali ottaa treenien päätteeksi pannan päästään, niin paljastuu, että otsassakin lukee Mosh.
Olemme vaikuttuneita. Tästä ei meno enää metallimmaksi muutu.
Bändin punainen lanka löytyy nopeasti. Olen nähnyt edellisyönä unen, jossa perustan bändin, jonka nimi on Kaljaa ja musiikkia. Kerron unesta kavereille. Ei voi olla sattumaa. Lyhennämme unessa perustamani bändin nimen muotoon KaMu ry. Olemme täydellisyyden ytimessä.
Innostumme niin paljon, että kitaristiksi siirtynyt Riivattu eroaa muista bändeistään ja vaihtaa rumpunsa kitarakamoihin.
Itse en henno moista liikettä tehdä.
Isä on maksanut pitkän pennin rummuistani ja omatkin tienestit ovat menneet setin täydentämiseen. Setissäni on nyt kaksi 26-tuumaista bassorumpua, neljä syvää pikkutomia, kaksi lattiatomia ja peltejä reilut puoli tusinaa. Virveliksi olen juuri ostanut Sonorin kalliin puuvirvelin, joka painaakin kuin synti.
Kaiken kaikkiaan kompakti ja ketterä setti, joka juuri ja juuri mahtuu keikkapaikkojen lavoille. Soittajia niille ei enää sen jälkeen yleensä mahdukaan.
Kun muutenkin rumpalinhommat jaksavat vielä kiinnostaa, niin kävelen rumpujen myymisen sijasta pankkiin ja otan kymppitonnin lainan kitarakamoja varten. Soitinkaupassa katsellaan touhujamme suut auki:
”Maailman paskimmat kitaristit ostavat itselleen Marshall-torneja?!”
Hah. Kaikki eivät tajua kitarasankaruuden ydintä.
Sitä paitsi emme edes ole niin paskoja mitä kaupungilla väittävät.
Osallistumme Maailman paskin kitaristi -kilpailuun, jonka järjestää newyorkilainen kitarakauppa. Pääpalkintona on menolippu Kanadaan. Lähetämme demonauhan, jossa soitamme pikametallia Rytmijumalan päälle.
Emme pääse palkinnoille. Saamme New Yorkista postikortin, jossa kerrotaan, että olemme kyllä paskoja, mutta emme tarpeeksi.
Harmi.
Kanadassa olisi ollut kiva käydä.
Puulaakirokkitähti 