Hörhömagneetti

Hei, tiedättekö sen ihmistyypin, jota tuntuu olevan helppoa lähestyä?

Sellaisen kaverin, joka kerää seuraansa vaikka jos jonkinlaista viheltäjää ja on tehnyt sitä nuoruudesta saakka?

Tyypin, joka ehtii istua torilla vain minuutin, kun jo joku laahustaa paikalle avautumaan siitä, miten Kekkosen aikaan kaikki oli paremmin.

Juuri sen tyypin, jolle tullaan kauppaamaan pimeätä viinaa aamukahdeksalta, kun tyyppi on matkalla toimistolle. Ja jolta kysellään leveästi virnistellen, että ”joko Paussi on auki?”

Tyypin, jolta tullaan kysymään linja-autossa, että ”onko meillä jotakin henkilökohtaista?” Kuulemma pitää kysyä, kun ei aina voi muistaa. Että jos vaikka olisi.

Ja sen tyypin, jolle tullaan bussipysäkillä uhkailemaan, että nyt tuli turpaan, vaikka uhkailijat itse eivät tahdo humalansa takia edes pysyä pystyssä. Ja uhkailtava on niin väsynyt kuntosalitreenin jälkeen, ettei jaksa edes vastata saati alkaa painia. Vain istua bussipysäkin katoksen penkillä ja ihmetellä, että ei taas.

Sen tyypin, jolle sitten kerrotaan, että leikkiähän tämä. Seuraavaksi tarjotaan kouraa ja vannotaan ystävyyttä. Ilman, että pysäkillä istuja on ehtinyt vastata koko aikana yhtään mitään. Kunhan on vain ihmetellyt, että kestävätkö toisella sankareista edes housut jalassa.

Eivät kestä.

Sen nimenomaisen tyypin, jolle keski-ikäinen mies hihkaisee sunnuntai-iltapäivänä lähipitseriassa:

”Hei, sinä oot se muusikko, joka juoksee bussiin se vitun pipo päässä!”

Ja ennen kuin tyyppi edes ehtii vastata, tulee paikalle keski-ikäisen mukana oleva teinityttö, joka tuhahtaa kyselijälle:

”Ja nyt sä selität täällä jo randomeille!”

Tiedättekö tyypin?

Joo, se olen minä. Hörhömagneetti. Ja randomi.

Paavo Väyrynen

Laiva puksutti Kapellskäristä kohti Naantalia syys-lokakuun vaihteessa 1989. Olin palaamassa Anan kanssa kotiin Saksasta. Laivalla myytävien lehtien lööpit kirkuivat Paavo Väyrysen syyllistyneen maanpetokseen seitsemän vuotta aiemmin olleiden presidentinvaalien yhteydessä.

Nuorta rokkaria ei politiikka jaksanut kiinnostaa. Olin menossa armeijaan ja viimeiset hetket siviilissä oli käytetty tehokkaasti. Münchenin Oktoberfest tuntui jäsenissä ja nenässä. Pari päivää aiemmin olin simahtanut hetkeksi vessan kupeessa olevien oluttynnyreiden päälle ja housuni haisivat kuvottavilta. En halunnut edes arvailla miksi. Tietystikään minulla ei ollut mukana vaihtovaatteita eikä vähän matkabudjetin tuhlaaminen vaateostoksiin käynyt edes mielessä.

Ana ehdotti, että kävisimme laivan saunassa. Olo oli kieltämättä vähän nuutunut ja sauna saattaisi tehdä hyvää. Varasimme saunasta tunnin vuoron ja lähdimme kylpemään.

Ja että se tekikin hyvää. Saunassa sain kuningasajatuksen, että voisin pestä housunikin samalla. Eihän tämä peseytymisen riemu riittäisi kauaakaan, jos haisisin pukeuduttuani taas kaatopaikan ja pääviemärin yhdistelmältä.

Kävin farkut pukuhuoneesta saunan suihkutilaan ja jynssäsin ne käsisaippualla puhtaiksi. Jumaliste, olin nero!

Paitsi, että millä minä saisin farkut kuivattua? Saunavuoroa ei ollut jäljellä enää kuin vartti. Yritin kuivattaa farkkuja heittämällä ne kiukaan päälle, mutta sekään ei oikein toiminut. Saunavuoron päätyttyä farkut olivat vielä niin märät ettei niitä kehdannut laittaa jalkaan.

Minulla oli mukana sporttimalliset shortsit, joita oli myynnissä 80-luvun lopulla. Sellaiset Seppälässä myytävät keltaiset hirvitykset, jotka muistuttivat enemmän boksereita kuin housuja. Mutta kun muukaan ei auttanut, niin heitin farkut kuivumaan ja tepastelin shortsit jalassa laivan käytävälle.

Ja että ne kiinnittivätkin huomiota. Kesällä ne olisi kait ohitettu olankohautuksella, mutta syksyn kirpeässä säässä ne herättivät kummastusta. Olin välittämättä ja etsin itselleni istumapaikan.

Enhän minä ehtinyt istua siinä minuuttiakaan, kun jostain ilmestyi keski-ikäinen äijä pienessä laitamyötäisessa. Ukko tiirasi minua hetken ja tuli jutuille.

”Mikä sun sanomasi on? Mitä sä yrität viestittää tuolla pukeutumisella?”

”Ihan vaan sitä, että miun housut ovat pesussa”, vastasin.

Äijä mietti hetken vastaustani ja päätti vaihtaa puheenaihetta. Hän kohensi ryhtiään, tuli lähemmäksi, katsoi minua silmiin ja kysyi:

”Miten Paavo Väyrysen oikein käy?”

Jaaha. Tässä alettiin puhua politiikkaa. Aihe ei niin kiinnostanut, mutta vastasin ainoalla tavalla mikä tuli mieleen.

”Hyvin sille käy. Ainahan se putkahtaa pinnalle kuin korkki.”

Jumaliste. Jälkeenpäin tarkasteltuna 19-vuotias rokkarihan oli kuin profeetta. Kuka jaksaa edes muistaa miten monta kohua Väyrystä on liipannut tuon jälkeen?

Tätä kirjoittaessani Väyrynen on vastustamassa itse aloittamaansa kansalaisaloitetta markan palauttamisesta ja perustanut uuden puolueen, jossa on tällä hetkellä yksi jäsen – Paavo Väyrynen. Nyt odotankin jännityksellä sitä, että ehtiikö puolueeseen tulla muita jäseniä ennen kuin Väyrynen eroaa siitä itse.

Älkää setämiehet olko huolissanne siitä miten Paavon käy. Väyrynen pärjää aina.

Meistä sivustaseuraajista minä olisin enemmän huolissani.

Raihnainen Karate-Kid

Minulla oli mennyt selkä aika huonoon kuntoon. Alaselkään koski niin pirusti ja olin sen takia pariin otteeseen saikulla päivätöistä. Rokkitouhutkin sujuivat vain kipulääkkeen voimin – keikkoja kun oli mukavasti niin Veljekset Perseellä kuin Terveyskeskuksellakin. Bulldoserkin oli julkaisemassa levyä, joten rokkia riitti.

Vaivaa oli jatkunut jo jonkin aikaa. Välillä helpotti, mutta kipu palasi aina entistä voimakkaampana. Ei auttanut muu kuin hakea apua.

No, minähän menin fysioterapeutille, joka opetti minulle jumppaliikkeitä, jotka vahvistaisivat syviä vatsalihaksia.

Eräässä liikkeessä seisottiin asennossa, sitten ojennettiin toinen jalka eteen ja hitaasti laskeuduttiin hieman alas. Samalla pidettiin toisella kädellä kiinni pakarasta, että nähtiin lihaksen olevan tarpeeksi jäykkä.

Minähän ajattelin mennä kuntosalille sitä kokeilemaan. Hain ensin kevyttä lämpöä ja astelin sitten peilin eteen. Aloin tehdä liikettä keskittyneenä.

Kesken liikkeen vilkaisin sivuilleni. Molemmin puolin minua oli kaksi sonnin kokoista sälliä tekemässä hauiksia jumalattoman isoilla painoilla. Jätkät pumppasivat niin, että otsasuonet meinasivat räjähtää.

Ja minä olin siinä heidän välissään kuin raihnainen Karate-Kid yrittämässä epätoivoisesti kurkipotkua, käsi tiukasti pakarassa!

Oli pakko lopettaa siihen ja poistua nauramaan pukuhuoneen puolelle.

Sittemmin olen kyllä palannut aneemisen kurkipotkun pariin paremmalla menestyksellä ja kovemmalla pokalla.

Hotel Okapelto

Pusikoissa nukkuminen interraililla on oma taiteenlajinsa. Pitää löytää mukava ja suojaisa paikka, jonne on helppo kömpiä, mutta jossa saat nukkua rauhassa. Yleensä pieni kävely pois kylän tai kaupungin ydinkeskustasta avaa mahdollisuudet leppoisaan lepopaikkaan, jossa päässä sihisevät oluet tuudittavat sinut autuaaseen uneen.

Eräänä aamuna älysin, että jotain oli mennyt pieleen majapaikan valinnassa.

Ylitseni juoksi lammas.

Olin päässyt Riivatun kanssa Kreikkaan saakka. Ensimmäinen yö meni mukavasti rannalla, mutta koska olimme jo raahanneet reppujamme kattiloineen ja telttakeppeineen halki Euroopan ja tarkoituksenamme oli viettää kulmilla ainakin muutama päivä, olisi tavaroille etsittävä pysyvämpi piilo. Sellainen löytyi pellolta, jossa kasvoi okaisia pensaita. Tavarat säilyivät pensaan alle piilotettuina, mutta yöpyminen oli tuskaisempaa. Sen lisäksi, että vaatteemme olivat täynnä piikkejä, meillä oli myös seuraa. Pelto näemmä toimi lampaiden laidunmaana.

Jatkossa okapelto sai toimia vain tavaroiden säilytyspaikkana. Kävimme aina välillä tarkastamassa, että reput olivat tallessa. Meiltä kun ei riittänyt täyttä luottoa sen enempää paikallisiin kuin lampaisiinkaan. Onneksi kamamme säilyivät koskemattomina okapensaiden katveessa. Nukkumista varten kylästä löytyi hyviä puistoja ja uimarannallekin pääsi kiipeämällä aidan ylitse.

Vaikka majoitus oli muuten hallussa, ilmeni matkashekkejä vaihtaessa pieniä ongelmia. Pankkivirkailija halusi tietää osoitteemme ennen kuin suostui vaihtamaan matkashekit rahaksi.

”Where do you stay here?”

Ajattelin, että nyt ei taida olla oikea paikka kehua puskissa nukkumisella. Yritin keksiä mahdollisimman ympäripyöreätä vastausta ja samassa suustani livahti:

”Hotel Okapelto!”

”Hotel what?”

”Hotel Okapelto”, mutisin hiljaa itseäni manaten.

”Do you mean Hotel Apollonia?”

”Yes, same place”, vastasin pokkana ja kuittasin rahat.

Okapellon ja rannan välille jäi rakennustyömaa. Rakenteilla oleva kerrostalo oli edennyt jo kahden kerroksen korkeuteen. Toisen kerroksen seinällä roikkuivat iltaisin farkkushortsit, jotka rakennuksella töissä ollut mies ripusti naulaan työpäivän päätteeksi. Pari paivää shortseja katseltuaan Riivattu ei voinut enää vastustaa kiusausta vaan kiipesi illan hämyssä rakennukseen ja kävi pöllimässä housut itselleen.

Housujen alkuperäinen omistaja oli kuitenkin Riivattua parikymmentä kiloa rotevampi mies, joten shortsit eivät tahtoneet pysyä jalassa ollenkaan. Ratkaisuksi löytyi narunpätkä, jolla Riivattu kiskaisi housut tiukemmalle. Ja naru tietysti umpisolmuun, että varmasti pysyy.

Riivatun ilon pilasi myöhemmin iskenyt kakkahätä. Tietäähän sen, kaljanjuonti saa suolen toimimaan joskus yllättävästi. Ja nyt tuli kiire. Riivattu koukkasi postin taakse johtavalle kapealle käytävälle, jonka seinät olivat kalkittu valkoisiksi.

Oli niin kiire, ettei umpisolmun aukaisemiseen sormin ollut aikaa. Kohta ruilahtaisi housuun. Onneksi Riivattu muisti kassissaan olevan metsästyspuukon, jonka isäni oli antanut meille matkalle mukaan. Eikun puukko esille ja nyrhäämään narua poikki kyykkykakka-asennossa.

Ja samassa paikalle pelmahti postireissullaan oleva mummo.

Mummo ihmetteli puukko kädessä kykkivää Riivattua, mutta ei osannut lähteä poiskaan. Kreikkalaisrouva vain katseli suu auki ja silmät lautasina nuoren suomalaismiehen hätää. Kun mummo ei selvästikään aikonut antaa ulostusrauhaa, ei Riivatun auttanut kuin paeta hätäänsä pidätellen sivummalle mummon posmotuksen säestämänä.

Vaikka kakkahätä, umpisolmu, puukko ja mummo eivät totta vieköön kuulosta hyvältä yhdistelmältä, pahimmalta vältyttiin tälläkin kertaa.

Pöksyt pysyivät puhtaina.

Brindisi – Patras

Elettiin elokuun alkua vuonna 1988. Takana oli pitkä junamatka Italian Rivieralla sijaitsevasta Sestri Levantesta, jossa olimme viettäneet useamman päivän. Pienessä merenrantakaupungissa oli ollut minun ja Riivatun lisäksi myös siskoni Pia sekä hänen kaverinsa. Tytöt lähtivät hiljalleen palaamaan takaisin Suomeen, minä ja Riivattu päätimme lähteä juomaan vieläkin halvempaa kaljaa Kreikkaan. Italia tuntui jo niin nähdyltä. Toista vuorokautta kestäneen junamatkan jälkeen olimme tulleet Brindisiin, josta oli tarkoitus matkustaa laivalla Kreikan Patrasiin.

Matkalla satamaan meidät yhytti innokas tarjoilija, joka lopulta sai houkuteltua väsyneet ja nälkäiset kaverukset ravintolansa terassille. Olimme onnistuneet kuluttamaan lähes kaikki liiramme eikä aikomuksenamme ollut vaihtaa enää yhtään matkashekkiä Italian valuutaksi. Ajattelimme, että eiköhän nuo loput rahat voisi sijoittaa pitsoihin. Kohta saisimme kuitenkin lähes ilmaista kaljaa Kreikassa niin paljon kuin maha vetää.

Lipevä tarjoilija jutteli meille suomenkielisiä fraaseja ja otti tilauksemme vastaan. Riivattu tilasi margheritan ja minä kinkkupitsan. Odotellessamme tarjoilija halusi, että opetamme hänelle lisää suomea. Opetimme hänelle liudan törkeyksiä, joiden väitimme olevan ihan normaaleja tervehdyksiä.

”Noita kun huutelet suomalaisille niin kauppa käy varmasti!”

Hetken kuluttua tarjoilija toi meille pitsat. Minun lättyni oli muuten ihan samanlainen kuin Riivatulla, mutta sen keskellä oli pikkuruinen siivu kinkkua ja sillä oli hintaa tuhat liiraa enemmän. Hyvät kaupat.

Ostettu mikä ostettu. Kun tarjoilija toi pöytään laskun, älysimme, ettei meillä olekaan tarpeeksi rahaa. Koska paikan antimissa oli lievä kusetuksen maku, kasasimme liirojen lisäksi pöydälle liudan eri maiden pikkukolikoita, joita oli jäänyt reissusta taskunpohjalle, nousimme ylös reilusti moikkaillen ja lähdimme kohti lähintä kadunkulmaa. Heti kulman taakse käännyttyämme pistimme juoksuksi. Emme pysähtyneet ennen kuin oli varmasti selvää ettei kukaan seurannut.

Loppupäivä meni maleksiessa satamassa, jossa ei ollut lisäksemme ketään muita kuin Albaniasta saapuneita pakolaisia. Ei heitä vielä silloin ollut muutamaa kymmentä enempää, varsinainen aalto alkaisi vasta paria vuotta myöhemmin. Satamassa oli leppoisaa, mutta tylsää. Tapoimme aikaa pelaamalla korttia.

Illansuussa satama heräsi henkiin ja ihmisiä alkoi valua kohti laituriin parkkeerattua laivaa. Laivamatka itsessään kuului Interrail-kortin hintaan, mutta sen lisäksi täytyi maksaa satamamaksu. Jonotimme luukulle, jossa pulitimme maksun jo etukäteen vaihtamistamme Kreikan drakmoista. Sen jälkeen piti jonottaa hakemaan matkalippu satamamaksusta saamaamme kuittia vastaan. Kun lopulta pääsimme luukulle, meille kerrottiin, että meiltä puuttuu lapuistamme poliisin leima. Ja poliisi piti kortteeriaan naapurirakennuksessa.

Eikun juoksuksi. Poliisit tarkastivat leppoisasti passimme, nauroivat minun kuvalleni ja antoivat tarvittavat leimat. Nyt alkoi olla jo kiire. Juoksimme takaisin laivalle, menimme viimeisien joukossa lipputiskille ja pääsimme laivaan täyttämään Kreikkaan vaadittavia maahantulokaavakkeita. Kun lopulta pääsimme laivaan, olimme aivan kypsiä. Laivan startatessa laiturista näytimme takakannelta keskisormea ja huusimme uhmakkaasti ”Fuck you, Italy!”

Olimme väsyneitä, hikisiä ja aivan innoissamme, että olimme matkalla kohti Kreikkaa. Tätähän pitäisi juhlia. Mutta mihin laittaisimme matkatavaramme, etteivät ne hukkuisi? Riivatulla oli rinkka ja minulla isäni metsästysreppu.

Muutaman kymmenen metrin päässä oli laivan komentosilta. No hitto, viedään kamat laivan kapteenille! Komealakkinen kapteeni lupasi, että saamme jättää kimpsumme ja kampsumme komentosillan ulkopuolelle kaiteen taakse, jossa ne varmasti säilyisivät. Kiitimme ja painuimme samantien juomaan drakmojamme pois.

Ilta ja yö menivät huuruisasti. Kalja maistui taivaalliselta. Jossain vaiheessa Riivattu pamahti eteeni litimärkänä. Hän oli törmännyt tyttöihin, joiden kanssa hän oli mennyt suihkuun. Vaatteet päällä. Eivätkä ne tytötkään olleet varsinaisesti suihkussa olleet. Mutta mitäpä sitä ei nuori mies tekisi olemattoman erotiikan eteen. Tyttöjä ainakin nauratti.

Aamulla heräsin laivan ylimmältä kannelta savupiipun vierestä. Ilmeisesti olin osannut hönöpäissäni etsiä laivan lämpimimmän kohdan. Lähdin etsimään Riivattua, joka löytyi alemmalta kannelta pelastusveneen alta. Homma oli vahvasti hallussa, kohta tulisimme Kreikkaan.

Lähestyimme satamaa, joka alkoi näyttää yllättävän tutulta. Ihan samanlainen aallonmurtaja kuin Brindisissä sekä samanlainen lentokenttä sataman kupeessa. Ja samanlainen Brindisi-kyltti, jolle olimme edellisiltana näyttäneet keskisormea.

Mitä hemmettiä? Pikainen kysely muilta matkustajilta selvensi, että olimme nousseet väärään laivaan. Tämä paatti oli käynyt kääntymässä yöllä Korfulla ja palasi nyt aamusta takaisin Brindisiin. Vahva suoritus.

Laivasta noustessamme otti päähän niin lujaa, että oli pakko käydä vaihtamassa matkashekkejä liiroiksi ja käydä kaljakaupassa. Joka tietysti oli vastapäätä sitä ravintolaa, jossa olimme edellispäivänä nauttineet juoksupitsat ja jonka terassilla tuttu tarjoilija oli valmiina kajauttamaan juuri oppimiaan suomenkielisiä törkeyksiä. Livahdimme kauppaan tarjoilijan katsellessa muualle ja palasimme kaupasta kantaen kaljalaatikoita kasvojemme edessä.

Kaljasta huolimatta päivä tuntui pitkältä. Istuimme satamassa albanialaispakolaisten seassa olutta tissutellen ja korttia läiskien. Illalla laivaan nouseminen sujui jo rutiinilla, joskin varmistimme kahteen kertaan, että tämän paatin määränpää on todella Patras.

Interrail-kortteihin täytyi merkata jokainen kuljettu etappi ja päivämäärä. Edellispäiväisen Brindisi – Patras -reitin alapuolelle tuli uusi merkintä: Brindisi – Patras.