Lakkiaiset

Näinä päivinä taas monet päättävät koulunsa ja jotkut heistä saavat valkolakin. Elämme juhlavia aikoja.

Omat lakkiaiseni viime vuosituhannella jäivät mieleen erikoisesta tapahtumasta. Vetäisin aamusta puvun päälleni ja lähdin ajamaan Saabilla kohti Kontiolahden kirkonkylää. En ehtinyt ajaa kuin vajaat pari kilometriä, kun paikallisen mielenterveyspotilaiden avohoitoyksikön kohdalla seisoi joku vanhempi ukko keskellä tietä raajat X-asennossa.

Minähän tietysti pysähdyin kysymään, että mikä on hätänä. Ukko hyppäsi kyytiin etupenkille ja sanoi:
”Kontiolahden Essolle!”

Siinä samassa huomasin, että tällä ukolla oli mukana muija, joka oli odottamassa vähän sivummalla tien varressa. Kun kerta olin menossa samaan suuntaan, niin ehdotin ukolle, että jos nyt otettais kuitenkin tuo eukkosikin mukaan. Näin tehtiin, ukko laski muijansa takapenkille ja lähdimme pyyhältämään kohti kirkonkylää.

Matkaseura oli vähintäänkin mielenkiintoista. Nainen takapenkillä ei puhunut sanaakaan, mutta vieressäni istuva ukko höpisi senkin edestä. Välillä tuli hetkiä ihan järkevääkin juttua, kun mies muisteli uittoaikojaan Ristisaaressa, mutta jo seuraavassa lauseessa saattoi tulla jotain ihan huuhaata. Lakkiaisiin ostamiani kenkiä kaveri muisti kehua kovasti. Hänellä itselläänkin oli kuulemma ollut joskus komeat kengät.

Kontiolahden Essolla parkkeerasin Kajaanintien varteen, että matkaseuralaiset pääsisivät kyydistä. Ukkohan pomppasi pihalle kuin vieteri ja muijansa könysi ulos verkkaisempaan. Yllätyksekseni ulos päästyään nainen avasi suunsa ensimmäistä kertaa, kun hän kumartui kiittämään kyydistä. Hänen ukkonsa ei sitä joko huomannut tai ei välittänyt vaan paiskasi oven kiinni. Eukon pää jäi oven väliin niin että pamahti.

Tuumasin siinä, että minun lie parempi poistua. Myöhästyn vielä lakkiaisistani. Eukkokin näytti olevan tajuissaan ja nyökytteli, kun kysyin, että onko hän kunnossa. Kun kaasutin eteenpäin, näin taustapeilistä, miten ukko lampsi Kajaanintietä takaisin tulosuuntaan ja muija seisoi tien varressa päätään pidellen. Vielä koululle päästyäni oli hieman epätodellinen olo. Lakkiaiset menivät hymyillessä.

Mitäpäs sitten. Lakki tuli, todistus myös, paikallislehti nappasi lehteen kuvan. Kahvittelujen jälkeen vaihdoin puvun nahkarotsiin, lakin aurkinkolaseihin, tupeerasin tukan pystyyn ja menin treenikämpille Lehmon nuorisoseurantalolle, jossa kaverit jo odottivat kaljakorin kanssa. Aamuyöstä muistan huilanneeni Joensuussa Postipankin konttorin tuulikaapissa, jossa oli pankkiautomaatti.

Kyllä kelpasi.

Tämän tarinan myötä onnea kaikille valmistuneille ja hyvää kesää!

lakkiaiset

Pilatkaa mun kesä

pilatkaamunkesa

Tuosta se lähti. Takana oli taas yhdet lukemattomista bileistä, joiden kulusta oli vain hataria muistikuvia. Yksi päivä oli mennyt jo krapuloidessa ja olo vielä sunnuntaiaamunakin oli niin heikko, että tiesin sen palautuvan normaaliksi vasta alkuviikosta. Vaimoni oli viettänyt taas yhden unettoman yön odotellessaan minua kotiutuvaksi kyliltä.

Siinä aamukahvia juodessa aloin miettiä: Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi kitata kaljaa kaksin käsin vain päästäkseen siihen tilaan, josta ei muista mitään ja kärsiä siitä monta päivää? Ja samalla piinata ihmistä, jota rakastan.

Kohtuukäyttö kuulostaa sanana hienolta, mutta jo jonkin aikaa sekin oli maistunut puulta. Se ilo ja rentous mikä parista kaljasta tulee, kestää vain hetken. Sen jälkeen tulee pöhnä ja kaikki aistit ovat turtuneita. Väsyttää eikä oikein jaksa mitään. Pahimmassa tapauksessa veto on poissa vielä aamullakin.

Eihän se alkoholi ole ollut päivittäinen eikä aina viikoittainenkaan osa elämääni. Enemmän minulle on tuottanut ongelmaa sen mukanaan tuoma riehakkuus. Kyllä minä osaan olla estoton, riehakas, idiootti ja arvaamaton selvinkin päin, mutta kännissä nuo kaikki asiat korostuvat räjähdysmäisesti. Tuntui siltä, että olisi aika viheltää peli poikki, ainakin hetkeksi.

Ilmoitin vaimolle, että olisikohan nyt aika kokeilla tosissaan ja kysäisin häneltä mielipidettä Facebook-päivitykseen. Olisin niin monta päivää tyystin ilman alkoholia, mitä status saisi tykkäyksiä. Vaimoni varmisti minulta, että olisinko aivan varma siitä, mihin olin ryhtymässä.

Harkitsin hetken. Toisenkin. Kävin mielessäni läpi kaikki tulevat pippalot. Jokaisen kohdalla minulle valkeni se, että voisin nauttia niistä selvänäkin. Se ei tuottaisi minulle mitään ongelmaa. Ties vaikka juhlahumusta muistaisi jotain vielä aamullakin.

Kirjoitin päivityksen. Hetken mietittyäni muokkasin sitä lisäämällä siihen kuivaa huumoria sisältävän rivin: ”Pilatkaa mun kesä.”

Ja niitä tykkäyksiä alkoi tulla. Päivitys herätti toki ihmettelyä, ihailua ja jopa ivaakin. Ihmekö tuo. Olinhan minä profiloitunut kovaksi kaljoittelijaksi ja juhlien riehakkaaksi ryyppymieheksi. Jotkut jakoivatkin päivitystä varmistaakseen, että tykkäyksiä tulisi varmasti paljon.

Ja tulihan niitä. Pitkälti yli neljäsataa kappaletta. Alkoholi ei siis tulisi sotkemaan elimistöäni ja ajatuksiani yli vuoteen. Tunteeni olivat hieman ristiriitaisia. Yli vuosi on pitkä aika ja arvattavasti houkutuksia tulisi. Toisaalta tunsin oloni helpottuneeksi. Olinpahan saanut projektille hyvää tukea. Tiesin pystyväni siihen, ei se lopulta tuottaisi mitään ongelmaa.

Kaikkien muiden luonteenpiirteideni lisäksi olen jääräpää. Kun päätän jotain, niin sen teen. Siksikin asioiden aloittaminen ja lopettaminen on minulle suhteellisen helppoa. Minun ei tarvitse vältellä tilanteita, joissa houkutus olisi suurin. Tiedän, että jos ja kun selviän niistä, on jatko aina vain helpompaa.

Päätökseni tuntui aiheuttavan päänvaivaa enemmän muille kuin itselleni. Heti alkuun sain vakuutella ystävilleni, että kyllä minulle saa laittaa kutsuja bileisiin jatkossakin. Tulen mielelläni mukaan, jos vain pääsen, eikä minun seurassani tarvitse kenenkään muun skarppailla.

Seuraavaksi minut yllättivät vanhempani, jotka odottivat koko illan, että menisin nukkumaan ennen kuin uskalsivat ottaa saunakaljat. Ihan vain siksi, ettei minulla alkaisi tehdä mieli. Kauniisti ajateltu, mutta samalla ärsyttävää. Noinko heikkona minua pidetään?

Tämä jatkui. Ensimmäisissä bileissä sain kuulla loputtomia tsemppitoivotuksia, avautumisia, kehuja, hyväntahtoisia kuittailuja ja huolta, että onko minulla kaikki varmasti hyvin.

Minua kiukutti. Toki tuo tapa, miten asiasta ilmoitin julkisesti, oli huomionhakuinen, mutta silti. Ei tämän pitäisi olla niin suuri numero. Miksi ihmisen ryyppäämättömyys nostaa niin paljon kysymyksiä ja huolta? Miksi nyt ihmetellään kun käyn hakemassa kolmannen kahvikupilliseni, kun aiemmin kukaan ei ihmetellyt sitä, kun kävin tiskiltä illan kymmenennen tuoppini?

Loppuillasta jokainen asiaan liittyvä kommentti sai minut kihisemään raivosta. Jos luulin ja tiesin, että voin pitää hauskaa juomattakin, muiden ihmisten suhtautuminen teki siitä haasteellista.

Hetken aikaa mietittyäni se kuitenkin tuntui luonnolliselta. Olinhan itse luonut oman maineeni. Ihmisten suhtautuminen oli täysin inhimillistä. Siinä oli mukana hämmennyksen lisäksi aitoa huolta. Ja nyt olin tehnyt asiasta numeron ihan itse.

Ajan myötä asia varmasti unohtuu ja asia normalisoituu. Ihan itse kullekin.

Nyt takana on jo reilut pari kuukautta. Kesästä tuntuu tulevan aika mukava. Rakkauden kesä, joka ei mennytkään pilalle. Maltan tuskin odottaa, että pääsen koluamaan tapahtumia, terasseja sekä festareita ja tapaamaan kavereita. Ja tällä kertaa muistankin ketä kaikkia olen tavannut.

Hyvää kesää! Kylillä tavataan! Ja olkaa huoletta – ei tämä tartu. Ehkä.

Pioneerit Ilokivessä

Toukokuussa 2013 olin soittanut Terveyskeskuksessa reilun vuoden. Tammikuussa oli ilmestynyt uusi levy Omat koirat puree, ja takana oli putki sekä hyviä että vähemmän hyviä keikkoja. Pääpaino oli kuitenkin niillä paremmin menneillä, ja se puolestaan avasi ovia muuallekin.

Tällä kertaa Terkkarit oli buukattu esiintymään Jyväskylän Ilokivessä järjestettäviin Kevätkarkeloihin. Minä olin keikkaa edeltävän viikon Joensuussa. Olin buukannut Terkkareille keikan perjantaiksi Tikkalan Kassan baariin, josta olisi hyvä jatkaa lauantaiksi Jyväskylään. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Terveyskeskus haluttiin esiintymään perjantaina Helsingissä pidettäviin syntymäpäiväjuhliin.

Kyllähän se suoraan sanottuna vitutti perua työllä säädetty keikka Tikkalassa, mutta ymmärtäähän tuon. Samalla kuitenkin ilmoitin, että en ala muuten säätämään suunnitelmiani. Helsingin keikkaa varten voi ottaa jonkun muun tuuraamaan. Pienen säädön jälkeen minun tuuraajakseni pestattiin vanha luottopakki Jurskis. Minä istuisin rumpujen taakse taas Jyväskylässä.

Perjantaina älysin, että eihän minulla ollut mukanani edes rumpukapuloita. Lähdin Joensuun keskustaan kapulakaupoille, mutta eihän siellä ollut siihen aikaan yhtään soitinliikettä. Tuntui suorastaan uskomattomalta. Joensuun kokoinen kaupunki, josta ei löydy kapulan kapulaa. Tieto lähiviikkoina avattavasta Kimmon soittimesta ei lohduttanut. Minä tarvitsisin kapulat jo lauantaiksi. Onneksi kaverillani Ranella oli kotonaan yksi pari 90-luvulla ostettuja kapuloita, jotka hän ilokseni antoi minulle. Ei hätäpäivää, olin valmis.

Lauantaina matkustin Teijan kanssa Jyväskylään, jossa hyppäsin pois vanin kyydistä. Teija ja koirat jatkoivat matkaa kotiimme Siuroon. Muu bändi ei tulisi paikalle vielä pariin tuntiin, joten käytin ajan tutustumalla kaupunkiin. Toisin sanoen maleksin baareissa. Kumosin tuoppeja ja katselin ihmisiä – baarien kantahanuja, kaupasta toiseen vaeltavia shoppailijoita, puistossa kuvattavaa hääparia. Oli mukavan leppoisaa.

Pikkuhiljaa aloin maleksia kohti Ilokiveä. Paikan löydettyäni totesin, ettei sinne ollut saapunut vielä ketään muita. Ajattelin käydä etsimässä kaljakaupan. Pienen haahuilun ja neuvojen kysymisen jälkeen löysin puodin, ostin itselleni tukevan satsin juotavaa ja palasin keikkapaikalle, jonne juuri kurvasikin loput bändistä.

Bändikaverini olivat kuin maansa myyneitä. Edellisiltainen keikka ei ollut mennyt oikein putkeen. Koko porukalla oli siipi maassa. Ja minä vastassa mukavassa nousussa ja kaljalaatikko kourassa. Pieni silmäisy kavereiden naamoihin sai minut miettimään tilannetta uudestaan. Kävin viemässä kaljat jemmaan ja siirryin kahviin.

Tänään pitää soittaa niin hyvin kuin suinkin osaan. Bändi tarvitsee nyt onnistumisen, muuten ei ole kivaa kenelläkään.

Tsemppasin kavereita parhaani mukaan – tänään jyrähtää. Unohdetaan perjantai ja pistetään uutta vaihdetta silmään. Samalla yritin haalia itselleni rumpuja lainaksi. Normisetti tietysti löytyi, mutta rumpaleilla pitäisi olla mukana virveli, pellit ja pedaali. Eivätkä ne olleet lähteneet matkalle mukaan, minulla oli vain kapulat. Kyselin kamoja lainaksi muiden bändien rumpaleilta, mutta turhaan. Onneksi lopulta paikallisen yhtyeen rumpali tuli hätiin ja lainasi minulle tarvittavat kamat ilman pienintäkään epäröintiä. Nuorisoon voi luottaa.

Keikalla peli oli selvä jo ensimmäisestä nuotista. Terveyskeskus näytti mistä kukkoukot pissivät. Se oli niin uljasta vyörytystä, että vain tiukka rullaava draivi sai minut olemaan pakahtumatta ylpeydestä. Oli hienoa huomata, miten hymy alkoi levitä edellisiltana karvasta kalkkia nauttineiden ystävieni kasvoille. Tommi ja Roger junttasivat tiukkaa mattoa komppini päälle. Se oli jykevää ja raivoisaa pohjaa solisteille, jotka ryntäilivät pitkin poikin Ilokiveä.

”Mitä? Yksinkö täällä pitää jorata?”, huusi Salttu mikkiin kappaleiden välissä tanssilattialla ja sai punkkarit riehaantumaan seuraavaan kappaleeseen.

Hikeä, iloa ja hurmosta. Bändi toimi kuin tauti ja yleisö tykkäsi. Hieno keikka.

Keikan jälkeen palasin kaljalaatikon pariin. Kylläpä taas maistuikin. Kumma juttu. Kävin katsomassa muiden bändien keikkoja ja istuin takahuoneessa jutustelemassa. Jossain vaiheessa sain päähäni lähteä kaupungille moikkaamaan jyväskyläläisiä kavereitani. Otin bändikavereiltani majapaikan osoitteen ja lähdin seikkailemaan kaupungin yöhön.

En tiedä kauanko baareissa meni, mutta mukavaa oli. Jossain vaiheessa yötä laahustin kohti majapaikkaa, jossa kaverini olivat nukkumassa. Matka tuntui pitkältä ja paikat vierailta. Muistikuvat ovat muutenkin hieman hämäriä.

Sisällä asunnossa Tumppi heräsi siihen, kun Rogerin puhelin hälytti.

”Sorjonen on tuolla kadulla eikä saa ulko-ovea auki”, Roger mutisi ja veti housuja jalkaansa.

”Mistä sinä sen tiedät, ethän tuota edes vastannut siihen puhelimees?”, Tumppi ihmetteli.

”Ei tarvitse, on nää nähty”, Roger sanoi poistuessaan rappukäytävään.

Hän palasi asuntoon pari minuuttia myöhemmin minun kanssani. Vuosien kokemus vie toiminnan lähes telepaattiselle tasolle.

Seuraavana päivänä menimme pitsalle. Pitserian pöydällä oli Suur-Jyväskylän Lehti, jossa poseerasi tuttuja naamoja. Siinähän sitä oltiin komeassa yhteiskuvassa. Lehdessä Terveyskeskusta tituleerattiin suomalaisen hardcoren pioneeriksi.

”Jaa, enpä tuota tiennyt, että minäkin olen nyt sitten oikein pioneeri!”, totesin tyytyväisenä, kun tilasin toisen oluen pitsan kyytipojaksi.

terkkarit

Bassorumpua ja leijonapaitaa

Niin se vain kehitys kehittyy. Tilasin tänään itselleni netistä paidan ja ihmetellä vain pitää miten näppärästi se nykyään käy. Eikun vain raksia ruutuun ja osoitetta laariin. Lopuksi vielä kysyttiin, että mitä kautta minä haluan seurata tilauksen etenemistä. Että kelpaisko vaikka Facebook. No, kelpaishan se.

Tulipahan mieleen millaista tuo oli 80-luvulla. Miulla oli sellaiset hienot Hoshino-merkkiset rummut, joissa oli peilipinta. Ne olivat hienot kuin mitkä. Joensuun Soitinpirtin myyjä tiesi vielä kehaista, että Dallapén rumpalikin soittaa Hoshinoilla. Selvä peli, kaupat tuli.

No, sitten tulivat Twist Twist Erkinharjut ja muut tuplabassarisankarit koko rumpalisukupolven idoleiksi ja oli pakko saada itsellekin toinen bassorumpu. Ja minähän painelin Soitinpirttiin kyselemään, että onnistuisiko moisen tilaaminen ja mitä sellainen maksais.

Eipähän se myyjä tiennyt eikä tiennyt paikassa kukaan. Mutta lupasivat ottaa selvää ja kehottivat, että palaisin asiaan muutaman viikon päästä.

No, minähän soitin liikkeeseen kolme viikkoa myöhemmin. Ja naapurissa sijaitsevan mummolan puhelimella, koska eihän meillä ollut edes omaa puhelinta vielä silloin. Ei kait sitä nyt joka talossa.

Liikkeestä kerrottiin, että kyselty on, mutta vastausta ei ole vielä saapunut. Pyysivät soittamaan taas kuukautta myöhemmin.

Kuukausi kului ja minä taas pyöritin Soitinpirtin numeroa innosta vapisevin sormin. Sama vastaus. Lisääkin olivat kyselleet, mutta bassorummun hinnasta tahi saatavuudesta ei ollut mitään konkreettista kerrottavaa. Jätin heille mummolan puhelinnumeron, että he voivat soittaa minulle heti kun tieto saapuu maailmalta.

Kolme kuukautta ensikontaktin jälkeen minulle huudettiin mummolasta, että täällä ois puhelu. Minä juoksin mummolaan ja tartuin luuriin sydän odotuksesta pamppaillen. Ja toden totta, siellähän oli kuin olikin Soitinpirtin myyjä. Lopultakin!

”Nyt saatiin tietoa Japanista siitä sinun bassorummustasi. Ei sellaista saa. Se koko tehdas on lakkautettu.”

Tähän tietoon meni kolme kuukautta. Rummut menivät vaihtoon Dallapésta huolimatta.

Ai niin, minkäkös paidan minä tilasin? No, leijonapaidan tietysti! Punaisena.

Nokian tuulikaappi

Kerrotaanpas välillä tarina työelämästä. Nokian ilmoitus uusista irtisanomisista sai minut muistelemaan aikoja, jolloin olin siellä töissä itsekin. Nyt kun jätin tuon alkoholin takavasemmalle ja tapahtuneesta on kulunut aikaa, niin jaetaanpas tämäkin muisto.

Niihin aikoihin meillä oli aika kosteita illanviettoja, joskus keskellä viikkoakin. Usein en jaksanut hypätä illan päätteeksi taksiin ja ajaa sillä Siuroon piipahtamaan muutamaksi tunniksi, vaan menin nukkumaan toimistolle. Olinpahan sitten valmiiksi töissä.

Eräänä torstai-iltana oli taas tiimin illanvietto, joka venyi pikkutunneille ja olin lähdössä nukkumaan toimistolle. Silloinen pomoni lähti ensin mukaan, mutta Hotelli Ilveksen kohdalla hän päättikin hypätä taksiin. Koska asuimme ihan eri suunnilla, minä jatkoin matkaani yksin toimistolle.

Juodut oluet ja baari-illan päätteeksi nautittu roskaruoka alkoivat kiertää mahassani niin, että tihensin askelia päästäkseni nopeasti Nokian toimistorakennuksen ala-aulan vessaan. Kävelin puolisen kilometriä konttorille, syötin avainkoodin kortinlukijaan ja astuin tuulikaappiin.

Ja sitten alkoivat ongelmat. Minun avainläpyskäni tipahti huomaamattani pääsisäänkäynnin ulkopuolelle ja lasiovet sulkeutuivat takanani. Eikä ovia saanut yöaikaan auki millään muulla kuin avainläpyskällä, sen enempää ulko- kuin sisäoviakaan.

Yllättäen olin totaalisen jumissa tuulikaapissa – keskellä yötä, päissäni ja kakkahädässä.

Mietin siinä, että on parempi alkaa nukkua. Pääsisäänkäynnin tuulikaappiin ei parane käydä tarpeilleen. Toivoin, että hätä menisi ohi nukkuessa. Käperryin lattialle sikiöasentoon ja nukahdin.

Heräsin, kun joku ravisteli minua. Vartija oli tullut kierrokselleen. Nousin ylös ja selitin jääneeni jumiin. Vartija tarkasteli olemustani epäluuloisesti ja pyysi minua esittämään kulkukorttini.

No, eihän sitä löytynyt. Vartija kyseli, että onko minulla mitään henkilötodistusta mukanani. Lompakosta löytyi ajokortti. Vartijan kirjoittaessa nimeäni muistiin paikalle saapui naispuolinen kollegani. Hän oli matkalla aamusalille ennen työpäivän alkua.

”Hei, kerro tälle tyypille kuka mie oon!”, pyysin kollegalta.

Kollega katsoi minua päästä varpaisiin.

”Minä en puutu enkä tartu tähän millään tavalla”, hän totesi ja jatkoi matkaansa.

Kollegani kanssa keskustellessani vartija oli soittanut minulle taksin. Minun vessahätäni vain yltyi. Kohta tulisi housuun. Viimeisenä tässä nyt taksiin lähtisin. Muutenkin olin kävellyt jo tänne asti.

Sanoin lähteväni kävelemään muualle. Jos vaikka suuntaisin ensimmäiseen puskaan. Ulos astuessani huomasin jotain pilkistävän rappurallista.

Minun avainläpyskäni!

Noukin sen kiireesti taskuuni ja vartijan kääntyessä toiseen suuntaan kipaisin äkkiä parkkihalliin. Parkkihallin sisäänkäynnin kautta kikkailin itseni sisälle toimistorakennukseen ja syöksyin vessaan.

Vessareissun jälkeen mietin helpottuneena mitä tehdä. Ajattelin, että olisi sama mennä omalle työpisteelle nukkumaan. Tiimikaverini olivat yhtä lailla olleet baarissa pilkkuun saakka eivätkä taatusti tulisi sen enempää häiritsemään kuin häiriintymäänkään.

Istuin työpisteeni toimistotuoliin ja suljin silmäni.

Heräsin taas ravistukseen. Sama vartija.

”Nokian turvallisuuspäällikkö on antanut ohjeen poistaa teidät rakennuksesta”, vartija ilmoitti ja teki selväksi, että olisi parempi alkaa hiipiä pihalle.

”Tämähän on törkeää!”, protestoin matkalla ulos. ”Minä lähden nyt suorilta Sorille puhaltamaan ja tuon sieltä todistuksen, että olen täysin selvä!”

Matkalla linja-autoasemalle totesin olevani vieläkin tuhannen päissäni. Jätin Sorin väliin ja lähdin aamubussilla Siuroon nukkumaan.

Iltapäivällä tein paluun työpaikalle. Minun täytyi antaa tiedonsiirtoa työnkaverille. Hiivin sisälle sivuoven kautta. Matkalla työpisteelleni pomo huikkasi, että ehtisinkö poiketa hänen huoneessaan.

”Minulle tuli tänä aamuna postia turvallisuuspäälliköltä ja kehotus keskustella alaiseni kanssa”, pomo sanoi ja ojensi minulle paperin.

”Vartijan raportti. Löydetty Pasi Sorjonen (nimi ajokortista) tuulikaapista. Juopunut Sorjonen kieltäytyi astumaan hänelle tilattuun taksiin. Myöhemmin hänet löydettiin nukkumasta työpisteeltään. Turvallisuuspäällikön määräyksestä Sorjonen poistettiin rakennuksesta. Väitti itse olevansa selvä.”

Karua tekstiä. Kylmäsi ja täristi. Annoin paperin takaisin krapulaiselle pomolleni.

”Että minun pitäisi jutella sinun kanssasi. Onneksi minä en lähtenyt lopulta mukaan toimistolle. Oltaisiin oltu vielä molemmat siellä tuulikaapissa”, pomoni totesi.

Hirvitti ja nauratti yhtä aikaa. Työkaverini ilmoitti, että taitaa olla parempi jättää se tiedonsiirto suosiolla maanantaille.

Tapahtunut hävetti sen verran, että seuraavat pari kuukautta kuljin töihin sivuoven kautta etten vahingossakaan törmäisi pääsisäänkäynnin vastaanotossa päivystäviin vartijoihin.

Viimeaikaisten uutisten valossa käyvät Nokian tuulikaapin ovet taas tiuhaan tahtiin. Suomesta vähenee jopa 1300 työpaikkaa. Ja juuri kun on hehkutettu yhtiön uutta nousukiitoa. Vaikea tuota on ymmärtää.

Haluan toivottaa tsemiä kaikille entisille kollegoille. Älkää jääkö tuulikaappiin makaamaan!