400 kaljaa

Juhannus 1989 oli kostea. Kosteus oli kestänyt jo kolme viikkoa. Minä ja Riivattu olimme palaamassa Interraililta Siwan muovikasseista tehtyjen rinkkojen ja kortsuilla kiinni sidottujen Pasok-lippujen kanssa. Näistä voitte lukea lisää Puulaakirokkitähden Pasok 1989 -osiosta, Koiralaumasta sosialistipuolueeseen on eka osa.

Koko matkaa oli siivittänyt uho siitä, että tulemme juomaan reissun aikana 400 kaljaa per nenä. Edellisellä reissulla oli molemmilla mennyt 350 kaljaa alas kurkusta, joten se oli aivan luonnollista pistää pykälällä paremmaksi.

Kaljaa olikin kaatunut kitusiin hyvällä tahdilla. Olimme suunnitelleet nukkuvamme puistoissa, mutta kylmien öiden takia jouduimme turvautumaan hotellimajoitukseen. Saimme vuokratuksi huoneen edullisesti ja puolituttu hotellinomistaja kutsui meidät heti ensimmäisenä iltana tyttärensä 18-vuotisjuhliin uima-altaalle. Mukava meininki, eipä siinä mitään, mutta majoitussuunnitelmien muutos aiheutti sen, että jouduimme tinkimään ruoasta.

Teimme joka aamu mururessiä, jolla sinnittelimme koko päivän. Nakkasimme kattilaan viisi viipaletta leipää, vähän vettä ja nokareen voita. Jaoimme mössön kahteen osaan ja joimme päälle puoli litraa maitoa. Ja sitten kaljojen kimppuun.

Eräänä aamuna oli minun vuoroni käydä hakemassa maitoa puolen kilometrin päässä olevasta kaupasta. Paluumatkalla minulle iski rytmihäiriökohtaus ja minun oli istuttava kadun varressa olevalle matalalle muurille haukkomaan henkeä. Hetkeä myöhemmin meni taju.

Heräsin kadulta siihen, kun mukanani ollut kulkukoira nuoli naamaani. Nousin ylös, poimin maitotölkin maasta ja lähdin taivaltamaan kohti hotellia. Sydän hakkasi ylikierroksilla ja hengästymisestä huolimatta en meinannut saada happea. Puiden lehdet muuttuivat vihreistä violeteiksi ja muutenkin maailma vaikutti sumealta.

Matkalla huoneeseeni olin horjahtaa vielä uima-altaaseen, johon Riivattu oli hypännyt aiemmin vaatteet päällä, kun oli rikkonut 200 juodun kaljan rajan. Huoneessamme kerroin uutiset Riivatulle.

”Nyt ei oo kaikki kunnossa. Minun pitää huilata nyt, ei passaa juoda mitään.”

Riivattu varmisteli, että minut uskaltaa jättää toipumaan yksin ja lähti kylille. Parin tunnin päästä kohtaus oli mennyt ohi, mutta olo oli edelleen heikko. En saanut juotua koko päivänä kuin yhdeksän olutta.

Juhannusaattona olimme jo aika ryytynyttä poikaa. Istuimme Tukholmasta Turkuun matkaavalla laivalla, joka oli koristeltu juhannuskoivuin ja yritimme pitää tahtia yllä. Ruokaan ei ollut enää varaa, viimeisin ateria oli muodostunut tanskanlautalla nautituista leipäpalasista, voipaketista ja suklaalevystä, ja sen energiapommin turvin uskoimme jaksavamme haasteen loppuun.

Yöllä Riivattu kertoi minulle, että paukut olivat loppu. 400:n maaginen raja häämötti parinkymmenen kaljan päässä, mutta kun ei pysty niin ei pysty.

”Mutta jatka sinä. Edes toinen saa sen rajan rikki”, Riivattu selitti minulle vakavana.

Ja minähän jatkoin. Tahti jatkui tasaisena läpi yön. Aamulla Riivattukin piristyi ja junamatkalla Turusta Joensuuhun hän oli valmis tekemään comebackin. Ilmassa oli taas urheilujuhlan tuntua. Viimeiset tuopit joimme Joensuun torin kupeessa sijainneessa Pörssissä.

Kusela tuli noutamaan meidät baarista autolla. Kun pääsimme kotipihaani Lehmoon paineet purkaantuivat. Ilo ja itku sekoittuivat toisiinsa niin, että Paiholan mielisairaalassa työskennellyt Kusela katseli touhuamme huolestuneena.

”Ei jumalauta, minä näen tuota samaa töissäni päivittäin. Voi vittu, jätkät. Ei oo enää tervettä!”

Suihkun ja vaatteiden vaihtamisen jälkeen Kusela lähti kuskiksi. Heitimme ensin Riivatun kotiinsa ja lähdimme Ilomantsin Kivilahteen, jossa vanhempani olivat viettämässä juhannusta. Kävin ensin ilmoittautumassa heille Rutnikkaniemessä sijainneessa kesäleirissä. Pöhöttynyt ulkomuotoni kirvoitti pari kommenttia, mutta olivathan vanhemmat iloisia, kun eivät olleet kuulleetkaan pojastaan muutamaan viikkoon. Jatkoimme matkaa lahden toiselle puolelle Suukylään, jossa mummollani oli kesäpaikka. Aistit olivat herkistyneet niin, että paruin Kuselan kurvaillessa hiekkateitä.

”Aja hiljempaa! En halua kuolla nyt, kun olen tänne asti selvinnyt hengissä!”

Kusela pyöritteli päätään, vauhtia ei ollut juuri mitään. Kunhan itsekseni panikoin. Mummo keitti minulle riisivelliä. Se toimi kaljaa paremmin. Kirjanpitoni perusteella olin juonut pelkästään viimeisen vuorokauden aikana 36 olutta syömättä mitään. Ei se tuntunut nousevan edes päähän, pöhnä oli normaali olotila. Mummon riisivelli iski kuin pommi. Kelpasi pistää korkki kiinni hetkeksi.

Puistossa nukkumista varten ostamamme rantapyyhkeen annoin tuliaisina mummolle.

Ja mitenkäs kävi haamurajan kanssa? Lopulliset lukemat:

Minä 408, Riivattu 403.

karvakorvat

Hörhömagneetti

Hei, tiedättekö sen ihmistyypin, jota tuntuu olevan helppoa lähestyä?

Sellaisen kaverin, joka kerää seuraansa vaikka jos jonkinlaista viheltäjää ja on tehnyt sitä nuoruudesta saakka?

Tyypin, joka ehtii istua torilla vain minuutin, kun jo joku laahustaa paikalle avautumaan siitä, miten Kekkosen aikaan kaikki oli paremmin.

Juuri sen tyypin, jolle tullaan kauppaamaan pimeätä viinaa aamukahdeksalta, kun tyyppi on matkalla toimistolle. Ja jolta kysellään leveästi virnistellen, että ”joko Paussi on auki?”

Tyypin, jolta tullaan kysymään linja-autossa, että ”onko meillä jotakin henkilökohtaista?” Kuulemma pitää kysyä, kun ei aina voi muistaa. Että jos vaikka olisi.

Ja sen tyypin, jolle tullaan bussipysäkillä uhkailemaan, että nyt tuli turpaan, vaikka uhkailijat itse eivät tahdo humalansa takia edes pysyä pystyssä. Ja uhkailtava on niin väsynyt kuntosalitreenin jälkeen, ettei jaksa edes vastata saati alkaa painia. Vain istua bussipysäkin katoksen penkillä ja ihmetellä, että ei taas.

Sen tyypin, jolle sitten kerrotaan, että leikkiähän tämä. Seuraavaksi tarjotaan kouraa ja vannotaan ystävyyttä. Ilman, että pysäkillä istuja on ehtinyt vastata koko aikana yhtään mitään. Kunhan on vain ihmetellyt, että kestävätkö toisella sankareista edes housut jalassa.

Eivät kestä.

Sen nimenomaisen tyypin, jolle keski-ikäinen mies hihkaisee sunnuntai-iltapäivänä lähipitseriassa:

”Hei, sinä oot se muusikko, joka juoksee bussiin se vitun pipo päässä!”

Ja ennen kuin tyyppi edes ehtii vastata, tulee paikalle keski-ikäisen mukana oleva teinityttö, joka tuhahtaa kyselijälle:

”Ja nyt sä selität täällä jo randomeille!”

Tiedättekö tyypin?

Joo, se olen minä. Hörhömagneetti. Ja randomi.

Paavo Väyrynen

Laiva puksutti Kapellskäristä kohti Naantalia syys-lokakuun vaihteessa 1989. Olin palaamassa Anan kanssa kotiin Saksasta. Laivalla myytävien lehtien lööpit kirkuivat Paavo Väyrysen syyllistyneen maanpetokseen seitsemän vuotta aiemmin olleiden presidentinvaalien yhteydessä.

Nuorta rokkaria ei politiikka jaksanut kiinnostaa. Olin menossa armeijaan ja viimeiset hetket siviilissä oli käytetty tehokkaasti. Münchenin Oktoberfest tuntui jäsenissä ja nenässä. Pari päivää aiemmin olin simahtanut hetkeksi vessan kupeessa olevien oluttynnyreiden päälle ja housuni haisivat kuvottavilta. En halunnut edes arvailla miksi. Tietystikään minulla ei ollut mukana vaihtovaatteita eikä vähän matkabudjetin tuhlaaminen vaateostoksiin käynyt edes mielessä.

Ana ehdotti, että kävisimme laivan saunassa. Olo oli kieltämättä vähän nuutunut ja sauna saattaisi tehdä hyvää. Varasimme saunasta tunnin vuoron ja lähdimme kylpemään.

Ja että se tekikin hyvää. Saunassa sain kuningasajatuksen, että voisin pestä housunikin samalla. Eihän tämä peseytymisen riemu riittäisi kauaakaan, jos haisisin pukeuduttuani taas kaatopaikan ja pääviemärin yhdistelmältä.

Kävin farkut pukuhuoneesta saunan suihkutilaan ja jynssäsin ne käsisaippualla puhtaiksi. Jumaliste, olin nero!

Paitsi, että millä minä saisin farkut kuivattua? Saunavuoroa ei ollut jäljellä enää kuin vartti. Yritin kuivattaa farkkuja heittämällä ne kiukaan päälle, mutta sekään ei oikein toiminut. Saunavuoron päätyttyä farkut olivat vielä niin märät ettei niitä kehdannut laittaa jalkaan.

Minulla oli mukana sporttimalliset shortsit, joita oli myynnissä 80-luvun lopulla. Sellaiset Seppälässä myytävät keltaiset hirvitykset, jotka muistuttivat enemmän boksereita kuin housuja. Mutta kun muukaan ei auttanut, niin heitin farkut kuivumaan ja tepastelin shortsit jalassa laivan käytävälle.

Ja että ne kiinnittivätkin huomiota. Kesällä ne olisi kait ohitettu olankohautuksella, mutta syksyn kirpeässä säässä ne herättivät kummastusta. Olin välittämättä ja etsin itselleni istumapaikan.

Enhän minä ehtinyt istua siinä minuuttiakaan, kun jostain ilmestyi keski-ikäinen äijä pienessä laitamyötäisessa. Ukko tiirasi minua hetken ja tuli jutuille.

”Mikä sun sanomasi on? Mitä sä yrität viestittää tuolla pukeutumisella?”

”Ihan vaan sitä, että miun housut ovat pesussa”, vastasin.

Äijä mietti hetken vastaustani ja päätti vaihtaa puheenaihetta. Hän kohensi ryhtiään, tuli lähemmäksi, katsoi minua silmiin ja kysyi:

”Miten Paavo Väyrysen oikein käy?”

Jaaha. Tässä alettiin puhua politiikkaa. Aihe ei niin kiinnostanut, mutta vastasin ainoalla tavalla mikä tuli mieleen.

”Hyvin sille käy. Ainahan se putkahtaa pinnalle kuin korkki.”

Jumaliste. Jälkeenpäin tarkasteltuna 19-vuotias rokkarihan oli kuin profeetta. Kuka jaksaa edes muistaa miten monta kohua Väyrystä on liipannut tuon jälkeen?

Tätä kirjoittaessani Väyrynen on vastustamassa itse aloittamaansa kansalaisaloitetta markan palauttamisesta ja perustanut uuden puolueen, jossa on tällä hetkellä yksi jäsen – Paavo Väyrynen. Nyt odotankin jännityksellä sitä, että ehtiikö puolueeseen tulla muita jäseniä ennen kuin Väyrynen eroaa siitä itse.

Älkää setämiehet olko huolissanne siitä miten Paavon käy. Väyrynen pärjää aina.

Meistä sivustaseuraajista minä olisin enemmän huolissani.

Raihnainen Karate-Kid

Minulla oli mennyt selkä aika huonoon kuntoon. Alaselkään koski niin pirusti ja olin sen takia pariin otteeseen saikulla päivätöistä. Rokkitouhutkin sujuivat vain kipulääkkeen voimin – keikkoja kun oli mukavasti niin Veljekset Perseellä kuin Terveyskeskuksellakin. Bulldoserkin oli julkaisemassa levyä, joten rokkia riitti.

Vaivaa oli jatkunut jo jonkin aikaa. Välillä helpotti, mutta kipu palasi aina entistä voimakkaampana. Ei auttanut muu kuin hakea apua.

No, minähän menin fysioterapeutille, joka opetti minulle jumppaliikkeitä, jotka vahvistaisivat syviä vatsalihaksia.

Eräässä liikkeessä seisottiin asennossa, sitten ojennettiin toinen jalka eteen ja hitaasti laskeuduttiin hieman alas. Samalla pidettiin toisella kädellä kiinni pakarasta, että nähtiin lihaksen olevan tarpeeksi jäykkä.

Minähän ajattelin mennä kuntosalille sitä kokeilemaan. Hain ensin kevyttä lämpöä ja astelin sitten peilin eteen. Aloin tehdä liikettä keskittyneenä.

Kesken liikkeen vilkaisin sivuilleni. Molemmin puolin minua oli kaksi sonnin kokoista sälliä tekemässä hauiksia jumalattoman isoilla painoilla. Jätkät pumppasivat niin, että otsasuonet meinasivat räjähtää.

Ja minä olin siinä heidän välissään kuin raihnainen Karate-Kid yrittämässä epätoivoisesti kurkipotkua, käsi tiukasti pakarassa!

Oli pakko lopettaa siihen ja poistua nauramaan pukuhuoneen puolelle.

Sittemmin olen kyllä palannut aneemisen kurkipotkun pariin paremmalla menestyksellä ja kovemmalla pokalla.

Hotel Okapelto

Pusikoissa nukkuminen interraililla on oma taiteenlajinsa. Pitää löytää mukava ja suojaisa paikka, jonne on helppo kömpiä, mutta jossa saat nukkua rauhassa. Yleensä pieni kävely pois kylän tai kaupungin ydinkeskustasta avaa mahdollisuudet leppoisaan lepopaikkaan, jossa päässä sihisevät oluet tuudittavat sinut autuaaseen uneen.

Eräänä aamuna älysin, että jotain oli mennyt pieleen majapaikan valinnassa.

Ylitseni juoksi lammas.

Olin päässyt Riivatun kanssa Kreikkaan saakka. Ensimmäinen yö meni mukavasti rannalla, mutta koska olimme jo raahanneet reppujamme kattiloineen ja telttakeppeineen halki Euroopan ja tarkoituksenamme oli viettää kulmilla ainakin muutama päivä, olisi tavaroille etsittävä pysyvämpi piilo. Sellainen löytyi pellolta, jossa kasvoi okaisia pensaita. Tavarat säilyivät pensaan alle piilotettuina, mutta yöpyminen oli tuskaisempaa. Sen lisäksi, että vaatteemme olivat täynnä piikkejä, meillä oli myös seuraa. Pelto näemmä toimi lampaiden laidunmaana.

Jatkossa okapelto sai toimia vain tavaroiden säilytyspaikkana. Kävimme aina välillä tarkastamassa, että reput olivat tallessa. Meiltä kun ei riittänyt täyttä luottoa sen enempää paikallisiin kuin lampaisiinkaan. Onneksi kamamme säilyivät koskemattomina okapensaiden katveessa. Nukkumista varten kylästä löytyi hyviä puistoja ja uimarannallekin pääsi kiipeämällä aidan ylitse.

Vaikka majoitus oli muuten hallussa, ilmeni matkashekkejä vaihtaessa pieniä ongelmia. Pankkivirkailija halusi tietää osoitteemme ennen kuin suostui vaihtamaan matkashekit rahaksi.

”Where do you stay here?”

Ajattelin, että nyt ei taida olla oikea paikka kehua puskissa nukkumisella. Yritin keksiä mahdollisimman ympäripyöreätä vastausta ja samassa suustani livahti:

”Hotel Okapelto!”

”Hotel what?”

”Hotel Okapelto”, mutisin hiljaa itseäni manaten.

”Do you mean Hotel Apollonia?”

”Yes, same place”, vastasin pokkana ja kuittasin rahat.

Okapellon ja rannan välille jäi rakennustyömaa. Rakenteilla oleva kerrostalo oli edennyt jo kahden kerroksen korkeuteen. Toisen kerroksen seinällä roikkuivat iltaisin farkkushortsit, jotka rakennuksella töissä ollut mies ripusti naulaan työpäivän päätteeksi. Pari paivää shortseja katseltuaan Riivattu ei voinut enää vastustaa kiusausta vaan kiipesi illan hämyssä rakennukseen ja kävi pöllimässä housut itselleen.

Housujen alkuperäinen omistaja oli kuitenkin Riivattua parikymmentä kiloa rotevampi mies, joten shortsit eivät tahtoneet pysyä jalassa ollenkaan. Ratkaisuksi löytyi narunpätkä, jolla Riivattu kiskaisi housut tiukemmalle. Ja naru tietysti umpisolmuun, että varmasti pysyy.

Riivatun ilon pilasi myöhemmin iskenyt kakkahätä. Tietäähän sen, kaljanjuonti saa suolen toimimaan joskus yllättävästi. Ja nyt tuli kiire. Riivattu koukkasi postin taakse johtavalle kapealle käytävälle, jonka seinät olivat kalkittu valkoisiksi.

Oli niin kiire, ettei umpisolmun aukaisemiseen sormin ollut aikaa. Kohta ruilahtaisi housuun. Onneksi Riivattu muisti kassissaan olevan metsästyspuukon, jonka isäni oli antanut meille matkalle mukaan. Eikun puukko esille ja nyrhäämään narua poikki kyykkykakka-asennossa.

Ja samassa paikalle pelmahti postireissullaan oleva mummo.

Mummo ihmetteli puukko kädessä kykkivää Riivattua, mutta ei osannut lähteä poiskaan. Kreikkalaisrouva vain katseli suu auki ja silmät lautasina nuoren suomalaismiehen hätää. Kun mummo ei selvästikään aikonut antaa ulostusrauhaa, ei Riivatun auttanut kuin paeta hätäänsä pidätellen sivummalle mummon posmotuksen säestämänä.

Vaikka kakkahätä, umpisolmu, puukko ja mummo eivät totta vieköön kuulosta hyvältä yhdistelmältä, pahimmalta vältyttiin tälläkin kertaa.

Pöksyt pysyivät puhtaina.